Iltaa oli vietetty ihan normaaliin tapaan Kykko Campissä. Toki tiesimme Lähi-idän kriisistä, mutta illalla se ei tuntunut koskettavan meitä. Olin pari päivää aikaisemmin Romanian sotilasasiamiehen kutsuilla sanonut Egyptin sotilasasiamiehelle, että olisipa hienoa joskus nähdä Egypti. Toiveeni toteutui nopeammin kuin osasin kuvitellakaan. Kykko Campissä vietetyn illan jälkeen yöllä klo 2.30 sain kotiini Nikosiaan Demokratia Avenuelle puhelinsoiton, jossa kerrottiin, että aamulla lähdetään Egyptiin. Vastasin soittajalle, että lähdetään vain ja jatkoin nukkumista. Toinen soitto kuitenkin varmisti, että todella oltiin lähdössä Egyptiin. Aamulla klo 7 olin lähtövalmis merimiessäkki ja matkalaukku pakattuina. Illansuussa matka jatkui Limassolin lähelle Akrotiriin englantilaisten tukikohtaan. Ja seuraavana yönä puolenyön jälkeen lähdettiin amerikkalaisten kuljetuskoneella Kairoon. Yöpyminen Kairon kadettikoulussa on jäänyt monista pienistä yksityiskohdista elävästi mieleeni. Toinen yö oli miellyttävämpi viettää autossa. Kairossa saatiin tehtävä. Sen kuultuani ymmärsin, että minäkin pappina olin maailmanrauhan asialla. Koko matkan ajan ajatuksissani pyöri rauhan tekemisen mahdollisuus ja mahdottomuus sekä siihen liittyvät teologiset kysymykset aina iankaikkista rauhanvaltakuntaa myöden. Matka rauhantyöhön Kairosta kohti Suezia alkoi varhain aamulla saattueessa. Oltiin menossa Jom Kippurin, suuren sovintopäivän sodan eli vuoden 1973 sodan, lokakuun sodan, ramadanin sodan jälkiselvittelyihin. Sodalla on useita nimiä. Sotilaspapin etuihin kuului olla siellä, missä muutkin rauhanturvaajat olivat, 200 suomalaisen miehen muodostaman taisteluosaston pappina, hyvien esimiesten ja rehtien palvelustovereiden pappina.Tässä artikkelissa kerrotut tapahtumat ja ennen kaikkea muistot ja tuntemukset perustuvat päiväkirjamerkintöihin. Olen vain kerran elämässäni pitänyt päiväkirjaa. Se oli YK-palvelukseni aikana Kyproksella ja Suezilla. Yleensä aika kultaa muistot, mutta tässä ne ovat sellaisina kuin ne koin. Kirjoitin Suezilla myös jo ennen YK-tehtäviin lähtöä sovitun pyhäpäivän kirjoituksen Saimaan Sanomat -lehteen ´Sana sunnuntaiksi´ -osastoon. Otsikoin sen sanoilla ”Tuomionpäivänä täällä Suezilla”.Matkaa Suezin kaupunkiin oli 130 km. Matkan varrella oli kuuluisa kilometripylväs 101, jonka luona monet tärkeät neuvottelut pidettiin. Monissa paikoissa oli sotilasvarustuksia, tarkkailuasemia, mätiä ruumiita, joita koirat söivät. Edessä avautui hajalle ammuttu kaupunki. Osa tuhoista oli tehty jo ”kuuden päivän sodan” aikana kesäkuussa 1967.
Ensimmäinen majapaikka ennen Suezin kaupunkia
Ensimmäinen majapaikka ennen Suezin kaupunkia
Raamatunhistoriallisesti Suezin kaupunki on merkittävä. Yhden raamatuntulkinnan mukaan sillä paikalla israelilaiset kulkivat Kaislameren poikki palatessaan Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata. Toisen Mooseksen kirja luku 14 kertoo tästä tapahtumasta. 21 ”Ja Mooses ojensi kätensä meren yli. Niin Herra saattoi vahvalla itätuulella, joka puhalsi koko yön, meren väistymään ja muutti meren kuivaksi maaksi, ja vesi jakautui kahtia. 22 Ja israelilaiset kulkivat meren poikki kuivaa myöten, ja vesi oli heillä muurina sekä oikealla että vasemmalla puolella. 23 Ja egyptiläiset, kaikki faraon hevoset, hänen sotavaununsa ja ratsumiehensä, ajoivat heitä takaa ja tulivat heidän perässänsä keskelle merta. 26 Mutta Herra sanoi Moosekselle: ”Ojenna kätesi meren yli, että vedet palautuisivat ja peittäisivät egyptiläiset, heidän sotavaununsa ja heidän ratsumiehensä.” 27 Niin Mooses ojensi kätensä meren yli, ja aamun koittaessa meri palasi paikoillensa, egyptiläisten paetessa sitä vastaan; ja Herra syöksi egyptiläiset keskelle merta. ”
Ensimmäinen yö Suezin länsipuolella arolla mätänevien ruumiiden, rottien ja villikoirien seassa hämmensi mieliä. Monelle meistä se oli uutta. Itsellänikin oleva kuvasarja kaatuneista taistelijoista ja ruumiiden kohtalosta etelän helteessä villikoirien ravintona ja poikasilleen arabisoturin korsuun ihmiskättä ruuaksi vievä emokoira pysähdyttävät yhä. Seurasin kaupungilla egyptiläistä isää, joka sai käydä hakemassa entisestä kodistaan 10-vuotiaan tyttärensä, jonka hän hautasi kaivamaansa kuoppaan ja peitti isoilla kivillä. Kairossa lapset juoksivat taistelukentille haettujen isien perään epätoivoissaan niin kauan kuin näkivät isänsä. Jatkuva ammuskelu, tykistökeskitykset, juhlallisen pelättävät yölliset laskuvarjolla laskeutuvat valoraketit ja niiden sytyttämät tulipalot olivat jokaöisiä kokemuksia. Muutaman metrin päässä meistä miinaan ajanut panssarivaunu toi mieleen, että täällähän voi kuolla. Mieleen on jäänyt myös israelilaissotilas, joka kulki hiekan peittämien kasojen keskellä ja pisti kasoja pitkällä tikulla ja nuuskaisi sen jälkeen tikkua todetakseen, oliko kasassa ruumiita. Juutalaisten oli uskonnollisista syistä saatava selville kaatuneitten kohtalo. Joskus ajattelin, että tuo tikkua käyttävä sotilas oli rabbi, kollegani israelilaisjoukoissa!
Tuomiopäivän tuntua oli kirjoituksessani Saimaan Sanomat -lehdessä.” On juuri taistelussa kaatuneita ruumiita, hajalle ammuttuja taloja, itkeviä ihmisiä, sairaaloissa vaikeroivia haavoittuneita, kuolinkamppailua käyviä ihmisiä. On aselepo, mutta silti ammutaan. Panssarivaunut työntyvät eteenpäin. Tykistön ääni kumahtelee kaukana. Iskemät tuntuvat tulevan aivan lähelle. Kaikki ympärillä oleva tuo mieleen viimeisen päivän, tuomion.”
Mielessä käväisi pääesikunnan antama pysyväismääräys sotilaspapin työn sisällöstä; julistus, opetus ja sielunhoito. Yhdessä koetut uudet ja vaikeatkin asiat ”helpottivat” papin työtä. Oli luontevaa keskustella kaikenlaisista asioista. Tilastoihin ne varmasti kelpasivat sielunhoidollisina keskusteluina. Miksi-kysymykset olivat esillä. Miksi maailmassa on tällaista? Miksi ihminen on paha? Miksei Jumala lopeta sotia? Miksi Jumala antaa kärsiä? Miksi kansainväliset sodan inhimillistämistä koskevat säädökset ovat vain merkityksetöntä paperia? Miksi tänne piti tulla? Kuollaanko me? Omaa mieltäni askarrutti koko ajan Raamatun ilmoitus Israelista Jumalan omaisuuskansana ja Jumalan Israelille lupaama maa ja sen rajat, luvattu maa. Ilman päiväkirjaa en näitä yli 30 vuoden takaisia kysymyksiä olisi muistanutkaan. Mielessäni olisi ilmeisesti päällimmäisenä Suezin retkestä muistot ainutkertaisesta kokemuksesta maailmanhistorian polttopisteessä.
Lupaavasti alkanut ”sielunhoitotyö” koki muutoksen. Minua odottivat aivan uudet tehtävät. Lokakuun viimeistä edellisenä päivänä sain määräyksen siirtyä Suezin kuvernöörin taloon jonkinlaiseksi yhteysupseeriksi. Toimipaikka oli kuvernöörin talon katolla, josta oli hyvät näkymät yli koko kaupungin ja radioyhteydet laajalle alueelle. Tehtävänä oli tehdä havaintoja ja keskustella kuvernöörin ja brigadöörin (kenraalin) kanssa tilanteesta sekä pitää oma esimies tietoisena käydyistä keskusteluista ja toimia radioliikenteen viestien välittäjänä. Sain katolla myös uuden tittelin ”turpalinkki”. Tämä johtui siitä, että korkealla paikalla minulla oli radioyhteys pataljoonan johtoon ja laajalla alueella liikkuviin partiointiporukoihin. Tehtävä oli mielestäni vaativa. Ei ollut varaa erehtyä. Oli kyse ihmishengistä. Mieleenpainuvin oli yhteydenpito kanavan itäpuolella Siinain niemimaalla olleeseen partioporukkaan, jonka retki taisi ulottua Midlan solalle asti ja joka matkallaan joutui juutalaisten tykistökeskityksen alle. Tulen alla olleet suomalaisrauhanturvaajat hakivat turvaa hiekkadyynien keskellä maastoauton alta, jonka katon läpi tunki sirpaleita. Hengissä ja haavoittumatta he kuitenkin selvisivät.
Kuvernöörin talon katolle sain egyptiläisen apulaisen jääkäri Hosnin (Hosni Sdef Anasr Muhamed), joka oli kotoisin El Mansurasta. Hänen tehtävänsä oli olla seuralaiseni ja valmistaa ruokaa hankkimistaan raaka-aineista. Kaikki ateriat helteessä haisivat kalalta. Jääkäri Hosni osallistui kuvernöörin talon katolla kaikkiin islamilaisten rukoushetkiin. Eräänä päivänä, kun rukouskutsu minareetista kuului, hän painoi minut rukousasentoon ja osoitti kädellään: Jerusalem, Jerusalem. Niin me sitten rukoilimme polvistuneina minareetista johdetun rukouksen ajan kääntyneinä hän Mekkaan ja minä Jerusalemiin päin!
Apulaisena jääkäri Hosni
Usein jouduin tuomaan öiseen aikaan jotakin viestiä toisessa rakennuksessa majailevalle brigadööri Islamille. Pihassa liikkuminen yön pimeydessä oli vaarallista. Jatkuvat seis -komennot ja kiväärien ampumakuntoon panemisesta johtuvat äänet tekivät olon turvattomaksi. Turvallisuuteni takia minua opetettiin huutelemaan ”amin”, joka tarkoittaa turvallisuutta, ja jatkamaan ” Ana murakib dauli” (olen kansainvälinen tarkkailija/rauhanturvaaja).
- Työtehtävieni takia vietin paljon aikaa brigadöörin kanssa. Viereisessä kuvassa oikealla on brigadööri Islam, minun vasemmalla puolella kuvernööri ja hänen vierellään neuvonantaja. Öisin keskustelimme hänen pyynnöstään teetä juoden Kristuksesta. ”Tell me about Jesus Christ” kuului pyyntö. Päädyimme keskusteluissamme yhteisymmärryksessä siihen, että Jeesuksen suhteen meidät erottaa pari asiaa. Hänen mielestään Jeesus ei voi olla Jumalan poika, koska Jumala ei avioidu. Jeesus oli vain profeetta. Hän ei myöskään kuollut ristillä, vaan opetuslapset lähettivät ristinkuolemaan Jeesuksen näköisen miehen. Paljon puhuttiin myös viimeisestä tuomiosta ja islaminuskon mukaisesta Jeesuksen odotuksesta. Hänelle oli tuttu kertomus Jeesuksen paluusta maan päälle, josta me luemme Markuksen evankeliumista (Mark 13: 24-37). Hänen kertomuksessaan juutalaiset olivat vaihtuneet arabeiksi. Jeesus saapuu voittajana. Hän ottaa arabit avukseen ja hävittää juutalaiset. Tämä tulkinta on minulta jäänyt tarkistamatta Koraanista. Samat keskustelut käytiin usean kerran.
Yhteysupseerina ollessani minulla oli mahdollisuus keskustella myös imaamin kanssa. Yhden keskustelun muistan jossakin egyptiläisten operaatiohuoneen nurkassa. Imaami tosin oli aika hiljainen ja vähäpuheinen. Ilmeisesti tapaaminen oli pelkkää ”small talk”ia kun en päiväkirjaankaan ole keskustelun sisältöä merkinnyt. Se kuitenkin selvisi, että kollegoja oltiin. Sotilasjohtajat kertoivat minulle imaamin tietävän kaikki, koska hän seurusteli Jumalan kanssa. Imaami toimi heidän neuvonantajanaan. Yhtään juutalaista rabbia en tavannut, vaikka kuulinkin heitä olleen joukkojensa mukana. Rabbien rooli juutalaisessa yhteisössä on ollut ja on edelleen hyvin moninainen. Nykyään rabbit ovat edelleen vastuussa juutalaisen uskon ja lain opettamisesta sekä lain soveltamisesta. Rabbit toimivat usein uskonnollisina johtajina.
Opin brigadööriltä myös paljon islamin asemasta ja merkityksestä arabiyhteisössä. Heille Koraanissa on yhteiskunnallis-taloudellinen järjestelmä. Hänen mukaansa se ei ole sosialismia, ei kommunismia, ei kapitalismia. Systeemi on islam. Koraani vaikuttaa myös esimerkiksi avioliittoa koskeviin asioihin. Hänen mielestään koraani opettaa yksiavioisuutta, mutta maailma on paha, muslimi on paha ja tulee tilanteita, jolloin joutuu ottamaan useita vaimoja. Esimerkiksi sodassa tulee leskiä, joita on suojeltava pahuudelta ottamalla heitä vaimoiksi. Vaimot sairastelevat, eivätkä kykene olemaan vaimoja. Siksi on syytä pitää useita vaimoja.
Syvimmän vaikutuksen minuun teki arabien syvä uskonnollisuus. Kaikki oli Allahin käsissä. Mistään ei tarvinnut murehtia. Näin ajattelivat Koraania taskussaan kantavat nuoret sotilaat ja korkea-arvoiset upseerit. He osallistuivat myös kaikkiin rukoushetkiin joko moskeijassa tai polvistumalla rukousmatolleen missä tahansa. Muslimin sanoessa ins’allah, hän tarkoittaa: kävi miten kävi, tapahtukoon Jumalan tahto, ja ilmoittaa alistuvansa lopputulokseen ehdoitta.
Uskonnollisuudesta kertoi sekin, että tilanteen rauhoituttua ensimmäinen avattu kauppa oli koraanimyymälä. Se oli aika yksinkertainen, kaksi kiveä, niiden päällä lauta ja myynnissä ainoastaan Koraaneja. Taisi olla tupakkaakin. Ostin itsellenikin arabiankielisen hienossa punaisessa samettikotelossa olevan Koraanin.
Komennukseni Suezin kuvernöörin talossa päättyi pyhäinpäivän iltana. Taakse jäi kuusi mielenkiintoista päivää ja yötä. Edessä oli jälleen normaali sotilaspapin työ. Päiväkirjassani on käytyjen keskustelujen lisäksi maininta yhdestä iltahartaudesta ja yhdestä jumalanpalveluksesta. Iltahartaus pidettiin puistoalueella lähellä Suezin kanavan rantaa. Iltahartauden rauhaa häiritsi lähistöllä raskaalla singolla tai tykillä ammuttu palmuun osunut ammus. Palmunkappaleita sinkoili ympäriinsä. Muistona tuosta iltahartaudesta Raamattuni nahkakannessa on lentäneen palmunkappaleen aiheuttama pieni reikä.
- Kirkkoon menossa. Osa pataljoona marssi edessään YK-lippu
Jumalanpalveluksen järjestäminen ja siihen osallistuminen osoittautuivat vaikeammiksi kuin pelkäksi kirkkoon marssimiseksi. Olin tiedustellut jumalanpalveluksen pitopaikaksi kirkkoa, joka oli ammuttu hajalle jo kuuden päivän sodan aikana. Kirkosta oli jäljellä pari seinää, alttaripääty ja muisto alttarista. Kattona oli taivas. Englantilaiset olivat perustaneet kirkon vuonna 1901. Kirkon ensimmäinen pappi oli englantilainen. Hänen jälkeensä papit olivat egyptiläisiä. Kyseessä oli koptilainen St. Savior´s Church (Pyhän Pelastajan kirkko).
Koptikirkon alttarilta
Ensimmäisen kerran tarkoitus oli pitää jumalanpalvelus lauantaina 10. marraskuuta. Kirkkoon emme voineet siirtyä alueella olevien taisteluiden takia. Seuraavana päivänä sunnuntaina se onnistui. Pataljoonan marssi kirkkoon oli mieleen jäänyt kokemus. YK:n lippu marssiosaston kärjessä ja osastona suomalainen pieni pataljoona, joka niin sanottuna ”palokuntana” oli lähetetty sammuttamaan uhkaavaa maailmanpaloa. Pieni taistelujoukko oli menossa koptikirkkoon Herran kasvojen eteen monine mietteineen ja kokemuksineen pyytämään siunausta, voimaa ja sisäistä rauhaa ja ehkä rukoilemaan maailmanrauhan puolesta. Alttarilla seisovan sotilaspapinkin kokemus oli aika erikoinen. Hajalle ammuttu Herran huone. ”Liturgisena” vaatetuksena oli kuumuudessa ja hiekkapölyssä rähjääntynyt maastopuku ja pistooli vyöllä itsepuolustusta ja ”seurakunnan” puolustamista varten tosin niin asetettuna, ettei se kuvassa näy. Puheen tekstin valinta ei tuottanut vaikeuksia. Ne olivat Mooseksen sanat kansalle ennen Kaislameren ylittämistä. Edessä oli meri, takana Egyptin sotajoukot. Näin Mooses sanoi ”Älkää peljätkö, pysykää paikoillanne, niin te näette, minkä pelastuksen Herra tänä päivänä antaa teille… Herra sotii teidän puolestanne, ja te olkaa hiljaa.” (2. Moos 14: 13-14).
Koptikirkon saarnatuoli
Sotilaspapin tehtäviin kuului vastata myös kaatuneitten huollosta. Tätä varten tein pari matkaa Kairoon. Ensimmäisellä matkalla poikettiin Suomen suurlähetystössä. Toisella paripäiväisellä matkalla organisoin kaatuneitten huoltoa. Tutustuin italialaiseen sairaalaan, joka oli varattu YK:n käyttöön.
Jokainen retki päättyy kerran. Edessä oli tehtävän luovutus seuraajalle. Egyptiin oli suunniteltu perustaa rauhanturvajoukko Kyprokselta komennetun tilapäisjoukon, ”palokunnan”, tilalle. Uuteen rauhanturvajoukkoon, UNEF II:een, kuului myös suomalaispataljoona. Pataljoonan sotilaspapiksi oli määrätty Pudasjärven kirkkoherra Timo Hämäläinen. Luovutin tehtäväni Sueziin johtavalla tiellä 14. marraskuuta päiväkirjamerkintöjeni mukaan ”itsevarmalle ja ylpeälle papille”, jonka ainut kommentti oli: ”Sinusta poikasesta ei ole näihin hommiin.” Ikäeroa meillä oli 20 vuotta. Yhteistyömahdollisuudet näyttivät olemattomilta. Seuraavan päivän iltana istuin lentokoneessa suuntana Nikosia.
Kari Vappula
sotilaspastori
Investigationes 
