Hengellistä häiriköintiä Viipurissa. Kaarlo Rahikainen ja Johan Henrik Martin

Tervehdys Arvoisa lukija,

Tutkimuksessa on satoja nootteja, jotka selventävät esitettyä asiaa ja antavat lisätietoa. Klikkaamalla nootin numeroa pääset sitä lukemaan. Klikkaamalla selaimen nuolta vasemmalle eli taaksepäin (näytön vasemmassa yläreunassa), pääset takaisin lukemaasi kohtaan.

Antoisia lukuhetkiä,
Kari Vappula

 

Kaarlo Rahikainen ja Johan Henrik Martin

Keitä olivat nämä miehet, joiden sanottiin hengellisesti häiriköineen Viipurissa 1870-luvulla ja levittäneet ”kauhian katkeraa löyhkää”. He olivat opettaja Kaarlo Rahikainen ja pastori Johan Henrik Martin.

Kaarlo Rahikaisen esimies, Viipurin Diakonissalaitoksen rahastonhoitaja, kauppaneuvos J. Fr. Hackman sanoi: ”Te olitte oikeen hyvä opettaja, mutta miksi te rupesitte pitämään niitä kokkoja”. Kysymys lienee ollut kokouksista, mutta miksipä ei herätyksen tulistakin, kokoista. Saksankieliselle rahastonhoitajalle suomen kieli oli saattanut tuottaa vaikeuksia.[1]

Johan Henrik Martinin ”syntilista” oli pidempi ja raskaampi.  Viipurilaisen esimiehen, maa- ja kaupunkiseurakunnan kirkkoherran Gustaf Bernhard Mortimer Forsténin mukaan uskonnolliset liikkeet, joilla oli selvä ”lakivastainen” leima, olivat saaneet jalansijaa Viipurin kaupungin seurakunnassa sekä muutamissa maaseurakunnan kylissä. Tällaisen suunnan alkuunpanijana hän piti apulaispastori Johan Henrik Martinia.[2]  Vielä Martinin poistuttua seurakunnasta olivat jotkut katsoneet oikeudekseen ja velvollisuudekseen paimenensa opin säilyttämisen ja levittämisen. Kirkkoherra oli vakuuttunut, että tällä opilla on tahdottu horjuttaa luottamusta papiston julistamaan kristillisyyden opetukseen sekä luottamusta itse papistoonkin.[3]

Vielä kolme vuotta Martinin kuoleman jälkeen professori Anders Wilhelm Ingman kritisoi häntä Kirjallisessa kuukauslehdessä 10/1876. Ingman kirjoitti: ”Vieläpä on Wiipurinkin tienoilla pappiswainaja Martin niin kauhian, katkeran löyhkän mitä raajimmasta ”lajittomuudesta” jälkeensä jättänyt, että harvoin sen vertaista antinomisuutta kirkkohistoriassa tapaa”.[4]

Seuraavassa on tarkoitus tutustua tähän ”katkeraan löyhkään” Viipurissa, sen alullepanijaan pastori J. H. Martiniin ja hänen uskonystäväänsä opettaja Kaarlo Rahikaiseen. Selvitän myös, miten tämä ”katkera löyhkä” Rahikaisen välityksellä vaikutti Viipurin Diakonissalaitoksessa. Tässä artikkelissa tätä ”katkeraa löyhkää” kutsutaan evankeliseksi herätykseksi ja liikkeeksi Viipurissa!

Myllärin poika Mäntyharjulta.  Kaarlo Johannes Rahikaisen elämästä ja hengellisestä taistelusta ja kilvoittelusta ja työstä Viipurissa saa erinomaisen kuvan Hannes Sjöblomin kirjasista ”Myllärin poika Mäntyharjulta”. Sjöblom kirjasi setänsä elämän vaiheita, kun tämä oli kuusikymmenvuotias ja oli jo sairasvuoteella. Muistitiedon ohella Sjöblomilla oli käytettävänään pieni vihko, jossa oli Rahikaisen kirjoittamia muistiinpanoja elämänsä varhaisemmalta ajalta. Suomen Lähetysseura lahjoitti 1977 Helsingin yliopiston kirjastolle Kaarlo Rahikaisen käsinkirjoitetun 279 sivuisen kirjan, joka muodostuu viidestä osasta: 1. Selityksiä Uudesta Testamentista , 2. Wihko-lasku harjoituksia, 3. Kathekismuksen selityksiä , 4. Sielu-tiedettä ja 5. Kasvatus-opin historia. Uuden Testamentin selitykset ovat varsin seikkaperäisiä. Laskuharjoituksissa esitetään muutama sivu kerto- ja jakolaskua sekä yhtälöitten ratkaisuja. Sielutiede ja kasvatusoppi -osiot ovat vaatineet perehtymistä asiaa koskevaan kirjallisuuteen. Kaikki kirjoitukset on päivätty Viipurissa 1869-1870. Näiden selvittely vaatisi oman tutkimuksensa.
rahikainen

Kirjallisuudentutkija Esko Rahikaisen Rahi-alkuisten sukujen historiassa on myös tietoa Kaarlo Rahikaisesta. Lisäksi Rahikaisesta on kirjoitettu muutamia artikkeleja.[5]

Kaarlo Johannes Rahikainen syntyi 17. maaliskuuta 1848 myllärin poikana Mäntyharjulla Anetun kylässä. Vanhemmat nimittivät häntä Kaarloksi tai Kalleksi. Rahikaisen kertoman mukaan äiti oli hurskas ja lahjakas, isä puolestaan kylmän järjen mies, joka kuitenkin iltaisin rukoili perheensä kanssa. Lapsena Rahikainen oli hyvin kivulias ja äiti puhui hänelle paljon kuolemasta. Kotikasvatus oli ankaraa. Vitsaa ei säästetty, rikkeet sovitettiin selkäsaunalla. Kodin ankaruus vaikutti hänen luonteeseensa. Hän oppi olemaan harkitsevainen ja käyttämään järkeään sekä havainnoimaan asioita. Kotikasvatuksen seurauksena hän oli ”hiljaisia maasta”, maan hiljaisia, jopa ujokin.[6] Opittuaan lukemaan Rahikaisen tehtäväksi tuli lukea aamurukous Vanhasta virsikirjasta. Sunnuntaisin hän luki evankeliumin ja epistolan sekä jonkun lyhyen saarnan. Kirkkoon oli kolmen penikulman (Ruotsi-Suomessa vuodesta 1655 alk. 1 pnk= 10,688 km)[7] vaikeakulkuinen matka; järvitaivalta, kehnoa tietä, soita ja rämeitä. Saarnat sattuivat syvälle hänen tuntoonsa.  Lapsena hän saarnasi ison tammen oksalla kylän lapsille.[8]

Pari kolme kertaa vuodessa hän sai kiertokoulussa perusopetusta lukemisessa, kirjoituksessa ja laskennossa. Kiertokoulun opettaja ”koulumestari” J. Wahlman oli säilynyt hyvänä muistona vielä kuolinvuoteella. Todellinen juhlapäivä oli koulun päättäjäispäivä, jolloin Mäntyharjun silloinen kappalainen Axel Berner oli mukana. Kirjoitustaidosta oli Rahikaiselle myös taloudellista hyötyä. Hän sai kirjoitettavakseen kyläläisten  asiakirjoja, joista kirjoituspalkkiota oli 2-5 kopeekkaa hopeassa (0,38 – 0.94 euroa)[9]. Kun hän ensi kerran lähti kodistaan opin tielle, hänellä oli 27 ruplaa (noin 470 euroa) säästössä, joka riitti pariksi vuodeksi. Kyydit ja eväät saatiin kotoa.[10]

Pieksämäen kappalaisen nähtyä Rahikaisen lahjakkuuden hän kehotti vanhempia panemaan tämän Jyväskylään Granin kouluun. Jyväskylään oli perustettu ala-alkeiskoulu, joka sai Keisarillisen perustamisasiakirjan 13.3.1847. Koulua kutsuttiin Grahnin kouluksi tai Raanin kouluksi opettajansa Fredrik Grahnin mukaan. Grahn oli opiskellut alun toistakymmentä vuotta teologiaa, mutta jäänyt tutkinnoitta. Vuonna 1856 Porvoon piispa Karl Gustaf Ottelin myönsi hänelle varapastorin arvonimen. Hän toimi ala-alkeiskoulun ensimmäisenä opettajana 1860-luvun puoliväliin saakka.  Säilyneet maininnat ja dokumentit eivät ole välittäneet Grahnin pedagogisista ansioista sen enempää kuin hänen elämäntavoistaankaan kovin mairittelevaa kuvaa. Aikalaiskertomuksen mukaisesti tunnit kuluivat kaavamaisessa sisältä luvussa, äreässä läksyjen kuulustelussa ja väliin myös reippaassa pampun mäiskeessä. ”Pieksäminen sekä selkään että warsinkin kämmenille oli aiwan jokäpäiwäistä herkkua” muisteli Rahikainen.[11] Varsinainen uskonnonopettaja oli Otto Henrik Cleve. Hän oli antanut käytännölliset opinnäytteet jumaluusopin lehtorin virkoja varten. Opetustyönsä aikoihin hän toimi myös raamatunkäännöskomitean jäsenenä.[12]

Tässä ensimmäisessä suomenkielisessä seitsemänluokkaisessa koulussa Rahikainen aloitti opintonsa.  Jyväskylään oli matkaa 15 penikulmaa.[13] Sinne saavuttiin Paavalin markkinoiden[14] aikaan 25. tammikuuta 1863.  Koulussa oppilaat istuivat pitkän pöydän molemmin puolin, viisi oppilasta puolellaan. Kullakin oppilaalla oli pöydässä omalla kohdallaan vetolaatikko koulutarpeita varten. Pöytälevy oli maalattu mustaksi ja runko-osa oli ”betsattu mahongiksi”. Koska oppilaita oli enimmillään kolmisenkymmentä, noita kookkaita pöytiä on täytynyt olla vähintään kolme. Luokassa oli myös läkkipeltinen sisältä tinattu ämpäri ja juomavesikannu. Valaistukseen käytettiin pöydillä kynttilöitä. Opetusmenetelmät olivat alkeellisia. Kokonaan mustaksi maalattu liitutaulu ja erikseen valkealla viivoituksella varustettu musta taulu sekä pari karttapalloa kuuluivat ala-alkeiskoulun opetusvälineisiin.  Tarvittavat suomenkieliset oppikirjat puuttuivat. Sisälukua ja ajatusharjoituksia oli ensimmäisellä luokalla 6 ja toisella 4 tuntia viikossa. Äidinkielen (ruotsin) kielioppia alettiin opettaa toisella luokalla kolme tuntia viikossa. Kertomusten mukaan opetuskielen opiskeleminen alettiin pänttäämällä ruotsinkielinen Svebiliuksen katekismus ulkoa.  Rahikaisen mielestä opettajien ansiosta silloiset ylioppilaskokelaat selviytyivät loistavasti tutkinnoistaan.[15]

Kouluaan Rahikainen kävi aineellisessa kurjuudessa. Lukukausi elettiin kotoa saatujen eväiden varassa. Lähtiessä yhteen säkkiin pakattiin leipää, toiseen kolme lampaan koipea ja hyvin paistettu lehmän takajalka. Voita pantiin pyttyyn. Siinä olivat suntion Antin, Mynttisen Ananian, Honkasen Taawetin ja Rahikaisen Kallen eväät.   Perunoita ja Viitasaaren muikkuja sai ostaa halvalla Jyväskylästä. Kerran leipää leikatessaan Rahikaisen veitsi osui johonkin kovaan. Löytö oli mieluisa yllätys. Leivästä löytyi neljä markkaa 50 pennin rahoina (15-16 euroa), jotka äiti oli sinne pannut.[16]

Aineellisen puutteen lisäksi kouluvuosina ahdistusta tuotti tilapäisen uskonnonopettajan konrehtori ”Lawus Coranderin”sekularisoitunut ja pilkallinen raamattunäkemys. ”Onkohan raamattu Jumalan sanaa, niin kuin monet sanovat?” joku oppilaista kysyi. Rahikainen kertoi, että ukko naurahti ja sanoi: ”Ei sitä tiedä kaikki papitkaan”. Opetus repi lyhyessä ajassa Rahikaisen ja muidenkin oppilaiden sydämestä heikon uskon ja Jumalan pyhän sanan kunnioituksen. Rahikainen oli mielestään etunenän miehiä tässä surkeudessa, joka oli viemäisillään hänet ajalliseenkin onnettomuuteen.[17]  Rahikainen sai tulevissa elämänsä vaiheissa kokea, että se Jumala, jonka hän sanojensa mukaan oli hylännyt, se Hyvä Paimen, jonka laumasta hän oli kauas kuoleman korpeen eksynyt, ei hyljännyt häntä.[18] Opintojen edetessä joulukuussa 1863 varsinaisena uskonnonopettajana eli jumaluusopin lehtorina toimi  Otto Henrik Cleve.[19]

Keväällä 1868 oli edessä elämäntehtävän löytäminen. Sotilasura näytti yhdeltä mahdollisuudelta. Hän oli kuullut venäläisestä junkkarikoulusta, jossa oli suomalaispojille vapaaehtoispaikkoja.[20] Hän päätti yrittää sotilasuraa. Eräältä lehtorilta saamansa 20 markan lainan ja lehtorin rohkaisevien sanojen saattelemana hän lähti Helsinkiin. Helsingissä kohtasivat monet vaikeudet. Tarvittavia todistuksia ei ollut mukana, rahat loppuivat eikä hän saanut mitään ansiotyötä. Erään ystävänsä kehotuksesta hän meni jonkun senaattorin pakeille kertomaan hätänsä. Tämä vain pahoitteli sitä, että Jyväskylään oli perustettu alkeisopisto, josta tulee vain kerjäläisiä. Senaattorin mielestä talonpoikien pitäisi pysyä säädyssään eikä pyrkiä herroiksi. Olisi parasta hävittää koko koulu, senaattori neuvoi. Nuhdesaarnan jälkeen hän antoi Rahikaiselle markan setelin (vähän yli neljä euroa).[21]

Helsingin matkallansa Rahikainen alkoi käydä kuulemassa myös Jumalan sanaa. Yksi vaikuttava kokemus hänelle oli nähdä, kun piispa Frans Ludvig Schauman vihki Nikolain kirkossa (nykyinen Helsingin tuomiokirkko) ensimmäiset lähetyssaarnaajat. Hän olisi halunnut olla heidän asemassaan ja seurata heitä. Sotilasura oli kuitenkin edelleen mielessä. Hän olisi saattanut päästä venäläiseen sotajoukkoon vapaaehtoisena, mutta sitä ennen oli haettava tarvittavat paperit Mäntyharjulta. Kävellen matkaa tehden ja ruokaa kerjäten hän saapui kotiin nääntyneenä ja raihnaisena. Kuolema näytti olevan edessä. Entisen vapaa-ajattelijan, näin Rahikainen luonnehti itseään, houreet eivät kestäneet siinä tulessa. Herra kuuli eksyneen tuhlaajapojan hätähuudon.[22]

Johan Henrik Martin syntyi 22.6.1848 aviottomana lapsena. Hänet kastettiin 1.7.1848.[23] Hänen äitinsä oli Catharina Margaretha Martin s. Lithovius (s. 29.4.1815, k. 30.9.1891).[24] Catharinan äiti oli Sara Marg. Lithovius ja isä rajaratsastaja[25] Jac. Lithovius.[26] Catharina Margaretha oli avioliitossa kauppias Mathias Martinin (s. 19.12.1809) kanssa.  Vihkimispäivää ja -paikkaa ei ole löytynyt kirkonkirjoista. Aviopari muutti Pietarista Jyväskylään 1838.[27] Heillä oli kaksi lasta; tytär Anna Emilia (s. 1836 Pietarissa) ja poika Petter (s. 5.4.1841, k. 21.6.1841).[28] Kauppias Mathias Martin kuoli 32-vuotiaana 5.4.1842 keuhkotuberkuloosiin.[29] Kauppiaan leski Catharina Margaretha synnytti vuonna 1845 aviottoman tyttären nimeltä Johanna Adolfina, jonka syntymäpaikka oli Klax[30] ja tämän jälkeen vuonna 1848 aviottoman pojan Johan Henrikin, jonka syntymäpaikka oli Jyväskylä.[31] Johan Henrik Martinin äiti Catharina Margaretha eli yli 18 vuotta poikansa kuoleman jälkeen. Hänen elämänsä oli vaiherikas.[32] Evankelisen liikkeen 1800-luvun jäsenluetteloissa hänen nimeään ei ole.[33]

 martinin-potretti

Martinin lapsuus ja nuoruus

Muistokirjoituksessaan vuonna 1894 Kaarlo Rahikainen kertoi Johan Henrik Martinin eläneen kauppiasisänsä kuoleman jälkeen mitä suurimmassa köyhyydessä. Hän oli vanhempiensa ainut lapsi. Äidin ainoa turva oli Jumalassa, johon hän oli tottunut murheissaan ja ahdistuksessaan luottamaan. Hurskas äiti luki ja puheli usein pojalleen Jumalan armosta. Ahkeralla neulomisella hän sai sen verran tuloja, että he voivat mitä yksinkertaisimmin elää pienissä huoneissa kaupungin syrjäisimmän kadun varrella. Hurskas äiti mahdollisti pojalleen hyvän kasvatuksen köyhyydestä huolimatta. Johan Henrik kävi Jyväskylässä Suomalaisen alkeisopiston. Ylioppilaaksi tultuaan hän oli velaton. Tämän jälkeen hän joutui hankkimaan toimeentulonsa osittain kotiopettajana ja saarna-apulaisena sekä velkaa ottamalla.[34] Olivatkohan Rahikainen ja Martin keskustelleet edellä kuvatuista asioista? Hehän työskentelivät jonkin aikaa Viipurissa yhdessä. Mistä ovat peräisin perhettä koskevat tiedot? Martin on tiennyt taustansa, muttei ole ilmeisesti kertonut niistä.

Ilmari Karvonen kertoo kirjassaan ”Kaksi todistajaa” (1936), että ”äiti jäi isän kuollessa, kun poika oli vielä sangen nuori, mitä suurimpaan köyhyyteen. Ainoana turvana leskellä ja hänen orpopojallaan oli Jumala, johon rouva Martin oli oppinut kaikissa murheissaan ja ahdingoissaan luottamaan. Jumalan armosta hän usein luki ja puheli pojalleen. Isän kuoltua äiti hankki perheen elatuksen ahkeralla neulomisella. Äidin käsien uutteralla työllä ja muutamien ystävien avustamana Johan Henrikin oli mahdollista päästä opin tielle ja suorittaa Jyväskylässä kodistaan käsin alkeisopiston tutkinto. Ylioppilaaksi päästyään hän elätti itseään toimimalla kotiopettajana ja saarna-apulaisena eläen osittain velaksi.[35]

Kuten edellä kuvatuista kirjoituksista huomaa Karvonen toisti Rahikaisen kertomusta. Jotkut tosiasiat puhuivat kuitenkin niin Rahikaisen kuin Karvosenkin kertomuksia vastaan. Poika Johan Henrik ei ollut kauppias Martinin kuollessa 1842 vielä syntynytkään. Pojan oikeasta isästä ei mainita mitään.[36] Äiti ja poikakin käyttivät Martin-sukunimeä. Avioliitossa syntyneistä tyttärestä ja pojasta eikä aviottomasta tyttärestä Karvonen ei kirjoita mitään. Olisi luullut Karvosen paremmin perehtyneen Martinin elämään. Ei hänellä tietysti ollut mitään syytä epäillä Rahikaisen kertomustakaan. Vai silotteliko Karvonen tahallaan asioita saadakseen näyttämään Martinin elämän alun hurskaalta vai eikö hän tiennyt tosiasioita? Jos olisi tiennyt, olisi ollut tärkeää kertoa, että aviottomasta pojasta oli tullut Jumalan tulien sytyttäjä!

Ilmari Karvonen lukeutui evankeliseen liikkeeseen. Opiskeluaikanaan hän asui Evankeliumiyhdistyksen ylioppilaskodissa Domus Evangelicassa. Hänet nimensä on evankelisen papiston matrikkelissa. Lauri Koskenniemi mainitsee evankelisen herätysliikkeen papiston luettelossa Karvosen, mikä osoittaa, että Koskenniemi piti häntä evankelisena.[37] Karvosella ei näyttänyt kuitenkaan olleen kovin keskeistä sijaa evankelisessa liikkeessä.

Ilmari Karvonen oli kirjoittaessaan kirjan ”Kaksi todistajaa” Viipurin seurakunnan komministeri ja Viipurin tuomiokapitulin asessori.[38] Alkuperäinen tarkoitus Karvosella oli ollut tutkia vain pastori Karl Gustaf Sirénin elämää hänen elossa olevien ystäviensä kehotuksesta. Sirén oli kuollut vuonna 1905. Kirja kirjoitettiin siis 30 vuotta Sirénin kuoleman jälkeen. Martinin kuolemasta oli kulunut jo yli 60 vuotta. Karvonen totesi, että Sirénin, tämän huomattavan hengenmiehen vaikutukset olivat edelleen ainakin osittain tunnettavissa Viipurissa. Perehtyminen evankelisen liikkeen alkuvaiheisiin Viipurissa johti hänet etsimään sen ”juuria” apulaispastori Johan Henrik Martinin toiminnan synnyttämästä herätyksestä asti. Hän koki välttämättömäksi tutustua Martiniin ja hänen ”todistukseensa”. Karvonen mainitsi lähteet, joihin hänen kertomuksensa perustui.[39]

 

Martinin pääsiäiskokemus

Martinin pääsiäiskokemus oli vuonna 1869. Hän oli silloin parikymppinen ylioppilas ja oleskeli Saarijärvellä luultavasti kotiopettajana. Hän on itse kertonut elämänsä murroksesta Sirénille seuraavaa: ”Pääsiäisaamuna nousin minä ylös meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa kuolleista. Sitä ennen oli minulla ollut vähäiset ajat jonkinlaista parannuksen puuhaa”. Tästä ilosta hän kävi kertomassa entiselle uskonnonopettajalleen lehtori Clevelle. Jo Saarijärvellä ollessaan ennen teologian opintojaan hän tunnusti rohkeasti uskoaan.[40]

Hengellistä murrosta edeltäneestä ”parannuksen puuhasta” ei ole tarkempaa tietoa. Minkälaista elämää Martin oli elänyt ennen pääsiäisen ylösnousemuskokemusta ja mitä kaikkea hänen hengellisessä elämässään oli tapahtunut, jää arvailujen varaan. Koulutoveri ja myöhemmin Martinin työn jatkaja Viipurissa Karl Gustaf Sirén totesi Martinin olleen kouluvuosina ulkoapäin päätellen ”surutoin nuorukainen”. Sirén ei pystynyt kertomaan, mitä Martinin sydämessä tuolloin ehkä salaisesti oli liikkunut. Sirén muisteli Martinin myöhemmin kertoneen, ettei hän kouluvuosinaan voinut pilkata Jumalan sanaa ja että häneen ”kipeästi koski”, jos joku niin teki ja kielsi Jumalan sanan totuuden.[41] Tämä herkkyys oli ilmeisesti kotikasvatuksen tulosta.

Herännyt nuorukainen sai käsiinsä siihen aikaan Kemiön patriarkkana toimineen Fr. G. Hedbergin vuonna 1843 julkaistun ”Uskon oppi autuuteen”-kirjan.[42] Se teki häneen syvän vaikutuksen ja hän ehdottomasti päätti ”Tämä kirja on Jumalasta”. Pastori Sirén kuvasi tuon kirjan merkitystä Martinille. Kirja toi syvyyttä hänen uskonelämäänsä. Se antoi hänelle ”wiisauden ja ilmoituksen hengen hänen tunntemiseensa, ja walaisi hänen ymmärryksensä silmät, niin ettei hänen uskonsa enää ollut wain tuntemisissa, waan myöskin ewankeliumin totuuden selkeässä käsityksessä”. Hän ei joutunut harhailemaan sinne tänne, vaan oli päässyt mitä kirkkaimpaan evankeliumin opin tuntemiseen. Hänellä oli heti halu ja kyky todistaa uskostaan. Sirén kertoi tavatessaan Martinin syksyllä 1870 Helsingissä, että tällä oli jo tuolloin valmius pitää raamatunselityksiä ja hengellisiä puheita evankelisessa rukoushuoneessa ja uskovaisten ystäviensä luona.[43]

 

Opinnot
wp_20160729_10_43_16_pro
Yliopistossa pidetyn saarnan painamista varten tarkoitettu esipuhe oli käsin kirjoitettu syyskuussa 1877. Saarnan käsikirjoitus on Kansalliskirjastossa.[46] Saarna ilmestyi painettuna1877. Siinä on Hirvosen kirjoittama esipuhe. Toinen painos on vuodelta 1903, jossa on ainoastaan edellä mainitun esipuheen ensimmäinen kappale.  Esipuheessa Hirvonen totesi, ettei Johan Henrik Martin ole enää elävien mailla. Selitettyään Martinin hengellistä elämää ja työtä Hirvonen kertoi Martinilta jääneen kirjoituksia, saarnoja ja melkoinen määrä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut sinne tänne uskoville kehotukseksi.  Hirvosen aikomus oli koota näitä kirjoituksia niin paljon kuin mahdollista ja jos Herra tahtoi, vastedes painattaa niitä samanlaisina vihkoina kuin Martinin koesaarna. Lopuksi hän pyysi, että ”Herra siihen siunauksensa suokoon, amen!”.
martinin-koesaarnan-etulehti
[47]Johan Henrik Martin merkittiin yliopiston matrikkeliin 25.5.1867.  Matrikkelissa on seuraavat edot: ”25.5.1867 MARTIN Johan Henrik 18695 (häm. 1869). *Jyväskylä 22.6.1848, äiti kauppiaanleski Margareta Katarina Martin, o.s. Lithovius. Yo Jkylän alk.op. TEt 1870”.[44] Teologisen erotutkinon (Tet) Martin siis suoritti Helsingin yliopistossa vuonna 1870 21. joulukuuta  (appr. c. l.). Yliopistotutkinnon suorittamiseen liittyen Martinilta on säilynyt saarna, jonka käsinkirjoitetulla alkulehdellä lukee ”Uskovaisen kunnia ja Uskottoman häpeä, jonka 2 Thess. 1;3-10 v. johdolla saarnassa esitti Joh. Henr. Martin. Koe-saarna erotessa yliopistosta 1870”. Kansilehden alareunaan on tehty myöhemmin merkintä: Helsingissä J. W. Hirvonen kustantaa. Hirvonen tulee esille tässä tutkimuksessa, kun käsitettään lauluvihkosia Matka-Lauluja tiellä Taiwaalliseen Sioniin.[45]

 

Pappisvihkimys

Martin vihittiin papiksi Porvoossa 12. tammikuuta 1871. Vihkimistä edelsi noin kuukauden kestänyt pappisvirkaan valmentava jakso, johon muun muassa vanhat toverit Martin ja Nordlund osallistuivat ainakin osittain yhtä aikaa. Piispan ja tuomiokapitulin edessä pidettiin muun muassa raamatunselityksiä. Pappiskokelaat pitivät oma-aloitteisestikin saarnoja ja raamatunselityksiä. Norrdlund kertoi pitäneensä Porvoossa kolme saarnaa ja 12 raamatunselitystä, joista kolme pidettiin eräässä koulussa täpötäydelle kuulijakunnalle. Samoin ilmeisesti Martin teki. Piispa suhtautui suurella ymmärryksellä näihin kokouksiin. Kyynelsilmin hän usein lausui tyytyväisyytensä heidän toiminnastaan.[48]
wp_20160729_10_43_16_pro

Piispa Schauman vaati papeilta paljon. Sen tähden koulutustavoitteet oli asetettu korkealle.  Tuomiokapitulissa hän oli vaativampi kuin kukaan muu arvioidessaan vihittävien kykyä pappisvihkimykseen vaadittavien suoritusten perusteella.[49] Alussa piispalla oli epäillyt Nordlundin ja Martinin opinkäsityksiä. Nordlundilla oli ollut tehtävänä tulkita tuomiokapitulin edessä Roomalaiskirjeen 6. lukua. Hän yritti selittää sitä tekstin ja sanamuodon perusteella. Piispa oli selityksen päätteeksi kysynyt Nordlundin käsitystä kehotuksen sanasta ja sen tarpeellisuudesta uskoville. Hän selvisi sanomalla, että kehotus kuuluu uskovalle, mistä Roomalaiskirjeen 6. luku oli osoituksena. Piispa kertoi epäluulonsa johtuneen siitä, että Martin oli piispan läsnä ollessa puolustanut väitettä, etteivät uskovaiset tarvitse mitään kehotusta.[50]

Jotain evankelisen ja pietistisen herätyksen vastaista Porvoossa oli kuitenkin tämän saarnatoiminnan johdosta esiintynyt, koska piispan arvovaltaan vedottiin, jotta toiminta saataisiin loppumaan. Nordlundin puhuma sana oli kokenut vastarintaa vastakkaisten leirien äärimmäisten joukosta; osaksi evankelisella, osaksi pietistisellä taholla.[51] Vielä pian papiksi valmistuttuaan Martin joutui Kangasniemeltä käsin ottamaan kantaa Porvoon asioihin. Martin vastasi samaansa kirjeeseen. Vastauksessaan hän nuhteli Hedda Käckiä ja totesi, ettei veli Nordlund ole ”falsk ande, icke en Judas”, niin kuin naishenkilö oli kirjoittanut. Nordlund oli Martinin mielestä koko  sydämestään Jeesukseen uskova mies. Porvoossa olevia ”heikkoja karitsoja” ei saanut repiä, vaan niitä tuli rohkaista yksinkertaisesti uskomaan Jeesukseen.[52]

Pappisvihkimykseen liittyi saarna. Sen painetulla kansilehdellä on saarnan aihe ”Jesuksen nimi” ja selvennykseksi, että kysymyksessä oli ”Tutkinto, jonka Luukk. ew. 2:21 w. johdolla saarnasi Joh. Henr. Martin”. Kansilehden alareunassa on vielä lisäys ”Koesaarna, pidetty papiksi vihittäessä Porvoossa 1871”.[53]
Kansalliskirjaston kokoelmissa on  noin kolmekymmentä Martinin käsinkirjoittamaa saarnaa. Useimmat on kirjoitettu sanatarkasti. Vanhin on Iisalmessa pidetty saarna 20.7.1867. Seuravat ovat kynttilänpäivän saarna ja saarna Kiuruvedellä vuodelta 1868, useita Saarijärvellä pidettyjä saarnoja on vuodelta 1869, vuodelta 1871 on pari saarnaa ja useita vuodelta 1872. Pari saarnaa on ruotsin kielellä. Kaikissa saarnoissa ei ole pitopaikkaa tai -aikaa. Saarnojen teksti ovat useimmiten mainittu.[54] Näitä saarnoja ei tässä tutkimuksessa ole käsitelty, koska Martinin painetuista saarnoista ja kirjeistä saa kuvan hänen julistuksestaan.

 

Perhe-elämä

Perhe-elämästä saa lähteistä melko vähän tietoa. Kesäkuussa 1871 hän kirjoitti Hedbergille, että ”Herran nimessä olen aikonut yhtyä avioliittoon kohtamoisin”.[55] Martin oli papiston apulainen Viipurissa, kun hänet vihittiin avioliittoon Turussa 8.8.1871 posteljooni Johan Viktor Granholmin (5.10.1820-22.1.1871) ja Johanna Vilhelmina Lindströmin (s. 26.9. 1824-15.7.1902) tyttären Johanna (Hanna) Viktorinan (s. 23.6.1853) kanssa . Kuulutustodistuksen loppuun on tehty maininta vihkimisestä ja vihkijästä. ”Hemvigde 8. Augusti 1871 af Kl. Im. Nordlund”. Kysymyksessä oli pastori Kleofas Immanuel Nordlund (1849-1883) .[56] Vihkiminen tapahtui ilmeisesti morsiamen kotona Turussa Kerttulinkatu 13.[57]  Hääjuhlaan oli kutsuttu Fr. G. Hededberg, josta Martin totesi, että morsiamen äidin Johanna Granholmin Farbo (Hedberg) tunsi hyvin. [58] Kl. Im. Nordlundin isäkin pastori Karl Isak Nordlund (1814-1853) oli syvästi evankelinen. Hän tosin kuoli 1853, jolloin Kleofas Immanuel oli vasta nelivuotias. Isä oli yksi Hedbergin läheisimmistä, hänen perheystävä ja jopa tämän lapsen kummi sekä Pöytyän naapuriseurakunnan Marttilan pappi.[59] Muut vieraat olivat veljiä ja sisaria Herrassa. Yksi heistä mainittiin nimeltä, eräs veli Jyväskylästä urmaakari Holmgren.[60]   Martinin tuleva puoliso oli siis evankelisista piireistä. Johanna Viktorina muutti Turusta 20.08.1871 Viipuriin miehensä luokse.[61]

Perheeseen syntyi poika 24.4.1872. Martin itse oli jäänyt maaliskuussa virkavapaalle sairautensa takia. Julkaistuissa kirjeissä ei kerrota pojan kastamisesta mitään eikä myöskään siitä, missä hän äitinsä kanssa eli Martinin sairauden aikana. Poika on merkitty Viipurissa kirkonkirjoihin. Hän sai etunimekseen Martin. Pastori Martinin kuollessa poika oli vuosi ja kaksi kuukautta vanha. Martin kuoli keuhkotautiin[62] 19.6.1873.  Puolisonsa kuoleman jälkeen Johanna Viktorina asui poikansa kanssa Ristiinassa puolisen vuotta. Sieltä he muuttivat 30.1.1874 Turkuun.  Johanna kuoli 11.04.1874 Turussa. Poika oli silloin melkein kaksivuotias.[63]

Henkikirjojen mukaan Martin Martin kasvoi parivuotiaasta 23-vuotiaaksi isoäitinsä Johanna Wilhelmina Granholmin luona Turussa.  Martin Martinin nimi on samassa yliopiston matrikkelissa kuin isänsäkin. Matrikkelissa on sellaista tietoa Martinista, mitä muualla ei ole. ”31.5.1891 MARTIN Martin 23459 /Länsis.). * Turku 24.4.1872, vanht khranapul. Johan Henrik Martin ja Johanna Viktorina Granholm. Yo Åbo lyc. Jur. yo →1895. Rautatievirkamies, Masalan asemapääll. 1908-24, Pitäjänmäen 1924-32. † Helsinki 9.4.1945. – Pso 1895 Alma Emilia Holmström”. [64] Martin Martin siis kirjoittautui ylioppilaaksi tultuaan yliopistoon 1891 ja harjoitti juridiikan opintoja vuoteen 1895 asti suorittamatta kuitenkaan loppututkintoa. Hän muutti isoäidin vielä eläessä Turusta 19.6.1895 Valkealaan. Valkealan kirkonkirjoissa hän oli 28.6.1895 alkaen.  Avioliittoon hänet vihittiin 22.8.1895.  Puoliso oli Alma Emilia Holmström (s. 24.5.1876 Sippolassa). Kirkonkirjoissa Martinin ammatiksi on merkitty telegrafist (sähköttäjä). Asuinpaikka Valkealassa oli kortteli nimeltä Asema.[65] Kun Riihimäki – Pietari -rata rakennettiin 1870-luvulla, Kouvolasta tuli Valkealan asemakylä. Sieltä telegrafisti löysi työpaikan. Vajaan parin vuoden kuluttua 21.1.1897 Martin muutti Viipuriin.[66] Viipurikin oli tärkeä rautatiepaikka Pietarin radan (Riihimäki – Kouvola – Viipuri – Pietari) liikenteen takia. Vaikuttiko muuttoon isä Martinin Viipurissa olo, jää arvailujen varaan. Viipurista hän muutti Helsingin seudulle ja toimi yliopiston matrikkelin mukaan Masalan asemapäällikkönä 1908-24 ja Pitäjänmäen asemapäällikkönä 1924-32. Hän kuoli Helsingissä 9.4.1945.[67]

Martin Martinin hengellisestä elämästä ei ole löytynyt ainakaan tähän mennessä tietoja. Saiko hän mahdollisesti evankelisen isoäitinsä välityksellä opetusta evankelisesta uskonkäsityksestä ja seurasiko hän isänsä väkevää evankelista uskoa vai kulkiko hän omia teitään? Oliko hänen puolisonsa mahdollisesti evankelista piireistä?

Edellä esitetyt tiedot perheestä ja erityisesti pojan vaiheista ovat merkittäviä verrattuna siihen, mitä aikaisemmissa kirjoituksissa on esitetty.  K. G. Sirén Sanansaattaja-lehdessä ja Kaarlo Rahikainen Kotimatkalla-kalenterissa kertoivat, että perheessä oli yksi poika, joka äidin kuoleman jälkeen (1874) kasvatettiin äidinäidin luona. Poika antautui ylioppilaaksi tultuaan rautateiden virkamieheksi.[68]

Käytettävissä olevissa kirjeissään Martin ei kirjoittanutkaan ystävilleen vaimostaan eikä pojastaan eikä muistakaan yksityisasioistaan autuuden asiaa ja terveydentilaansa lukuun ottamatta. Oli kuitenkin luonnollista, että hän rintakipujensa keskellä kantoi huolta perheestään.

Yhdessä kirjeessään hän kuitenkin kertoi puolisostaan ja lapsestaan. He olivat Ristiinassa tervehtimässä sukulaisiaan posteljooni Granholmiaja hänen perhettään. Hän kertoi heidän ja veljien Wehmasen ja Westerholmin voivan hyvin Herrassa.[69]  Kysymyksessä oli posteljooni F. F. Granholm. Hänestä Hedberg julkaisi kirjoituksen Kristillisiä Sanomia -lehdessä ”Wanhan, koeteldun Ystäwän tunnustus sekä todistus”. Siinä Granholm arvelee ”ettän ikään tulisin aikoihin ilman anteeksi-antamusta”. Alaviitteessä Hedberg sanoo kirjoittajan todistuksellaan tarkoittavan ”niitä Hurma-henkejä siellä päin, jotka uneksiwat senkaltaista täydellisyyttä, ett´eivät muka anteeksi-antamusta enään tarwitsisi. –Woi heitä, eksyneitä, sokeita raukkoja!!!”  Hedberg käytti hänestä nimeä F. F. Kuusiluoto. Suomennos ehkä johtuu edellä mainituista hurmahengistä. [70]

 

Terveydentila

Martin ei kirjeissään juurikaan kertonut omasta sairaudestaan, vaan sairaudesta yleensä kristityn elämässä. Hän muotoili asian Ristiinasta 1873 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavasti ”Ei meillä tässä maailmassa ole rikkautta, ei kunniata ja arwoa, ei terweyttä eikä iloa ja rauhaa, waan köyhyys, häpeä, sairaus, murhe ja waiwa on osamme … Ja jos toiwomme olisikin waan tästä elämästä niin todella kurjemmat kaikista olisimme.” Sairaudestaan huolimatta hän päätti kirjeensä sanomalla: ”Me woimme täällä hywin”.[71] Pari vuotta aikaisemmin kirjoittamassaan kirjeessä Viipurista hän vakuutti, että kaikki maalliset tarpeet tulevat rakkaalta Isältä.[72]  Hedbergille syyskuussa 1872 lähettämässään kirjeessä hän kertoi sairaudestaan. Hän oli ollut kesän ruumiinsa puolesta heikkona, mutta oli kuitenkin matkustanut Kemiöön Hedbergin luo ja sen jälkeen Helsinkiin, Viipuriin ja Jyväskylään. Matkan jälkeen hän oli tuntenut itsensä kovin heikoksi. Kirjeen kirjoittamisen aikaan hän tunsi olonsa vähän paremmaksi, mutta vika rinnassa tuntui hänestä parantumattomalta [73], mutta hän uskoi Herran ”arvaavan” asian oikein. Kirje alkaa kuitenkin ei valittaen vaan toteamalla ”tietäen, että Herra elää olen voinut hyvin”.[74]

Vähän ennen sairauslomaansa maaliskuussa 1872 hän kirjeessään uskonveljelleen totesi, että ”ruumiin puolesta olen käynyt huonoksi, waan ehkä tämä ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen kuitenkin joka päiwä uudistetaan. Ja uskon pian toiwoni täyttywän, että pääsen taiwaaseen, jossa tawarani on”.[75] Taivasikävä hallitsi Martinin ajatuksia jatkuvasti. Inhimillisesti ajatellen hänen halunsa maaliskuussa 1872 päästä taivaaseen tuntuu erikoiselta, sillä perheeseen odotettiin lasta huhtikuussa.

Kesällä 1872 lapsen syntymän jälkeen hän kertoi yhdelle uskonveljellistään huonosta terveydestään. Pikainen kuoleman odotus ei tässä kirjeessä tullut esille, ainoastaan kuoleman voittaminen. Jyväskylässä ollessaan hän oli niin huonossa kunnossa, ettei jaksanut tehdä mitään. ”Helsinkiin tultuani wiime torstaina rupesin woimaan paremmin”.  Hän selvensi uskonveljelleen tarkoittaneensa ruumiillista vointiaan, ”sillä mitä henkeni woimiin tulee, niin tohdin todistaa, että ne owat wäkewät ja järkähtämättömät, ei kuitenkaan itsessänsä (sen suhteen ei niitä ole ollenkaan), waan Herrassa Jesuksessa Kristuksessa, joka minullakin löytyy wanhurskautena, wiisautena, pyhyytenä ja lunastuksena. Näin olen siis keskellä kaikkea omaa heikkouttani Herrassa wahwa sankar´ja aiwan ankar´, joka alituisesti lyön kumoon synnin ja perkeleen wallan, wieläpä woitan tuon hirmuisen kuolemankin, joka koko maailman tappaa, sillä silloin kuin hän tulee, niin minä uskolla woitan hänen ja saan täydellisen iankaikkisen elämän. On se toki ihmeellistä”. Martin uskoi kokemansa olevan suurinta nöyryyttä  ”tuomiten itseni kokonaan mitättömäksi ja antaen kaiken kunnian Herralle”.[76].

Sairauslomansa aikana hän kirjoitti eräälle veljelleen Herrassa hengellisestä tilastaan. Hänen mielestään kaikki, mikä maailmassa on, tuottaa vain murhetta, surua ja vaivaa. Vaikka olisi jalosti synneistään vapahdettu ja aivan pyhäksi ja vanhurskaaksi tehty, niin että voisi ainoastaan iloita ja riemuita, ”niin kuitenkin tuo ilkiö panee meidän usein wastoin tahtoammekin kantamaan murhetta, erinomattain kuin nämä maalliset asiat näyttävät nurinpäin kääntywän”. Heti tämän sanottuaan hän ikään kuin kiirehtii kirjoittamaan autuuden perustuksesta, jota ei mitkään maailman, synnin, kuoleman eikä helvetin puuskat voi kaataa. ”Niin me olemme siis hyvin warjellut ja hoidetut, kun olemme semmoisen Herran omia. Jaa, meitä hän ylistää kalliiksi aarteeksensa …. sen tähden saammekin odottaa hänen kädestänsä kaikkea hywää sekä täällä ajassa että ijankaikkisuudessa”.  Ja loppupäätelmä oli seuraava ”Synti, kuolo, hätä, warsin pirun pitää, meitä auttaa, meitä auttaa: O hallelujah!” Itselleen tyypillisellä tavalla hän jälleen siirsi katseensa tuonpuoleiseen. ”Tule siis mun ylkäni, Wie mun pian kotiisi”.[77]

 

Evankeliset uskonystävät

Opiskeluaikana Martinin ystävät löytyivät evankelisista piireistä. Yksi ystävistä oli Johannes Bäck. Martin oli Bäckin opiskelutoveri ja ystävä. Lauri Koskenniemi kertoo Johannes Bäckin elämäkerrassa ”Taisteleva julistaja”, että teologisessa tiedekunnassa opiskellessaan Bäck solmi useita toveruussuhteita, jotka jatkuivat pappisvihkimyksen jälkeenkin. Hän piti yhteyttä muun muassa Martiniin. Johannes Bäckin isä Jakob Bäck poikansa evankelisen muutoksen jälkeen omaksui itsekin evankelisen uskonvakaumuksen. Tosin hänen oli aluksi vaikea ymmärtää poikansa kokemusta.  Hän olisi halunnut nähdä poikansa mieluummin kuolleena kuin hedbergiläisenä. Osoituksena uudesta evankelisesta katsontakannastaan Jakob Bäckin kodissa Vaasassa ilmeisesti Johanneksen toimesta järjestettiin pienimuotoinen ja vaatimaton evankelisten pappien kokoontuminen vuonna 1872. Jakob Bäck kirjoitti lokakuussa 1872 Fr. G. Hedbergille terveisensä ”ensimmäisestä luterilais-evankelisesta konferenssista”.  Martin Vaasassa käydessään osallistui tähän konferenssiin.[78] Kuten edellä kerrrottiin, Martin oli kirjeenvaihdossa myös Fr. G. Hedbergin kanssa, joka hänelle oli ”Herrassa Rakas Farbro” tai ”Kristuksessa rakas Farbro”.[79]

Avioliittoon vihkijä pastori Nordlund oli myös Martinin ystävä. He olivat melkein samanikäiset. Nordlund oli syntynyt 1849, Martin 1848. Teologiaa Nordlund ja Martin olivat opiskelleet samanaikaisesti. Teologisen erotutkinnon Martin suoritti 21.12.1870 (appr. c. l.), Nordlund 24.1.1871 korkeimmalla arvosanalla.  Papeiksikin heidät vihittiin samana vuonna Porvoossa, Martin 12.1.1871, Nordlund 28.2.71. Pappisvihkimyksen aikoina heillä oli tilaisuus tutustua toisiinsa, sillä pappisvihkimykseen liittyvät tutkinnot kestivät kuukauden verran.[80] Nordlund kuului evankeliseen liikkeeseen. Hän oli käynyt koulunsa Turussa, missä evankelinen liike vaikutti. Hänen äitinsä ja jo vuonna 1853 kuollut isänsä pastori Karl Isak Nordlund olivat evankelisia. Karl Isak Nordlund oli Hedbergin perheystävä ja jopa tämän lapsen kummi sekä Hedbergin tekstien suomentaja.[81] Martinin ja Nordlundin ystävyys oli ilmeisesti perua opiskeluaikojen riennoista evankelisissa piireissä. Tosin rovasti ja teologian tohtori I. A. Björklund kirjoittamassaan Nordlundin elämäkerrassa ei mainitse Martinia, vaikka kirjoittaakin joistakin ystävistä nimet mainiten. Ystävät Turun ajoilta Johan Henrik Wehmanen ja Ludvig Alexander Wennerström asuivat Helsingissä koko opiskeluajan Nordlundin kanssa samassa asunnossa.[82] Ystävyys pappeina ollessakin näytti jatkuneen Nordlundin kanssa. He tekivät yhteisen matkan Hämeenlinnaan, Tampereelle ja Jyväskylään. Martin kirjoitti sisarelleen Herrassa kuinka iloinen heidän matkansa oli ollut, koska Herra oli ollut heidän mukanaan ”autuutensa kanssa”. He olivat tavanneet matkallaan paljon uskovaisia ja iloinneet heidän kanssaan ”autuutemme Jumalasta”. Martin kertoi myös perkeleen vaivanneen heitä. Hämeenlinnassa saarnasi kumpikin, Nordlund ruotsiksi ja Martin suomeksi. Nordlund saarnasi Jyväskylässä, koska Martin koki, ettei profeetta omalla maallaan ole hyväksytty.[83] Nordlund oli ystävä, joka auttoi Martinia ollessaan piispantarkastuksessa Viipurissa piispan mukana 1872.[84]  Ystävä Nordlundkin kärsi häntä hoitaneen professorin mukaan vakavista keuhkovaivoista, joista hän kirjoitti Hedbergille vuonna 1877.[85] Heikkous nousi äärimmilleen, niin ettei hän enää voinut hengittää. Hänen viimeinen päivänsä koitti Kleofaan-päivänä 25. syyskuuta 1883 kymmenen vuotta Martinin kuoleman jälkeen. Kuollessaan hän oli lähes 35-vuotias.[86]

Martinin ystävät eivät rajoittuneet vain Nordlundiin. Ystäviin kuului myös ”farbro” Hedberg. Pastori Karl Gustaf Sirén, joka oli Viipurissa Martinin sytyttämän tulen liekin vaalija, kertoi tutustuneensa Fredrik Gabriel Hedbergiin ”Herrassa nukkuneen pappi Martinin häissä Turussa”.[87] Seppo Suokunnaan mukaan J. A. G. Hymander, joka oli Nikolainkirkon kanttori ja evankelisen liikkeen keskeinen vaikuttaja ja virsirunoilija, oli myös merkittävä seurapiirihenkilö. Pastori Martin oli tämänkin ystävä ja mahdollisesti vieraili hänen kodissaan ja oli kirjeenvaihdossa.[88] Evankelisiin ystäviin kuului myös veli Ekblom, jota Martin sydämestään rakasti sen vilpittömän uskon hengen takia, joka tällä oli.[89] Kysymyksessä on Kemiön kappalainen Carl Henrik Ekblom (1832-1904). Ekblom oli tärkeä pappi Evankeliumiyhdistyksen kannalta. Hän oli puhujana ensimmäisessä evankeliumijuhlassa Turussa 3.6.1873 ja saarnasi Evankeliumiyhdistyksen vuosijuhlassa 1886.[90]

Evankelisiin ystäviinsä Helsingissä Martin turvautui sairauslomansa aikana 1872. Hän kirjoitti, että ”häwettää minua weljein niskoilla olla, kun jo niin paljon hywyyttä olen ennestäänkin saanut teiltä nauttia”. Taustana tälle toteamukselle oli muutaman veljen osoittama ystävällisyys, kun he olivat tarjonneet hänen rintakipuihinsa ”hevosen maito parannusta ”.[91]

Martin oli kuolemansa jälkeen arvostettu evakelisissa piireissä. Evakeliumiyhdistykseen hän ei ehtinyt liittyä. Lauri Kokenniemi on hyväksynyt hänet evankeliseen papistoon. Evankelisten pappien luettelossa perusteluina ovat kirjaimet H ja KH. Ne tarkoittavat sitä, että hän oli kirjeenvaihdossa Hedbergin kanssa ja hänestä on kirjoitettu elämänkuvaus Kotimatkalla- ja/tai Hemåt-vuosikirjassa.[92]

 

Pappisura

Kangasniemi.

Ensimmäinen virkamääräys Martinille annettiin vuonna 1871 Kangasniemen seurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi. Martinin toiminta-aika Kangasniemellä oli lyhyt, vain kolmisen kuukautta[93], mutta se jätti syvän jäljen. Hän sai aikaan melkoisen laajan hengellisen liikehdinnän varsinkin nuorten keskuudessa.[94] Itse hän ihmetteli, kuinka pian Herra johdatti hänet pois Kangasniemeltä, missä Herran voima rupesi vaikuttamaan evankeliumin kautta ja ”moni oli käsittänyt elämänsä Jesuksessa!” Hän olisi viihtynyt Kangasniemellä. Tosin siellä ”tuo surkea Renqvistin rukousoppi oli sielut turmellut ja paaduttanut”.   Aika ei kuitenkaan ollut mennyt hukkaan, sillä moni ihminen tunnusti sydämestään Herraa Jeesusta. Mutta paljon oli myös vastustajia, jotka kiivaasti varoittivat toisiansa kuuntelemasta Martinia ja sanoivat, että se usko tarttuu heti. Hän toivoi, että hyvä hapatus siellä leviäisi.[95] Näin varmaan tapahtuikin. Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen piirisihteeri Otto Laitinen (1901-1985)[96] kirjoiti usein Sanansaattajaan paitsi hartauksia ja runoja myös muisteluksia. Sata vuotta Martinin Kangasniemellä olon jälkeen hän muisteli kotipitäjänsä Kangasniemen opettajia Henrik Laitista (1832-1882) ja Mooses Laitista (1848-1913), jotka samasta nimestä huolimatta eivät olleet ainakaan läheistä sukua. Tässä yhteydessä Otto Laitinen sanoi lyhyesti: ”Evankeliumiyhdistyksen perustamisvuotena 1873 vain 25 v. ikäisenä kuollut Johan Henrik Martin oli vähän aikaa seurakunnassamme apulaispappina ja hänen vaikutuksestansa muunmuassa Vehkomäen veljekset Juho, Matti ja Mooses – opettajia kaikki – tulivat evankeliumille voitetuiksi. Tunnetuin heistä on Mooses; häneltähän on Siionin Kanteleessakin laulu 226.  Mooses Laitinen toimi muunmuassa Auran pitäjässä sijaitsevan Käyrän kasvatuslaitoksen johtajana”.[97] Mooses Laitinen oli myös kolportööri. Oltuaan lainalaisessa tilassa hän pääsi pastori J. H. Martinin välityksellä evankeliumin käsittämisen.[98]

 

Viipuri

Huhtikuussa vuonna 1871 Martin siirrettiin Viipurin maa- ja kaupunkiseurakuntaan kirkkoherran apulaiseksi. Viipuriin hän muutti Kangasniemeltä 29.4.1871. Rahikaisen muistikuvan mukaan vielä saman vuoden lopulla Martin sai komennuksen kuukaudeksi papiston apulaiseksi Kivennavalle.[99] Vuonna 1872 maaliskuussa hänen oli heikon terveytensä johdosta otettava Viipurin virastaan virkavapautta.[100]

Hedberg (farbro) oli kehottanut häntä ryhtymään ”Sanomalehden toimeen”. Evankelisen liikkeen piirissä oli uusia lehtisuunnitelmia. Opettaja G. V. Lundell oli tuonut pariinkin otteeseen esille ajatuksen suomenkielisen kristillisen viikkolehden tarpeellisuudesta. Lehden olisi tullut olla ”Tähden” kokoinen viikkolehti. Martin ei kuitenkaan siihen uskaltanut, sillä ajatteli Herran kutsuvan hänet armossaan pian kunniaansa ja niin lehden toimittaminen heti keskeytyisi. Martinin mielestä Herra voi panna terveitäkin toteuttamaan uskovaisten aikeita luoda ”Luterilaista Evankeliumi-yhteyttä maassamme”. Hän itse voisi huonoilla voimillaan ryhtyä seurakunnan palvelukseen, mihin hänellä koko virkavapauden ajan on ollut suuri ikävä. Syyskuussa 1872 hän ei vielä tiennyt, mihin seurakuntaan hän pääsisi.[101] Ajallista elämää ajatellessaan hän uskoi, että kaikki maalliset tarpeet tulevat rakkaalta Isältä.[102] Tarkoittikohan Hedberg ”Sanomalehden toimeen” ryhtymisellä Sanansaattaja-lehteä, joka perustettiin muutama vuosi myöhemmin 1876.

 

Ristiina (Kristina)

Vuosina 1872 ja 1873 kuolemaansa asti hän oli Ristiinan kirkkoherran apulainen ja armovuoden saarnaaja.[103] Kun Johannes Bäck vieraili Ristiinassa heinäkuussa 1883, ristiinalaiset muistelivat kaivaten vuosikymmen sitten kuollutta J. H. Martinia Bäckin opiskelutoveria ja ystävää.[104] Martinin vajaan vuoden kestänyt kylvötyö oli jättänyt syvät jäljet.

 

Martin Viipurin – ”pimeys oikein voimissansa”

Martinin muuttaessa Viipuriin siellä oli ”pimeys oikein voimissansa”. Pitäjällä liikkuessaan hän näki, kuinka hirmuinen suruttomuus ja raakuus Viipurissa vallitsi. Kansa palveli ruhtinastaan kaikella saastaisuudella. Jotkut elivät omassa hurskaudessaan. Papit olivat ”olevinaan hengellisiä miehiä, vaan veljeä en heistä löytänyt”, kirjoitti Martin. He päinvastoin vihasivat häntä ja kaikin tavoin panettelivat ja valehtelivat.[105]  Viipurissa oli hartaita opettajia ja uskostakin puhuttiin, mutta Hengen hedelmät puuttuivat. Mutta Viipurissa oli kuitenkin pieni Herran lauma, ”ei tosin suurisukuista, mutta alhaista ja halwoista maailman silmissä, enimmästi palweluswäkeä”. Martinilla oli heidän kanssaan mahdollisuus puhua ja veisata Jeesuksesta. Viipurissa hän saarnasi evankeliumia, vaikka se tuntui raskaalta, kun näki yleisen suruttomuuden, jopa raakuuden vallitsevan pitäjällä. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin pyytää, että Herra antaisi henkensä puhaltaa ja he saisivat elämän Jeesuksessa. Itseään hän piti mahdottomana papin kalliiseen virkaan. Hänen ilonsa oli muistaa, että Herra hänessä, itsessään kuolleessa, oli vaikuttanut voimansa. Herran haltuun hän halusi jättää itsensä, ”tehköön minussa, mitä Hän tahtoo”. Hän muisteli, kuinka Herra ”puetti minun autuuden waatteella ja werhoitti wanhurskauden hameella!”. Hän halusi kärsiä uskosta johtuvia vaivoja lyhyen aikaa.[106] Hänen tulosaarnansa esipuheena kerrotaan olleen Jeesuksen sanat: ”minä olen tullut tulta sytyttämään maan päälle”.[107]

Evankeliumin kirkkaus ja vahvuus oli yllättänyt viipurilaiset.  Maisteri Lea Savelainen kertoi, että hänen isänsä Martti Savelaisen vanhemmat paperitehtaan isännöitsijä Aleksanteri Savelainen ja vaimo Helena Koskelainen, ”olivat saaneet suurta siunausta past. Johan Henrik Martinin kautta” tämän ollessa Viipurin kirkkoherran apulaisena vain vajaan vuoden 1871-72. Aleksanteri Savelainen oli niitä miehiä, jotka Martinin tulosaarnan iltana olivat menneet kysymään, uskoiko pastori itsekin siihen, mitä saarnasi.[108] Kaarlo Rahikainen puolestaan kertoi, että samana sunnuntaina iltapäivällä pappilaan oli mennyt kolme herännyttä miestä vanginvartijat Mikko Karhu ja Antti Akkanen sekä laivanlastaaja Anton Hedlund. Nämä miehet kysyivät Martinilta, uskoiko hän todella itse siihen, mitä hän jumalanpalveluksessa saarnasi. Rahikainen kertoi ystävällisen keskutelun alkaneen ja kestäneen koko seuraavan yön. Näiden miesten useat ystävät liittyivät heti luottamuksella Martiniin.[109] Savelainen oli saattanut liittyä kolmikon seuraan illan mittaan tai Rahikainen oli unohtanut mainita hänen nimensä. Olihan tapahtumasta kulunut lähes neljäkymmentä vuotta, kun Rahikainen saneli muistikuviaan.

Rahikainen kertoi tulen syttyneen Viipurissa ja kaikkialla, mihin Martin meni ja etsivät ihmiset saivat varman pohjan autuudellensa. Uutta oli se, että monet työväenluokkaan kuuluvat miehet alkoivat julkisesti tunnustamaan uskoansa ja kertomaan toisille Jumalan sanaa. Tämä herätti kummastusta ja jopa vastustusta, väittelyjä ja ristiriitoja.[110] Oltuaan Viipurissa lähes vuoden Martin kirjoitti: ”Täällä on Herra erinomaisesti siunannut sanansa, että paljo on sieluja tullut totuuden tuntoon ja iloitsewat kanssani”. Hän kuitenkin lisäsi: ”Kyllä on kiiwas wainokin noussut meitä wastaan, mutta ei ole yhtään hätää Jesuksen kanssa!”[111] Toisessa kirjeessään hänen oli todetava, että ”kyllä wihollisemme nyt kowin raiwoaapi, kun Jumalan waltakunta täällä on ruwennut lewiämään”. ”Suuri on Herramme Jesuksen siunaus ja hywyys meitä kohtaa. Suuret owat hengelliset woimamme”. ”Herrassa elämme täällä, tyytywäisinä waellamme uskossa iloiten, tietäen, että palkkamme on suuri taiwaassa”.[112]

 

Rahikainen Viipuriin

Rahikaisen kodissa Mäntyharjulla majaili viipurilainen voin ostaja, joka tarjosi Kaarlolle mahdollisuuden lähteä voikuorman mukana Viipuriin enoansa tervehtimään ja etsimään Viipurin kaupungista jotakin sopivaa tointa.[113]

Viipuriin Rahikainen tuli parikymppisenä elokuun lopulla vuonna 1869. Kadulla vastaan tullut entinen kaveri kertoi, että Viipurissa oli avoinna opettajan paikka. Siihen otettaisiin vakava uskonnollinen mies. Kaveri lisäsi, että ethän sinä vekkuli siihen kelpaa. Jyväskylän alkeisoppilaitoksen käynyt[114] nuori mies meni ystävänsä opastamana ”Saksan pappi” Stegerin luo, joka valitsi Rahikaisen kahden hakijan joukosta.[115]  Georg Julius Nikolaus Steger oli Viipurin saksalaisen seurakunnan kirkkoherra 1854-1871. Hän edusti pietismiä, ehkäpä sen ankaraa suuntausta.  Rahikainen piti Stegeriä oppineena, hurskaana ja lämminsydämisenä miehenä. Hän oli merkittävä varojen kerääjä Viipurin orpolasten hyväksi tehtävää työtä varten. Hän oli perustamassa yhdessä kauppaneuvos J. Fr. Hackmanin kanssa Viipurin Saunalahteen orpokotia ja oli mukana Viipurin Diakonissalaitoksen perustamiskokouksessa 2.3.1869 ja ensimmäisten sääntöjen allekirjoittajana. Hän oli myös ensimmäisen johtokunnan jäsen.[116] Diakonissalaitosta johtivat diakonissat, mutta saksalaisen seurakunnan papeilla oli keskeinen asema diakonissalaitoksella. Hänen jälkeensä saksalaisen seurakunnan kirkkoherrana toimi vuosina 1872-1905 Karl Aleksander Sonny. Hän oli diakonissalaitoksen hallituksen puheenjohtaja 1879-1905, ensimmäinen puheenjohtaja, joka ei ollut Hackmanin sukua.[117] Sonnyn Rahikainen kohtasi myöhemmin työtänsä ja toimintaansa koskevissa asioissa.

Diakonissalaitoksen opettajantoimessa kuukausipalkka oli 40 markkaa ja opetusvelvollisuus viisi tuntia päivässä. Kuukauden kuluttua palkka nousi 50 markkaan. Kun diakonissalaitoksen sisaroppilaat tulivat opetettaviksi, palkka kohosi jo 60 markkaan.[118]

Rahikaisen koulussa oppilaat olivat 4-12 -vuotiaita orpokodin lapsia. Heitä oli noin kuusikymmentä. Näille lapsille piti opettaa samoja aineita kuin kansakoulussa. Oppilaitten kanssa käytiin myös kirkossa. Ennen kirkkoon lähtöä pidettiin polvirukoukset. Rahikaista huolestutti kuitenkin uskonnon opetus. Hän olisi tahtonut opettaa uskontoa lapsille oikein, mutta oli vielä itse pimeydessä. Hän luki Raamattua ja kävi sanan kuulossa. Esimiehet pitivät häntä hurskaana nuorukaisena.[119]

 

Hengellistä liikehdintää

Rahikainen löysi apua hengellisiin taisteluihinsa toukokuun 1. päivänä 1871 Viipuriin tulleelta entiseltä koulutoveriltaan, papiston apulaiselta Johan Henrik Martinilta. Hän kertoi Martinin olleen nuori, innokas, äskettäin armon käsittänyt pappismies. Ensitapaamisella Martin alkoi kuulustella Rahikaisen hengellistä tilaa. Rahikainen kertoi Martinille avoimesti entisyytensä ja nykyisyytensä. Rahikainen kertoi Martinin huomanneen, etteivät he ole samalla ”kehitysasteella”. Parin kuukauden kuluttua he tapasivat uudelleen. He keskustelivat kauan synnistä ja armosta, laista ja evankeliumista, parannuksesta, uskosta ja pyhityksestä. Keskustelun päätteeksi Martinin pyhä kiivaus puhkesi salamoimaan tuomion tulta ja hän sanoi Rahikaiselle, että ”sinä et tahdokkaan tulla oikealle elämän tielle, wetelet järkesi ja oman hurskautesi werukkeita oman autuutesi esteeksi ja niin menet suin päin helwettiin. Ja kun ei lahjana kelpaa armo, niin ei sinua omat neuwosi auta. Sinä et todella tahdokkaan tulla taiwaaseen”.  ”Kyllä minä tahdon, mutta en sinun tawallasi”, Rahikainen vastasi.

Samana kesänä Rahikainen hoiti kaupungin työväen lukusalia ja kirjastoa. Järjestellessään kirjoja häneen käteensä osui pieni Martti Lutherin kirjoittama kirja ”Oppi Kristuksen kalliista lunastuksen työstä”.  Kirkasta kirkkaammin Rahikaiselle selvisi silloin uskon perusta. Sinä iltana uni katosi silmistä. Mielessä pyöri uusi löytö ”minunkin syntini sowitti Jumalan Karitsa yhdellä iankaikkisesti kelpaawalla uhrilla”. Seuraavana päivänä hän meni tapaamaan Martinia. Kerrottuaan kokemuksensa Martin tarttui Rahikaisen kaulaan ja molemmat itkivät ilosta.[120]

He alkoivat pitää yhdessä kokouksia. Jo samana iltana, kun Rahikainen oli kertonut uskostaan Martinille, he menivät yhdessä Suomen Lähetysseuran ompeluseuraan sillanvartija Maija Saukon kotiin, joka oli kaupungin vallin vieressä pitkänsillan kaupungin puoleisessa päässä. Siellä he tutustuivat muun muassa Ernst Albert Forsselliin (1849-1904), joka kävi näissä kokouksissa. Hän oli sanomalehti Ilmarisen toimittaja ja maistraatin tuomari. Hän tuki Martinia ja Rahikaista Viipurissa syntyneen vastustuksen ja vainon aikana.[121] Forssell oli 1870-1890 -luvuilla myös Helsingissä aktiivinen evankelisessa liikkeessä ja jopa Luther-suomentaja. Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan varapuheenjohtaja hän oli 1891-1895. Myöhemmin Forssell siirtyi Lähetysseuraan, sillä hän ei hyväksynyt Evankeliumiyhdistyksen aloittamaa Japanin lähetystyötä.[122]

Kokouksissa laulettiin lauluja vihkosesta ”Matkalauluja tiellä Taiwaalliseen Sioniin”, joka ilmestyi vuonna 1869. Lauluja vihkosessa oli kaikkiaan 47. Lähetyskoulussa oppilaana ollessaan Johannes W. Hirvonen osallistui Lähetysseuran laulukirjan ”Matka-Lauluja tiellä Taiwaalliseen Sioniin” (1869) toimittamiseen ja tekstien kirjoittamiseen. Hänen osuutensa laulujen kirjoittamisessa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että laulukirjasta käytetty nimi ”Hirvosen matkalaulut” olisi oikeutettu. Näin toteaa Seppo Suokunnas väitöskirjassaan. Suokunnas arvelee toisaalla, että kansalta saattoi mennä sekaisin Lähetysseuran matkalaulut ja Hirvosen oma laulukokoelma ”Halleluja! Hengellisiä lauluja, joita Sionille runoeli J. W. Hirvonen” I, II, III, joka ilmestyi 1870-luvulla. Evankelismielinen nuorukainen Johannes W. Hirvonen toimi Sammatissa kansakoulun opettajana, saarnaajana ja lukkarina. Hän oli Helsingissä kirjakaupan varastonhoitaja ja Tampereella kauppias. Tampereella hän oli merkittävässä tehtävässä Tampereen kirjapaino-osakeyhtiön ja Aamulehden perustajajäsenenä. Aamulehdessä hän oli johtokunnan jäsen ja ensimmäinen puheenjohtaja.[123]
wp_20160725_17_42_33_pro

Matkalauluissa korostuu pelastuksen osallisuuteen pääseminen sekä sanaan ja armoon perustuva pelastusvarmuus. Esimerkiksi sopinee parin laulun kehotukset: ”Kuule, syntinen! Sua kutsuu Jesus eksytyksestäs´ (nro 1 säk. 1) tai laulu ”Pakene Jesuksen tykö” (nro 2). Tässä laulussa kaikki säkeistöt päättyvät ”Etsi Jesus! Etsi Jesusta! – Hän on armias, Etsi Jesus! Siihen kuormas` vie! Hän sun rauhoittaa,  Etsi Jesus”.  Kutsulauluja ovat myös ”Oi kuule! nyt ystäwä kolkututtaa, Awaa, Awaa!” (nro 4) tai ”Rohkenetkos Jesustasi Seurata mit´ maksanee? Rohkenetkos kristityksi Kokonaan nyt ruweta?” ”Jos et tahdo edes alkaa Kuinka sitt´käy lopussa?” (nro 8 säk. 1 ja 2). Toinen merkittävä aihe lauluissa on Jeesuksen valmistama pelastus.  ”Mua johdata sun ristilles´, Ett´siellä wirvoittaisi Sun pyhä weres´minua, Kuin wuosi haavoistasi” (nro 44 säk. 4). Laulu 3 on otsikoitu ”Kaikki on walmistettu” tai laulu nro 7 ”Lähde” (säk. 1, 2 ja 8), jossa ylistetään Jeesuksen pelastustyötä: ”Löytyy lähde hywä, Selkiä ja sywä … .Jesuksen se on, Weri werraton…Sille pahimmalle. Mulle halwimmalle Autuun ansaitsit, Harpun walmistit”. Lauluissa tulee esille myös tuonpuoleisuus erilaisin raamatullisin kuvin. Jo lauluvihkosen nimi ”Matka-Lauluja tiellä Taiwaalliseen Sioniin” kertoo, mistä pohjimmiltaan oli kysymys. Yhden laulun (nro 6 säk. 1) nimi on ”Kaanaan”. ”Se Kaanaan on autuuden maa, Nyt lähtekäämme Kaanaan!” tai ”Ei taiwaass´ ole surua; Siell` aina iloitahan,  Siell´ uusill´ kielill´ kiitosta Karitsall´ weisatahan” (nro 44 säk.1). Laulu 25 on vuorolaulu. Vaimot laulavat silkkipuvuissa, miehillä on kruunu, harppu ja palmu (nro 25 säk. 1, 2 ja 3). Kaikki yhdessä laulavat: ”Kiitos, kiitos, halleluja”. Laulut sisältävät myös Jeesuksen ylistystä. Esimerkkeinä tästä ovat laulu 19 ”Jesuksen rakkauden ylistäminen!” tai laulu 20 ”Ylistys laulu”. Lähetysaiheisia laulujakin vihkosessa on. Laulu numero 21 (säk. 1, 2 ja 3) ”Aamurusko” (Lähetys-wirsi) kertoo pakanoidenkin pelastumisesta Jeesuksen ilmestyessä. ”Jo koittaa Herran päiwä, Jo haihtuu wanha yö, Ja pelastuksen hetki Myös pakanoille lyö! Oi Herra, mikä onni. Mik´ilo autuas, Kun kaikki kansat kerran Saa nähdä waloas! Kun aukenewat kaikki Nuot silmät sokiat, Ett´eksynehet lapset Isänsä tuntevat”. Tästä huolimatta lauluntekijä pyytää: ”Jos soisit meidän kantaa Waikk´yksi sätees´ waan ja yks´kin sielu saada Sytyttää palamaan.” Laulussa nro 24 (säk. 1 ja 2) kerrotaan, miten pääsee perille ”kirkasten porttein kautta”. ”Mä armosta elin ja siinä kuolin Ja armosta kaupunkiin pääsin: Kas se on perustus ja syy kylläkin, Min tähden siihen joukkoon tulin, Jok´ ijät halleluja! laulaa.” Kasteesta lauluissa puhutaan yllättävän vähän. Lasten lauluissa kaste olisi voitu liittää pelastukseen. Esimerkiksi laulussa 27 (säk. 5) ”Lapsen rukous” ei ole mainintaa kasteesta. Pelastus on ”weres tähden!”. Tämä ajatus toistuu useissa lauluissa. Kaste ei esiinny myöskään laulussa ”Pieni laulaja Taivaassa” (nro 32) eikä laulussa nro 33 ”Lapsukaisen haudalla”. Laulu 39 (säk.2) on ”Rakkauden kehoitus kristityille auttamaan pakanoita”. Siinä on viittaus Jeesuksen lähetyskäskyyn. ”Menkäät opettakaat, Kaikkia pakanoita, Ja heitä kastakaat”. Laulussa ”Lapsille” (nro 40 säk. 6 ja 14) kaste tulee selkeästi esille pelastuksen välikappaleena. ”Poikansakin antoi, Sulle kasteessa Kirkkaan puwun kantoi. Alkakaam´ jo täällä Uutta weisua; Jatkakaam´ se siellä”.  J. A. G Hymander toimitti matkalauluihin nuottipainoksen 1874.[124]

Suokunnas kertoo, että tuskin on yhtään Hirvosen kirjoittamaa kirjettä, jossa hän ei ylistäisi kastetta. Kaste oli Hirvoselle kuin kalliopohja. Hän oli myös lapsirakas. Hän kuului viimeisiin elinvuosiinsa saakka evankeliseen liikkeeseen ja koki julistavansa puhdasta evankeliumia. Myöhemmin pyhitys näytti tulleen hänelle läheiseksi ja hän oli mukana vapaakirkollisissa piireissä.[125]

Edellä esitelty laulukokoelma kertonee myös Viipurissa pidettyjen kokousten julistuksen sisällöstä ja hengestä. Kokousväen keskuudessa heräsi keskustelu kristityn vakuuttuneisuudesta autuudestaan ja sen perusteista. Uuden uskon tuli oli jo kauemmin kytenyt tuhkan alla ja nyt se leimahti ilmiliekkiin.  Kokouksissa oli jotakin sellaista, mihin ”Ukko” Saukko ei ollut tottunut. Hän oli jyrkkiä herännäisyyden pylväitä, eikä sietänyt kodissaan toisinajattelevia. Uusien aatteiden levittäjille ei ollut tilaa siinä kodissa.[126]

Uusi kokouspaikka saatiin vuokrattua Pantsarlahden esikaupungista. Kokouksia pidettiin torstai-iltaisin. Kuulijoita oli enemmän kuin huoneisiin mahtui. Kaikki tämä oli uutta ja outoa ja herätti huomiota. Siitä puhuttiin kaikkialla. Oltiin puolesta ja vastaan. Viipurin maa- ja kaupunkiseurakunnan kirkkoherra Forstén, jonka apupappi Martin oli, ei hyväksynyt alaisensa toimia. Muutkin papit kävivät vastustamaan Martinia. Myös Viipurin sanomalehdet vastustivat jyrkästi uutta hengellistä liikehdintää. Puolustuskirjoituksia otettiin vastaan nihkeästi ja silloinkin niiden alkuun ja loppuun liitettiin pilkallisia ja naurua herättäviä kommentteja. Näistä valheista ja väärinkäsityksistä sai myös Rahikainen osansa.[127]

Viipurin hengellinen liikehdintä jatkui. Vuosi 1872 oli myrskyisää ja kiivasta aikaa. Diakonissalaitoksen henkilökunnan ja orpokodin koulussa vanhimpien oppilaiden sekä diakonissaoppilaiden keskuudessa oli herätystä. Herra oli antanut parastansa, diakonissalaitoksen perustamisasiakirjassa pyydettyä Hengen siunausta. Tällaista siunausta ei ehkä osattu odottaa. Tämä ei ollut johtavien henkilöiden mieleen.[128]

 

Herätyksiä työväestön keskuudessa

Työväen herätykset tapahtuivat erityisesti Kintereen paperitehtaalla. Apteekkari Achates Thunebergillä[129] oli Kintereen koskessa suuri paperi- ja pahvitehdas vuodesta 1860. Monet sadat ihmiset saivat toimeentulonsa tästä tehtaasta. Suruttomuus ja kevytmielisyys oli vallalla, vaikka kristillismielinen isäntä oli koettanut tehdä voitavansa väestön henkisen tilan kohentamiseksi. Tehtaan mestari Aleksanteri Sawelainen ja eräs vanha työmies ”ukko Wyyryläinen” olivat poikkeus. Saweliuksen pyynnöstä ja Thunebergin suostumuksella Martin kävi muutaman kerran pitämässä hartauskokouksia. Seurauksena oli yleinen herätys tehtaan työväen keskuudessa ja ympäröivässä kylässä.

Keväällä 1872 kirkkoherra Forstén yhdessä pastori Johannes Vitikan kanssa piti Kintereellä erityisen kokouksen saadakseen selville huhut ja syytökset voidakseen syksyn piispantarkastuksessa osoittaa, että seurakunnassa oli liikkeellä väärää oppia. Kokouksen tulos kirkkoherran kannalta oli kovin laiha. Ainut syytös, joka kokouksesta tehtiin, oli tehtaan vanhan työmiehen toteamus papeista ja erityisesti Forsténista, että he olivat palkkapaimenia.[130]

 

Vastustusta ja uhkailuja

Pantsarlahden herätyskokouksia saksalaisen seurakunnan uusi kirkkoherra Sonny ei katsonut suopein silmin. Hän oli kirkkoherran virkansa ohella samalla diakonissalaitoksen pappi, mutta ei johtaja. Herätyksen takia välit kiristyivät seurakunnan kirkkoherran ja diakonissalaitoksen opettajan välillä. Valheellisia juoruja levitettiin kokousten tapahtumista. Sonny kertoi niitä kuulleensa monilta luotettavilta henkilöiltä täytenä totuutena. Rahikainen oli usean kerran tekemässä Sonnylle tiliä saarnatoiminnastaan ja niiden luvallisuudesta sekä kokoustapahtumista ja osoittamassa kantelut valheiksi. Häntä syytettiin synninpäästöjen myymisestä hätääntyneille sieluille sekä siitä, että hänen sanottiin merkinneen maksaneiden nimiä kirjoihinsa ja vakuuttaneen nimien olevan elämän kirjassa. Kirkkoherran esittämiä totuuksia Rahikainen torjui rohkeasti selvinä valheina. Kysymyksessä oli Lähetyssanomien ja Kristillisten Sanomien tilauksista ja niiden maksamisesta. Kokouksiin osallistuneet saivat myös tilata suomeksi ilmestyneitä Lutherin kirjoituksia, tunnustuskirjoja ja Raamattuja. Rahikainen toimi hengellisten kirjojen kauppiaana. Kuukauden lopulla kerättiin rahoja kokoushuoneen vuokraa varten. Kokouksissa oli pöydällä myös kolehtilaatikko.[131]

Välillä Sonny oli oikein ystävällinen ja tunnusti Rahikaisen olleen oikeassa, mutta toisinaan Sonny uhkasi Rahikaista erottamisella opettajan tehtävästä.[132] Esitetyt kummalliset jutut sekä suuri väentungos kokouksissa aiheutti luultavasti sen, että kokouksissa oli usein läsnä poliiseja. Monet pilkallisella mielellä kokouksiin osallistuneet tulivat voimakkaaseen herätykseen.[133]

Viipurin papit pitivät sunnuntai-iltaisin diakonissalaitoksella raamatunselityksiä. Sunnuntaina helmikuun alkupuolella 1872 kirkkoherra Forstén puhui oikeasta ja väärästä uskosta ja niiden tuntomerkeistä. Puhe sisälsi siinä määrin henkilökohtaisuuksia, että se aiheutti Rahikaiselle karvasta mieltä. Rahikainen kirjoitti kirkkoherralle kirjeen, jossa selvitteli evankelisten käsityksiä Jumalan sanan pääkohdista. Seuraavana iltana Rahikainen kutsuttiin saksalaisen seurakunnan pappilaan, missä Sonnyn lisäksi oli Forstén ja pastori Vitikka. Kirjeensä johdosta Rahikainen sai kestää ristitulta kolmatta tuntia, sillä seurauksella, että hänet luvattiin erottaa heti toimestaan.[134]

Martiniin kohdistunut kirkkoherran suorittama kiusanteko sai jopa hullunkurisia piirteitä. Martin piti saunomisesta. Apulaispappina hän sai saunoa sisäänlämpiävässä työväen saunassa, missä ei ollut pukeutumistiloja. Heikon terveytensä takia hän ei enää voinut mennä työväen saunaan, vaan lähetti palvelutyttönsä kysymään, voisiko hän kylpeä herrasväen saunassa heidän jälkeensä. Siihen annettiin myöntävä vastaus. Herrasväen kylvettyä palvelustyttö meni kysymään, voisiko pastorin väki nyt mennä saunaan. Ei vielä. Palvelusväen oli saunottava ensin. Kun he olivat saunoneet, kysyttiin jälleen mahdollisuutta mennä saunaan. Ei vieläkään. Toistakymmentä koiraa oli pesemättä. Martinin kärsivällisyys loppui. Hän kirjoitti kirkkoherralle kirjelapun, jossa ilmoitti, ettei enää milloinkaan mene herrasväen saunaan, koska häntä ei pidetty koirienkaan arvoisena.[135] Kirkkoherra oli niin kyllästynyt apupappiinsa, että hän yksityisessä kirjeessä piispalle pyysi siirtämään Martinin pois Viipurista ja menettämään muutenkin virkansa.[136]

 

Strömborgilaisuus

Lisää vaikeuksia aiheutui ns. strömborgilaisuudesta. Liikettä on tutkittu jonkin verran. Vuonna 1935 pastori Artturi Varho teki pastoraalikirjoituksen ”Sontulan oppi”, jossa käsiteltiin laajasti myös strömborgilaisuutta.[137] Myös Paavo Kortekangas paljon myöhemmin 1960-luvulla selvitteli Tamperetta koskevassa tutkimuksessaan strömborgilaisuutta.[138] Perusteellisimman esityksen tästä liikkeestä on kirjoittanut eläkkeellä ollessaan kirkkoherra, rovasti Reino Salo. Artikkelin otsikko on ”Mystiikka harhateillä”. Se julkaistiin Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirjassa 89-90 (1999-2001).[139]

Liikkeen syntyhetkestä ei ole varmaa tietoa. Evankelisuuden liepeille oli pesiytynyt antinomistisia[140] liikkeitä, jotka valmistivat maaperää ”isouskoisuudelle”. ”Isouskoisilla” tarkoitettiin evankelisten äärilaidan henkilöitä ja erityisesti strömborgilaisia.[141]  Kaupungissa sanottiin pian olevan enemmän ”isouskoisia” kuin  körttiläisiä ja rukoilevaisia.[142] Kokouksissa luettiin Raamattua ja Lutherin Kirkkopostillaa sekä laulettiin virsikirjasta ja arkkiveisuja. Arndtin tai Wegeliuken kirjat eivät heitä miellyttäneet, koska ne puhuivat parannuksesta.[143]

Kirkkoherra Emil Teodor Gestrinin satakuntalaisella Pyhä-liikeellä, joka vaikutti Tampereella ja Viipurissakin, oli myös vaikutus strömborgilaisuuden syntyyn. Gestrin oli dogmaattisesti vahva henkilö, mutta Strömborg vääristeli Pyhä-liikkeen oppia. Pastori Gestrin oli käynnyt Tampereella vuonna 1866 kahdesti ja aiheuttanut siellä hajaannusta.[144]

Salon mielestä tuntuu käsittämättömältä, että Lutherin Kirkkopostillan ympärille kokoontunut uskovien joukko kääntyi hengellisestä hurmiosta lihallisuuteen. Salo on myös sitä mieltä, ettei mikään seikka osoita itse nuoren Strömborgin olleen villityksen alkuunpanijana, mutta mukana hän oli kyllä siinä ollut.[145]

Joukko evankelisia kristittyjä oli ottanut tavakseen kokoontua työmies Kalle Pihlmanin kodissa. Piirin alkuvaiheissa kokouksissa oltiin ”erinomaisen iloisia, nauravaisia ja paljon puhuvaisia”. Kokouksissa vallitsi aluksi raitis evankelinen henki, mutta sen jälkeen kuin Pihlman oli tutustunut Gestrinin oppiin, henki muuttui. Pihlman, josta tuli varakas tiilitehtailija, alkoi juopotella ja esiintyi kokouksissakin päihtyneenä. Hän ei pitänyt siveellisestä vaelluksestaan huolta. Hänestä tuli juoppo ja seksuaalisissa suhteissa alkoi ilmetä holtittomuutta.[146] Pihlmania ei kuitenkaan koskaan pidetty strömborgilaisena. Kun hän kuoli 26.1.1884, julkaisi Sanansaattaja hänestä muistokirjoituksen, jonka oli laatinut B. E. M (B. E. Martin). Muistokirjoituksessa todettiin ”Mutta Herra hänelle oli lahjoittanut sellaisen wiisauden … joka on tämä: olla armosta jo täällä autuas Jumalan lapsi, ja ijankaikkisen elämän perillinen”. Muistokirjoituksessa todettiin myös ”Kun wäärät kristukset Tampereella aikoinansa ilmaantuiwat, wastusti hän niitä”.[147]

Pihlmanin kokouksiin osallistui myös nuoria, jotka olivat tulleet kääntymykseen 1863-1864 posteljooni Johan Westerbackin (1832-1867)kokouksissa Tampereella. Hän oli raahelainen posteljoni. Senaatin hyväksyttyä Evankeliumiyhdistyksen helsinkiläiset johtomiehet pitivät kokouksen joulukuun ensimmäisenä päivänä1873. Johtokunnan tärkeimpiä tehtäviä oli kolportöörien ottaminen palvelukseen. Raahelaisen posteljonin Johan Westerbackin nimi esiintyi mahdollisena ehdokkaana alusta asti. Hän oli seurannut yhdistyksen perustamista ja olisi halunnut ryhtyä kolportööriksi. Johtokunta ei halunnut ottaa palvelukseensa miestä, joka harrasti omaa kustannustoimintaa ja julkaisi omaa lehteä. Asiaan vaikutti myös Westerbackille näihin aikoihin sattunut vaikea sairaus. Yhdistyksen johtokunta tuki kuitenkin hänen Raahen ympäristöön tekemiään matkoja. Vasta vuonna 1876 hän sai varsinaisen saarnaluvan.[148]

Eräs Westerbackin kokouksissa olleista nuorista oli Pellavatehtaan työmies Johan Efraim Strömborg (1842-1885)[149]. Strömborgia ymmärtänyt apteekkari Kustaa Asp kertoi, että Strömborg tunnettiin Pihlmanin seuroissa hienona ja hiljaisena, joidenkin mielestä vähän ylpeänä Raamatun tutkijana.[150]  Hän oli syntynyt 28.8.1842.  Johan ja kaksi hänen sisartaan saivat työpaikan pellavatehtaalta. Työpäivä oli pitkä ja palkka pieni. Tampereen seudulla herännäisyydellä lienee suurin kannatus, vaikka renqvistiläisiäkin talosta kaupungista löytyi. Evankelisuus oli vähäistä.[151]

Johan Strömborgista tuli 1870-luvun tienoilla hänen nimeään kantavan liikkeen johtohahmo. Myös tässä liikkeessä alun perin vakavahenkisistä kokoontumisista muodostui ajan kuluessa hurmoshenkisiä tapahtumia, joissa ruumiillisuus saattoi viedä hengellisyydestä voiton. Liikkeen kannattajat ajattelivat uskon syntyvän evankeliumista eikä laista. Oppi kristityn täydellisestä vapaudesta toimi puolustuksena epäsiveelliselle käytökselle.[152]  Strömborgilaisten keskuudessa tämä ajattelutapa johti niin kutsuttuun ”lihan pyhyyteen” eli vapaamieliseen ja jopa rikolliseen toimintaan kristillisen vapauden nimissä. Vaikka liikkeen alku olikin todennäköisesti yhteydessä evankelisuuteen, antinomismin myötä siitä kehittyi oma lahkonsa. Strömborgilaisuus herätti aikanaan muutenkin pahennusta, sillä liikkeen keskuudessa juoppous ja sukupuolinen holtittomuus olivat yleisiä. Nämä olivat seurausta ennen kaikkea kristillisen vapauden ajatuksesta, jossa keskeiseksi nousi ”suutelemisoppi”. Kristillisen vapauden tuntomerkki oli suuteleminen. Kokouksissa istuttiin käsi kaulalla ja halailtiin, suudeltiin ja istuttiin sylikkäin ”miehet ja plikat” tai jopa maattiin. Suuteleminen kohdistui kuitenkin yleensä vain vastakkaiseen sukupuoleen. Suutelemista harjoittivat usein naimisissa oleva mies ja nuori tyttö.  Tätä pidettiin kristillisen rakkauden välttämättömänä tuntomerkkinä. Opin taustalla oli apostolin kehotus tervehtiä pyhällä suunannolla (Room. 16, 16).[153]

Strömborgin omalaatuista johtaja-asemaa korosti sekin, että hän laati liikkeelleen laulukirjan, jonka nimi oli ”Hengelliset Morsius-Wirret”[154].  Laulukirjasta on ollut käytettävissä kaksi vihkosta ”Hengelliset Morsius-wirret J. Strömborgilta  1886” ja ”Hengelliset Morsius-wirret Taiwaallisessa Kaanaassa II Tehnyt J. Strömborg 1887”.
Edellisessä on 15 laulua, jälkimmäisessä 26. Laulukirjasta otettiin uusi painos vielä vuonna 1900. Sävelmiä oli lainattu tutuista kansanlauluista ja marsseista, mm. Porilaisten marssin sävel kaikui niissä. Lauluissa Strömborg julisti olevansa kaikessa Kristuksen kaltainen ja arvoinen. ”Kristus on alkuni, Jost´ oloni sain, Hän ynnä loppuni, Kaltaisens´  olen ain´: Hän ensimmäinen, wiimeinen,  Mä olen yhden wertainen, Ylkäni kanssa Jesuksen”(säk.1)[155]. Morsiusmystiikkaa edustivat seuraavat säkeet: ”Oi autuutta mun ollessa Karitsan morsiamena! Tään yljän rakkaudesta.  :,:Minull´ on kaikki omana  :,: Hän on suonut armaalleen Elon ijankaikkisen; Ijäiseksi perinnöksi Taiwaallisen autuuden (säk. 1).  :,:Minua nyt Jumala Suurimmasti rakastaa Ollessani kokonansa Wirheetöin ja ihana. :,:Herran morsiamena olen nyt jo seisowa Oikealla kädellänsä Kalliimmasta kullasta. (säk. 4) :,:Eipä Herran armaalta Multa mitään waadita Olen wapaa kokonansa Niinkuin itse Jumala. (säk. 4)[156].
morsiusvirret

Ankarimmin Morsius-wirsiä arvosteli Gustaf Dahlberg (1821-1906) vuonna 1875. Hänellä on ollut ilmeisesti käytössä Weckmanin ja Lehtimäen mainitsema laitos vuodelta 1874. Dahlberg oli Turun tuomiokirkkoseurakunnan tuomiorovasti ja tuomiokapitulin jäsen vuodesta 1891 kuolemansa 1906 asti.   Kirjoittaessaan ja julkaistessaan arvionsa Morsius-wirsistä hän toimi Turun tuomiokirkkoseurakunnan kolmantena kappalaisena (1870-1874) tai Sääksmäen kirkkoherrana (1874-1891).[157] Lauri Koskenniemi sanoo 75-vuotiaasta tuomiorovastista eräässä yhteydessä, että ”tantereelle ratsasti nyt …sotavanhus”.[158] Sotavanhuksella hän tarkoitti evankelisten taistoissa ja opillisten erojen selvittelyssä aktiivisesti mukana ollutta Dahlbergiä. Taistelija hän näytti olleen jo viisikymppisenäkin. Melko julmalla tavalla hän kävi käsiksi Morsius-wirsiin. Dahlbergin mielestä Strömborg on kirjoittanut hengellistä moskaa ilman järjestystä ja mieltä. Seurakuntien opettajat ja muut kristilliset ihmiset ymmärtävät tuollaisen ”sekasotkun” hyljätä, koska he ymmärtävät, ettei sellainen Jumalan sanan vastainen kirjoittelu voi kauan pysyä pystyssä. Aikojen kuluessa on ilmestynyt raivokkaita ja hullumaisia ajatuksia, mutta jotka aikansa ”päristyä” ovat kadonneet. Dahlberg kuitenkin totesi, ettei hengellisellä alueella ole yhtään ”niin hurjaa ja wimmattua willitystä” ilmestynyt, joka ei olisi voittanut joitakin kannattajia. Dahlberg oli kuullut, että näilläkin virsillä oli ahkeria laulajia. Jotkut niitä sepittävät ”ei tawallisina rekiwirsinä”[159] taikka renkutuksina, vaan pyhimpänä totuutena ja uskonsa kalliimpana tunnustuksena ja puhtaana, miltei ainoana Jumalan sanana. Tästä syystä Dahlbergin oli niihin kajottava. Koska saatana on ”tuhansien kurien[160] taituri” se ryhtyy korjaamaan ja parantamaan sanaa. Dahlbergin täytyi tunnustaa, että saatana oli näissä virsissä onnistunut yli toiveittensa. Jumalattomat kyselevät Kristuksen morsiamilta, jotka ovat autuaita näitä virsiä veisaamalla, neuvoa autuuden asiassa. Saatana käyttää harhaoppia apunaan ja kietoo ihmisiä harhaopin paulaan. Kun hyräilee ”ei minus ole syntiä, ei mitään wanhaa ihmistä” niin häpäisee Kristusta. Dahlberg tämän vuodatuksen jälkeen selvitteli Raamatun puhdasta oppia niistä kohdin, missä Strömborg oli harhautunut.  Lopuksi hän totesi: Tällaista solkkausta on näissä morsiuswirsissä. Hän saatana on jumalattomasti selittänyt kaikki Raamatun paikat. ”Nyt olet lukiani waroitettu. Asiasta saat nyt itse päättää. Mitään en ole wäärin selittänyt saatanan kirjasta. Loppu”.[161]

Paavo Kortekankaan mukaan lauluihin ei sisältynyt suurta kristillisyyttä, vaan kieroon kasvanutta seksuaalisuutta.[162]  Salo epäilee, että Strömborgin aistillisia aineksia sisältänyt morsiusmystiikkansa on kiihottanut laulajien tunteita.[163] Lauluissa on tosin paljon sellaistakin morsiusmystiikkaa, jota ei voi pitää kieroutuneena seksuaalisuutena.

Vuonna 1873, samana vuonna kuin Martin kuoli, Strömborg jätti työnsä ja perheensä ja lähti levittämään oppiaan ensin Viipuriin ja Helsinkiin. Hän saikin kannattajia erityisesti Viipurista ja Merikarviasta.[164] Strömborgin toiminta Viipurissa sai vapaasti vaikuttaa ja huhut liikkua, koska evankelisilla ei ollut vahvaa johtajaa. Palattuaan hän kertoi saaneensa osakseen tylyä kohtelua. Helsingissä häntä oli pietty hulluna ja neuvottu lääkärin luokse.[165]

Lopulta liikkeen johtaja eli edelleen Tampereella puolisonsa kanssa. Hän kävi kuolemaansa asti vuosittain ehtoollisella, ja Gustava vaimo on tavallisesti ollut mukana. Heidän avioliitostaan syntyi vielä 1877 tytär Signe Maria, joka kuitenkin kuoli kymmenen vuorokauden ikäisenä.[166]

Ströborgin taivalkaan ei kestänyt pitkään. Vuonna 1874 hänet tuomittiin ensikertalaisena Tampereen raastuvanoikeudessa[167] ja 1882 toisen kerran varkaudesta vankilaan. Oikeudessa hän selitti: ”En minä varastanut, otin vain omani; kaikki on Jumalan ja minä olen Jumala”.[168]

Arkkitehti Kustaa Asp, jonka äiti oli kuulunut strömborgilaisiin pyrki ymmärtämään ”profeettaa”. Aspo väittää, että Strömborg jopa kuvitteli lapsellisesti saavansa täydellisen pyhyytensä takia vapautuksen luonnollisesta kuolemastakin. Pietarissa uskonystäviään tapaamassa ollessaan hän kuitenkin kuoli keuhtotautiin 23.6.1885 siis 42-vuotiaana.[169]

 

Parjaajat liikkeellä Viipurissa sairausloman aikana

Maaliskuussa 1872 Martin joutui heikentyneen terveytensä takia ottamaan virkavapautta. Sen aikana hän oli Helsingissä ystäviensä luona. Ilmeisesti Kleofas Immanuel Nordlund oli yksi, johon hän saattoi tukeutua. Helsingistä käsin hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa ystäviensä kanssa. Ystävät lähettivät hänelle kirjeitä ja runsaita rahalahjoja.[170]

Eräälle ystävälleen lähettämässään kirjeessä 24. huhtikuuta hän kertoi, kuinka hänen parjaajansa olivat liikkuneet hänen kintereillään ja hänen lähdettyään Viipurista he olivat julkisesti ryhtyneet häntä soimaamaan. Hän kertoi surullisella mielellä lukeneensa häpeällisiä parjauksia ”K-teen uskowista ja erittäin sinusta, rakas weljeni” Suomenlehdessä. Siinä kirjoitus oli 23. huhtikuuta ja siitä se oli käännetty Hufvudstadsbladetiin. Se oli otsikoitu ”Waroitus”.  Lehden mukaan Kintereen kylässä uskonlahko oli herättänyt murhetta. Eräs lahkon profeetta oli julistanut ”irstaisuutta”, joka oli tuottanut pahan hedelmän erään talon tyttärelle, joka oli rakkautensa tähden profeettaa kohtaan saanut kärsiä paljon. Lehti tiesi kertoa, että lahkolaiset sanovat, etteivät he tee syntiä tekivätpä mitä tahansa. Kyseinen lahko ei pidä huolta tapojen puhtaudesta. Kintereen kylässä oli suuri osa ”moskawäestä” mieluisasti liittynyt lahkoon. Kirjoitus oli tarkoitettu varoitukseksi sellaisille, joilla oli tyttölapsia, etteivät laskisi tyttäriään tähän lahkoon ”prohwettain petettäviksi”. Martinilla oli rohkeutta puuttua kirjeessään tähän ongelmaan. ”Seuran profeetalla he luultawasti tarkoittawat sinua ja niin syyttäwät, että sinä huoruutta olisit harjoittanut … Mikähän alku on tuohon puheeseen, sillä jotakin kai se on kuullut, joka niin on kirjoittanut, waikk´en puheitansa ensinkään usko”. Martin kyseli, voisiko joku vastata esitettyyn soimaukseen ”ja sitten koettakaan kirjoittaa hiljaisuudella wastaan”. Hän pyysi myös uskonveljeään kirjoittamaan, mitä asiaan liittyen kuului ja ”onko mitään erinomaista tapahtunut, onko mitään perää noissa puheissa”. Kirje päättyi Martinille tuttuun tapaan: ”Perkele ja maailma pauhaa ja puhuu kaikkinaista walhetta meitä wastaan. Synti on meille kauhistus, waikka ne sanowat meidän siinä eläwän ja me olemme todella siitä wapaat ja puhtaat Jesuksessa lunastajassamme, waikka he naurawat tälle tunnustuksellemme”.[171]

Kesäkuun lopulla 1872 Martin oleskeli parin viikon ajan Viipurissa tervehtimässä ystäviään ja vahvisti heitä voimakkaasti vainon ja häväistyksen aikana Jumalan sanalla. Sirén kertoi, että viralliselta taholta käsin Martinia kiellettiin Viipurissa puhumasta Jumalan sanaa. Kirkkoherra Forstén kirjeessään kielsi Martinia pitämästä seurakunnassa opetuspuheita ja käski olla ryhtymättä mihinkään papilliseen toimeen viran menettämisen uhalla. Martinin olisi pitänyt allekirjoituksellaan vahvistaa kirkkoherralta saamansa saarnakielto. Mitkään kiellot eivät häntä estäneet. Suuret kansanjoukot sekä kaupungista että maaseudulta kokoontuivat kuuntelemaan Martinin julistusta. Poliisit vartioivat tarkasti kokouksia. Rahikaiselle jäivät mieleen Martinin voimalliset ja elämää uhkuvat saarnat.[172]

Martinin lähdettyä Viipuriin jäi armon käsittäneitä ja seurakunnassa vaikuttavia henkilöitä. Heitä olivat veljekset Sorvalista haudankaivaja Antti Ronimus ja tämän veli lukkari Filip sekä Johanneksen pitäjän Kalankosken lasitehtaalla opettajana toimiva Juho Ronimus. Ajuri Juhana Wirkki ja hänen vaimonsa Mari olivat olleet aluksi vastustavalla kannalla, mutta myöhemmin saivat paljon hyvää aikaan. Ystäviin kuuluivat myös vanginvartijat Mikko Karhu ja Antti Akkanen. Viipurilaisen pastori Edvard Lybeckin mukaan he johtivat suuntaa, joka lähenteli strömborgilaisuutta. Nämä entiset Martinin kannattajat sanoivat käskyjen ja synnintunnustuksen kuuluvan vain suruttomille.[173] Rahikaisen mukaan Karhu oli hyvä saarnamies, mutta sortui myöhemmin strömborgilaisuuteen.[174]

Filip Ronimuksella (1832-1894) oli keskeinen asema  Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen Viipurin toiminnoissa. Kanttorin uransa Ronimus aloitti hautalaulajana Sorvalin hautausmaalla niillä haudoilla, jotka hänen haudankaivajaisänsä oli kaivanut. Suomalaisen seurakunnan kanttori Jägerström kiinnitti huomionsa Ronimuksen voimakkaaseen ja kirkkaaseen lauluun. Hän alkoi antaa opetusta nuorukaista laulutaidossa. Ronimus toimi kahdeksan vuotta kanttorin tehtävissä, minkä jälkeen hänet kutsuttiin Viipurin kaupunki- ja maaseurakunnan kanttoriksi vuonna 1862. Hän suoritti Porvoon tuomiokirkossa urkurin pätevyystutkinnon ja sai siitä todistuksen. Musiikin lisäksi hän pätevöityi kenttälääkinnän tehtävissä käymällä välskärikurssin. Lukkarit olivat siihen aikaan myös välskäreitä. Seurakunnassa hänen laulutaitojaan kiiteltiin. Rahihainen muisteli, että ”lauluääni oli hänellä niin, että sille sai wertoja etsiä. Ronimuksen ääni Wiipurin suuressa kiwikirkossa kohosi waltaawana yli muitten ja sai siten toiset tahdissa pysymään”. Seurakunnassa hän levitti virsikanteleita ja nuottikirjoja ja kansaa niitä käyttämään. Hänen uutteralla työllään seurakuntalaisten laulutaito parani. Monta vuotta häntä masensi pitkäaikainen sairaus niin, ettei hän voinut itse hoitaa virkaansa.[175]

Hänellä oli iso perhe, 15 lasta, joista muistokirjoitusta kirjoitettaessa vuonna 1908 oli elossa 12. Hänen puolisonsa oli kirkon vahtimestarin Johan Pullisen tytär. Saadakseen lisäansioita Ronimuksella oli myös sivutehtäviä. Viipurin sairashuoneen johtajana Ronimus toimi kymmenkunta vuotta. Suomalaisuuspyrkimysten aikana Ronimus oli Viipurissa toimineen Suomalaisen Kirjallisuusseuran ja Wilken koulun[176] (Wilkeska skolan) hallituksen jäsen. Tätä koulua Ronimus oli itsekin käynyt saamansa kotiopetuksen jälkeen.[177]

Ronimus liittyi innokkaasti myös Viipurissa leviävään evankeliseen liikkeeseen ja edisti sen toimintaa. Luonteeltaan hän oli eloisa ja rohkea, sävyisä ja rattoisa kansanmies. Hänen kodissaan vieraili Kleofas Immanuel Nordlund Evankeliumiyhdistyksen sihteerinä toimiessaan ja muita evankelisen liikkeen pappeja ja toimihenkilöitä.  Hänelle lähetettiin Evankeliumiyhdistyksen kirjoja myytäviksi. Hän hankki Sanansaattaja-lehdelle suuren määrän uusia tilaajia. Kokouksissa hän johti laulua, mutta puhui vain harvoin. Sitä vastoin hän kävi mielellään yksityisiä keskusteluja uskonasioista. Kun tieto Ronimuksen uskonvakaumuksesta ja toiminnasta levisi, alettiin levittää huhuja, että hän saattaisi menettää virkansa. Ronimus olikin syytettynä piispantarkastuksessa 1872. Pitkään kestäneen sydänsairauden aikana hän sai valmistautua kuolemaan. Hän kuoli 5. helmikuuta 1894.[178] Muistokirjoituksen kirjoittaja O. H. R. on pastori Otto Herman Ronimus Viipurista. Hän on lukkari Filip Ronimuksen poika. Lauri Koskenniemi otti hänet evankelisten pappien luetteloon. Filip  Ronimus oli hedbergiläisiä ja Fr. G. Hedbergin tuttu.[179]

Syyskuussa 1872 Martin kertoi Hedbergille ”kansan päämiesten kiukuitsemisesta” Viipurissa ja Kintereen kylän uskovaisten mustamaalaamisesta. Hän pyysi kyseisen vuoden syyskuussa Hedbergiä kirjoittamaan Viipurin ”heikoille lampaille” kirjeen ”kehotukseksi ja varoitukseksi” ja osoittamaan sen kanttori Filip Ronimukselle.[180] Ronimuskin kirjoitti Hedbergille kirjeen saman vuoden joulukuussa. Hän oli suunnilleen vuotta aikaisemmin saanut maistaa Herran suloisuutta. Hänelle Jumala oli kirkastunut suuren armotyönsä siinä, että hänet oli kasteessa otettu Jumalan lapseksi. Hän oli rakentanut uskonsa sanan eikä tunteen varaan, vaikka olikin saanut pelastuessaan ilon tunteita. Hän arveli, että jos Kristuksen armo ja rakkaus aina paistaisivat yhtä kirkkaina, niihin voisi kyllästyä. Sen vuoksi Herran tapana oli sekä kuolettaa että virvoittaa.[181]

Seuraavan vuoden alussa Hedberg vastasi heidän kirjeisiinsä.  Vastaus oli ostikoitu ”Paimenkirje Rakkaalle Herran laumalle Wiipurissa”. Hedberg kertoi saaneensa tietoa Viipurin pienestä uskovaisten laumasta virkaveljeltään Martinilta ja lukkari F. Ronimukselta. Hän tähdensi kirjeessään hengellisen huoneen rakentamisen merkitystä. Kristuksen jäsenten tuli kokoontua sanaa kuulemaan, rukoilemaan ja kiittämään sekä kehottamaan toisiaan psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla sydämestänsä, niin kuin hän uskoi Viipurin uskovaisten tekevänkin. Hän neuvoi ”wälttämään syntimenoja sekä lihallisia himoja, jotka sotiwat sielua wastaan ja pitäen kaikessa kunniallisen menon”. Hyvillä tavoilla voitettaisiin niitäkin, joka eivät sanaa usko. Hedberg vielä huomautti, että kun Herra herätti sieluja uskoon, myös vääriä profeettoja esiintyi kasteenkertojien ja hurmahenkien hahmossa.[182] Hedberg tarkoitti kasteenkertojilla uudelleenkastajia. Hän oli viitannut heihin esimerkiksi kirjoituksessaan Turussa ilmestyvässä Kristillisiä Sanomia -lehdessä vuonna 1861. Hän kertoi, kuinka ”Ruotsin maalla tähän aikaan Herra työtänsä toimittaa usioissa sieluissa ja runsaalla Ewankeliumin saarnalla; mutta kuinka myös samassa wihollinen, erittäinki Kasteen-kertojain kautta, siellä seuloo Herran omia ja ohdakkeitansa kaswattaa. Mikäpäs ihme, jos niin Suomessakin tapahtuu; koska nyt täälläkin (Jumalan kiitos) Herran kylwö-aika on käsillä”.[183]

Martinin toiminta-aika Viipurissa oli varsin lyhyt (11 kuukautta), mutta hengellisesti varsin vaikuttava. Hän tuli Viipuriin 29.4.1871. Viimeisen saarnansa hän piti ensimmäisenä pääsiäispäivänä 1872, joka oli 31. maaliskuuta. Kun hän lähti kaupungista, suuri väenpaljous oli häntä asemalla saattamassa. Monista sadoista suista kajahti kiitoslaulu. Rahikainen saattoi hänet Kaipiaisiin, missä asui uskonveli, koneenkuljettaja Jooseppi Renwall. Hänen luonaan he yöpyivät.[184]

 

Piispantarkastus 1872 selkiinnytti tilannetta

Riidat ja erimielisyydet tulivat 14.9.1872 piispantarkastuksessa (”piispankäräjät”) julkisen tarkastelun kohteeksi. Tarkastuksen suoritti Porvoon piispa Frans Ludvig Schauman. Tarkastusta varten laaditussa kertomuksessa kerrottiin liikkeestä, jonka alkuunpanija oli pastori Johan Henrik Martin. Liikkeen edustajat olivat tahtoneet  horjuttaa seurakuntalaisten luottamusta kirkon oppiin ja myös sen papistoon. Toisinajattelevia kristittyjä oli armottomasti tuomittu. Tämä oli kirkkoherran mukaan johtanut ”kohtauksiin”. Näitä papisto on koettanut hillitä kuvaamalla tuon eriseuraisen opinkäsityksen erehdyksiä ja keskustelemalla liikkeen johtajien ja kannattajien kanssa. Kirkkoherraa rohkaisi se, että enemmistön tämän suunnan kannattajista muodostivat henkilöt, joiden käsitys kristinuskon sisällöstä oli epäselvä, mutta he eivät halunneet erota seurakunnasta. Hän toivoi, että uusi suunta kukistuisi, koska sen kannattajilla ei ollut mitään huonoja tarkoituksia.[185]

Martin oli poissa ollessaankin selvillä Viipurin tilanteesta. Hän kertoi ”kansan päämiehet kiukuitsevat”. He olivat kokoontuneet ”neuvoa pitämään Herraa ja hänen voideltujaan vastaan”. Martin koki, että hänellä olisi siellä paljon sanottavaa, mutta totesi ”olkoot”. Hän arveli vastustajiensa luulevan voittavansa, koska olivat saaneet piispan vedettyä puolellensa ja  pitämään ”visitation”, tarkastuksen.[186]

Takala mainitsee muuan henkilön kertoneen, että Martinin ystävä, pastori Kleofas Immanuel Nordlund[187], joka siihen aikaan oli Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan vt. kappalainen, oli piispan mukana ja piti alkupuheen aiheesta ”Henkeä älkää sammuttako”[188]. Tosin Martin valitteli Hedbergille sitä, ettei ”veli Nordlund tule sinne piispan kansa männeeksi, mutta ehkä Herra ei häntä nyt tarvinnut”.[189] Piispalla tarkastusmatkoillaan oli luonnollisesti apulaisia mukanaan. Nordlund toimi ilmeisesti notaarina. Mutta miksi Nordlund, jos hän siellä oli?  Hänellä oli ilmeisestsi virallinen asema tarkastuksessa, mikä on pääteltävissä siitä, että hän piti tilaisuuden alkupuheen. Piispa tiesi Nordlundin ja Martinin ystävyydestä jo pappisvihkimyksen ajoilta. Ystävänä Nordlund tunsi Martinin ja hänen ympärillään käytävän taistelun.

Kirkon johtomiehille, piispa Schaumanille seurueineen, koetettiin kuvata Viipurissa toimiva hengellinen liike ja siinä mukana olleet niin huonossa valossa kuin mahdollista. Viipurin papisto jätti piispalle asiaa koskevan kannekirjeen. Siinä syytettiin pastori Martinia harhaoppisuudesta. Rahikaistakin syytettiin ankarasti.[190]

Erään tehtaan isäntä (ilmeisesti Thuneberg) antoi tarkastuksessa lausunnon, jonka mukaan liike oli aiheuttanut tehtaan työväestössä suuren muutoksen ja siveellisen parannuksen.[191]

Piispa piti hylättävänä ”lahkolaisten” pyrkimystä horjuttaa seurakuntalaisten luottamusta kirkon oppiin ja opettajiin. Hän huomasi kuitenkin liikkeen syntyneen todellisesta uskonnollisen elämän tarpeesta, vaikka olikin korostanut evankeliumia yksipuolisesti lain kustannuksella. Piispa oli kirkkoherran kanssa samaa mieltä, että ”lahkon” kannattajat tultuaan perusteellisemmin käsittämään Raamatun sanan vapautuisivat antinomistisesta harhastaan, varsinkin kun heidän elämässään ei ollut ilmaantunut moitteen sijaa. Piispa varoitti erityisen vakavasti käyttämästä ankaria keinoja, ettei ”Henkeä sammutettaisi”. Papiston olisi sävyisyyden hengessä heitä ojennettava. Piispa näki kuitenkin tässä yksipuolisessa toiminnassa elävän uskon merkkejä seurakunnassa.[192]

Jännittyneenä odotettiin piispan kannanottoa. Tarkastuksen lopuksi piispa Schauman lausui alttarilta kehotuksen ja rohkaisun sanoja seurakunnalle. Ne olivat yleensä ytimekkäitä sekä vaikuttavia ja sydämeenkäypiä.[193] Viipurissa hän liikuttuneena totesi tarkastuksen aikana huomanneensa, että Jumala oli voimallisella tavalla etsinyt Viipurin seurakuntaa sen keskuudessa tapahtuneen voimakkaan herätyksen kautta. ”Soisin”, piispa huomautti, ”ettei papisto sitä vastustaisi”. Rahikainen muisteli kiitollisuuden vallinneen uskovaisten keskuudessa tämän odottamattoman loppupäätöksen johdosta.[194] Ilmari Karvosella oli piispantarkastuksen kuvauksen tukena ilmeisesti tarkastuspöytäkirja, jota ei enää ole. Karvonen ei kuitenkaan kerro mitään alttarilta piispan liikuttuneena antamasta loppulausunnosta.[195] Voisi olettaa, että Rahikaiseen piispan antama loppulausunto vaikutti syvästi ja jäi mieleen, jollaiseksi se oli tarkoitettukin.

Takala mainitsee käsitellessään kyseistä tarkastusta, että hänelle kerrotusta sai kuvan, että tarkastajat huomasivat Martinia koskevat kantelut asiattomiksi ja vihanpurkauksesta johtuviksi.[196]

Myös piispa Schaumanille Viipurin asiat olivat ilmeisesti jääneet mieleen. Hän oli maininnut vuoden 1875 pappeinkokouksessa Viipurin tarkastuksen yhteydessä kuulemansa tehtaan isännän lausunnon työväen keskuudessa Martinin kokousten takia tapahtuneesta hengellisestä ja siveellisestä muutoksesta. Rahikainen muisteli, että piispa oli kiintynyt Martiniin erityisellä ihastuksella.[197]

 

Mihin Martin uskoi ja mitä julisti painetujen saarnojen ja muiden kirjoitusten valossa?

Aluksi on syytä todeta, millä tavalla olen käsitellyt Martinin painetua tuotantoa. Painetut saarnat olen analysoinut saarnan kerrallaan ja pyrkinyt tuomaan esille saarnan keskeisen sanoman. Painetut kirjeet ovat muodostaneet suuremman haasteen. Päädyin käsittelemään kirjekokoelmaa kokonaisuutena ja etsimään niiden sisällöstä systemaattisesti Martinin uskon keskeistä sanomaa. Tässä ryhmittelyssä on ongelmia. Martinin imaisuihin sisältyy samassa yhteydessä monia eri ajatuksia. Esimerkiksi kärsimys ja luottamus ovat kiinteässä yhteydessä. Tämä on aiheuttanut sen, että olen tietoisesti käsitellyt eri ryhmien alla samoja kohtia kirjeistä saadakseni Martinin ajatuksenkulun esille. Kummankin menettelyn tavoite on tuoda esille eri näkökulmia siitä, mihin Martin uskoi ja mitä hän julisti.

Tutustuttuani Martinin verbaaliseen lahjakkuuteen ja kielellisen ilmaisun rikkauteen ”erinomatten” sen ajan suomen kielellä, johon olen ollut pitkään ihastunut esimerkiksi lukiessani Bibliaa 1776 ja Vanhaa virsikirjaa 1701[198], katsoin perustelluksi tehdä useita suoria lainauksia hänen teksteistään. Tavoitteena oli tuoda esille hänen ilmaisujen sisältämä voima, jotta lukijan olisi helpompi ymmärtää ”hengellistä häiriköintiä” Viipurissa.

 

Martinin kirjeitä ja saarnoja

Antinomismista ja hengellisestä häiriköinnistä syytetyn Martinin omaa sanomaa on syytä tarkastella hänen julkaistujen kirjojen ja kirjeiden avulla ja tuoda esille hänen omia ajatuksiaan siitä, mihin hän uskoi ja mitä hän julisti.

Yksi tunnetuimmista kolportööreistä, joka oli Evankeliumiyhdistyksen perustajia ja johtokunnan jäsen kuolemaansa asti (1873-1896), räätäli Gustaf Wilhelm Rask (1822-1896)[199] kirjeessään 7.11.1885 Hedbergille kertoi, että Lutherilaisen Evankeliumiyhdistyksen hallitus oli päättänyt julkaista muistokirjoituksia henkilöistä kuten Gubben Eklund,  pastorit Nordlund, Martin ja Alander sekä Sundholm, joka oli Evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen kolportööri ja  pastorit Forstén  ja Lybeck. Näiden lisäksi evankeliumiyhdistyksellä oli esittää muitakin nimiä. Oman ryhmänsä muodostivat vanhemmat henkilöt, joiden usko ja tunnustus olivat merkittäviä evankelisen liikkeen nousun aikoina (vid tiden af Evangelii uppgång). Näitä alkuajan evankelisista kannattaa tässä yhteydessä mainita prosten R (Wiktor M. Roslin)[200], pastorit Enebäck, Lindfeldt, Nordlund (ilmeisesti isä N) sekä Sundell, Litzell. Hedbergiltä pyydettiin näiden henkilöiden syntymä- tai kuolinaikoja.[201] Kuten edellä todettiin, Hirvonen oli puuhannut kirjeiden julkaisemista jo aikaisemmin. Yksi Martinin kirjeistä oli julkaistu jo vuonna 1879. Samoin oli julkaistu muutamia painettuja saarnoja.

Yksi, josta muistokirjoitus oli tarkoitus laatia, oli  Evankeliumiyhdistyksen ensimmäisen kolportöörin Albrt Oskar Sundholmin (1835-1876) Tässä on syytä pysähtyä hänen

elämänsä ja uransa äärellä. Hän oli turkulaissyntyinen, jäi 8-vuotiaana täysin orvoksi. Holhoojakoti ei ollut uskonnollinen ja niinpä Anders Oskar eli suruttomien tavoin.

Vuoden1866 tienoilla hän muutti Helsinkiin ja ryhtyi tehtaantyömieheksi. Hän oli tullut jo 1850-luvulla evankeliseen uskonvakaumukseen. Hän kulki mahdollisesti jo 1860-luvulla Uudellamaalla saarnamatkoilla. Maaliskuussa 1871 hän muutti pysyvästi Lapinjärvelle saatuaan sieltä kiertokoulun opettajan paikan. Hän oli kyseisen maakunnan evankelisen herätyksen keskushenkilöitä. Vuonna 1872 hän suoritti saarnalupatutkinnon. Hän oli Raamatun ja Lutherin kirjoja tunteva, mutta poleeminen henkilö, joka arvosteli pappien saarnoja. Hänet kutsuttiin Evankeliumiyhdistyksen ensimmäiseksi kolportööriksi 7.1.1874. Hän sai palkkaa 80 markkaa kuukaudessa (nykyrahassa vähän yli 300 euroa). Hän kuoli matkalla ollessaan Kirkkonummella 10.9.1876 punatautiin. Hän jätti vaikeuksien keskelle ponnistelemaan lesken ja viisi alaikäistä lasta. Edellä mainittu Raskin tavoite toteutui. Sundholmista oli muistokirjoitus Sanansaattaja-lehdessä ja Westerbackin toimittamassa Nuorukainen-lehdessä. [202]

Seuraavaksi on syytä siirtyä Martinin kirjoitusten, saarnojen ja kirjeenvaihdon pariin. Martinin kirjeenvaihto oli ilmeisesti hyvin laaja. Hän kertoi, että hänellä oli niin paljon kirjeitä kirjoitettavana, ettei ole joutanut kaikille ystävilleen kirjoittamaan varsinkaan siksi, ettei hän jaksanut istua kauan pöydän ääressä rintansa huonouden tähden.[203] Martin lähettämiä kirjeitä on säilynyt parikymmentä. Sanansaattaja-lehdessä niitä julkaistiin vuosina 1879, 1886, 1888 ja 1889.[204] Kansalliskirjastossa kirjeitä on Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen arkistossa viisi.[205] Kirjeet on päivätty vuosina 1870, 1871 ja 1872, yksi vuonna 1873 sekä yksi ilman päivämäärää. Kirjeet on lähetetty Pyhäjärjeltä, Kangasniemeltä ja Viipurista sekä Tampeerelta, Helsingistä ja Ristiinasta ystäville eri puolille maata. Kirjeistä vain harvoin saa selville, kuka oli vastaanottaja. Ne oli osoitettu joskus rakkaille ystäville, veljelle tai sisarelle Herrassa tai Herrassa Jeesuksessa rakastetuille.

Martinin painettua julistusta on säilynyt yksityisen kustantajan ja Evankeliumiyhdistyksen avustuksella.

Martinin kustantajalla J. W. Hirvosella oli numeroitu sarja Martinin kirjoitusten julkaisemista varten. Viereisessä kuvassa on sarjan N:o 1 ja N:o 2 kirjasia ”Myötävänä”. Sarjassa N:o 3 on julkaistu Lohdutus- ja Kehoitus-Kirje. Sen lisäksi hän mainosti omia Halleluja! Hengellisiä laulujaan sekä Piplioita, Uusia testamentteja ja psalttatreita.[206] Hirvonen on tehnyt erittäin arvokkaan työn.
myotavana-n-o-1-ja-no-2

Hirvonen kustansi Martinin saarnan ”Uskovaisen kunnia ja Uskottoman häpeä, jonka 2 Thess. 1:3-10 v. johdolla saarnassa esitti Joh. Henr. Martin, yliopistosta erotessa 1870”.  Se ilmestyi painettuna Pastori Martinin kirjoituksia -sarjassa N:o1 vuonna 1877. Kirjan hinta oli 25 penniä (nykyrahassa yksi euro).

Etukannessa on ainoastaan painopaikka ja maininta J. W. Hirvosen kustantama, mutta ei painovuotta. Sivulla 3 on Lukijalle tarkoitettu teksti, joka on allekirjoittanut Helsingisssä Syyskuulla 1877 Kustantaja.[207]
maratinin-eka-saarna-stilisoitu

Toinen Martinin kustantama saarna oli ”Jesuksen nimi. Tutkinto,  jonka Luukk. ew. 2.21 w. johdolla saarnassa esitti: Joh. Henr. Martin”. Etulehdelle on painettu sanat ”JEsuksessa ainoa Syntisell´on turvansa!”. Kysymyksessä oli niin ikään ”Koesaarna, pidetty papiksi vihittäessä Porvoossa 1871”.  Saarna on painettu 1877.[208]

Kolmas Hirvosen julkaisema kirje oli nimellä Lohdutus- ja kehoitus-Kirje, jonka Kristuksen Uskowaiselle Seurakunnalle, kirjoitti Joh. Henr. Martin, Elokuussa 1872”. Kirje julkaistiin sarjassa Pastori Martinin kirjeitä N:o 3 vuonna 1878. Kirjan kannessa on Raamatun lause ”Sillä Jumala oli Kristuksessa, ja sowitti maailman itse kanssansa, ja ei lukenut heille heidän syntiänsä, ja on meissä sowinto-saarnan säännyt 2 Kor. ep. 5:19”. Kirja on painettu 1878. Kannessa on lisäksi maininta ”Huom. Lopulle on liitetty weisu: Uskon salaisuus, kir. J. WE. Hirvonen”. Weisu on 14-säkeistöinen nimeltään ”Uskon salaisuus”. Se on kirjoittu 23.7.1874. Weisu alkaa seuraavasti ”Syökää ja juokaa! Ei armoni puutu. Rakkaus, laupeus, lempi ei muutu. Wiinaa ja rieskaa ja aarteita taiwaan Paljon on aiwan!”[209]

Muutama vuosi myöhemmin eli 1884 saarna yliopistosta erotessa ja saarna pappisvihkimyksen yhteydessä sekä edellä mainittu Kehoitus-Kirje vähän lyhennetyllä otsikolla ”Kehoituskirje Kristuksen uskovaiselle seurakunnalle” julkaistiin kokoelmassa ”Kolme Wirvoitus-saarnaa. Pastori Johannes Marttinin”.
wp_20160722_21_35_27_pro-risti-jhm
Kansilehden mukaan ne ”Kirjoitti Johan Henrik Marttini, Elokuussa 1872” Saarna on painettu 1884.[210] Kirjasen toisella sivulla on otsikko Kolme Wirwoitus-saarnaa ja siinä on kuvattuna myös risti jalustoineen. Ristin poikkipuussa lukee Pastori J. M.[211]

Vihkosen ”Kolme Wirwoitus-saarnaa” sivulla 3 on sama lukijalle tarkoitettu vuonna 1877 kirjoitettu esipuhe, mikä oli saarnassa ”Uskowaisen kunnia ja uskottoman häpeä” . Siinä kustantaja kertoo, että luettavana on Johan Henrik Martinin saarna. Lisäksi hän totesi, ettei Martin ollut enää ”eläwitten maalla” vaan meni ”lepoon töistänsä Wiipurissa kesäkuun 19 p 1873”. Sen jälkeen hän päätteli, kun ”Kristus oli hänelle elämä, niin kuolema oli hänelle   – woitto”. Tämän lisäksi hän loi katsauksen Martinin lyhyen elämän julistustoimintaan. Lopuksi hän kertoi Martinin jäljellä olevista saarnoista ja kirjeistä, joita ”hän usein sinne tänne uskowaisille kehoitukseksi kirjoitteli”. Hirvosen mukaan aikomuksena oli ”niin paljon kuin mahdollista koota näitä kirjoituksia ja, jos Herra tahtoo, samanlaisisina wihkoina kuin tämäkin, wast´edes painattaa. Herra siihen siunauksensa suokoon, amen! Helsingissä Syyskuulla 1877 Kustantaja”. Vihkolla hän tarkoitti sarjan numeroa 1, jonka alussa tämä lukijalle tarkoitettu esipuhe alkuaan oli.[212]
wp_20160826_12_05_07_pro

Martinin painettujen kirjeiden/saarnojen joukossa on myös yksityishenkilölle lähetetty kirje. ”Lähetys-Kirje Norrgren´ille Pastori Joh. Henr. Martin´ilta. Wiipurista 1871”. Lähetyskirjeen kustantaja oli jo aikaisemmissa yhteyksissä esille tullut kirjansitoja B. E. (Berndt Erland) Martin. Se painettiin Tampereella Uuden Kirjapainoyhtiön kirjapainossa 1890. Kysymyksessä on se kirjapaino, jonka perustamiseen J. W. Hirvonen osallistui .[213]  Viereinen kuva on Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö ja Aamulehti -muistojulkaisusta. Hirvonen kuului yhtiön perustajajäseniin kuvan mukaan ”asioitsijana”.

Kirjeen vastaanottaja oli vuonna 1874 kolportööriksi otettu Karl Gustaf Norrgren, joka tosin melkein heti kutsun saatuaan kuoli. Tämä kaiketi pilkaten ”mustaksi suutariksi” tai ”piispa Norrgreniksi” sanottu mies oli harjoittanut saarnatoimintaa kotikaupunkinsa Hämeenlinnan tienoilla jo 1860- luvulla. Koskenniemen mukaan hänen vaikutuksensa eri puolilla Etelä-Hämettä oli merkittävä.[214] Lähetys-Kirjeen kansien sisällä on myös kirje B. E. (Berndt Erland) Martinille, jolle Herran rauhaa ja rakkautta ”Toiwottaa sisares Herrassa J. N”[215] Lisäksi kirjasessa on liitteitä; Lutherukselta: Lahkolaisista, Lutherukselta kirjain tekemisestä, Raamatun lohdutus ja toiwo sekä Lauseita Lutherukselta.[216]Vuonna 1903 julkaistiin vielä kaksi jo aikaisemmin pariin kertaan ilmestynyttä Martinin saarnaa ”Uskovaisen kunnia ja Uskottoman häpeä” ja ”Jeesuksen nimi”. Ensin mainittu saarna on vihkon kansilehti. Siihen on merkitty ”Toinen painos”.   Julkaisussa on myös Lukijoille tarkoitettu esipuhe, joka on Hirvosen vuonna 1877 kirjoittaman esipuheen ensimmäinen kappale.
wp_20160904_14_59_53_pro
Hirvonen ei enää ollut saarnojen julkaisemisen kustantaja, sillä hän oli kuollut 21.12.1888.[217] Saarnat on julkaissut Kirjapaino ”Sanoma” Tampereella. Kysymyksessä ei ollut se kirjapaino, jonka perustamiseen J. W. Hirvonen oli osallistunut.[218]  Vaikka kustantajaa ei mainita, voisi olla todennäköistä, että kirjansitoja B. E. Martinilla olisi ollut vaikutusmahdollisuuksia saarnakokoelman painattamiseen ja kustantamisen ”Sanoma” Tampereen Kirjapaino Oy:ssä. Ehkäpä kustantaja tunsi vain Pastori Martinin kirjoituksia N:o 1 ja N:o 2, minkä takia vuonna 1903 painetut saarnat ovat toinen painos. Toisen kerran ne jo julkaistiin kokoelmassa ”Kolme Wirwoitus-saarnaa”?

Mihin Martin uskoi ja mitä julisti painetuissa kirjeissään?

Uskowaisen kunnia ja Uskottoman häpeä. Saarna alkaa alkutervehdyksellä ”Herra auta ja anna menestyä”. Saarnan aluksi hän luki saarnatekstiksi valitut 2. Tess. 1: 3-10 sanat.[219] Martinin toi esille saarnassaan uskosta hänelle kirkastuneet totuudet. Saarnatekstistä päätellen nuoren teologisen erotutkinnon suorittaneen miehen tärkein sanoma oli tehdä selväksi ero uskovaisten ja epäuskoisten välillä ja heidän erilainen loppunsa. Jo saarnan otsikko ”uskovaiset” ja ”uskottomat” kertoi paljon evankelisen nuoren papin vakaumuksesta.

Martin aloitti saarnansa toteamalla maailmasta löytyvän kunnian asioita ja häpeän asioita. Saarnassaan hän ei kuitenkaan puhunut maailmasta löytyvistä kunniallisista ja häpeällisistä asioista. Siinä oli tarkoitus kohottautua korkeammalle tarkastelemaan Jumalan ajatusten mukaan ihmiskuntaa, sen kunniaa ja häpeää. Martin epäili jonkun ajattelevan, ettei tällainen ole mahdollista. ”Waan, kuuleppas, ystäväni” Martin jatkoi ”mitä minä sinulle sanon: meillä on kyllä wahwa perustus, jonka mukaan näin woimme päätellä, ja se on eläwä Jumalan sana”. Sanalla hän tarkoitti Jeesusta, joka tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. ”Jesus on se….jonka mukaan saatamme koetella itseämme ja muita, jos me olemme kunnian waiko häpeän astioita”.[220]

Tämän jälkeen Martin osoitti erinomaisen Raamatun tuntemisensa, jota voi ihmetellä. Ilmeisesti hän oli ennen opintojansa ja opintojen aikana viettänyt paljon aikaa Raamatun äärellä. Hän ei vain ladellut Raamatun jakeita, vaan teki myös johtopäätöksiä käyttämiensä jakeiden innoittamana. Uskoville Jeesus on kallis, mutta uskottomat ovat hyljäneet tämän kulmakiven. Martinin mielestä tässä oli todiste siitä, että uskovilla on sana, jonka mukaan he ojentautuvat. ”Hyvä olis, jos sinäkin, ystäwäni, siitä tarkan waarin ottaisit … ja tulisit Jumalan ihmeelliseen walkeuteen ja waeltasit sitte walkeuden lapsena, palwellen hengessä ja totuudessa sitä Jumalaa, jolle nyt olet tuntematon, jonka wiha lepää päälläsi nyt kun epäuskossa waellat”.[221]

Saarna jatkui edellä kuvatulla tavalla. Esille tuli evankeliumin voima. Evankelimi koituu uskoville autuudeksi, toisille se on hullutus. Johonkin joukkoon täytyy jokaisen kuulua, olla uskovaisten puolella tai heitä vastaan. Onnellinen on sellainen ihminen, joka on uskovaisten kanssa, vaikka joutuukin maailman ja Kristuksen vihollisten taholta kärsimään häpeää ja vainoa. Tämä on kuitenkin uskovan kerskaus, Kristuksen risti. Maailmassa puhutaan monenlaisesta ristin kantamisesta, mutta vain Kristuksen ristin kantaminen tuottaa kunnian.  Hän puhutteli hyvin suorasti kuulijoitaan kysyen, minkä hengen luulet itseäsi hallitsevan, kun et usko Kristukseen. Olet sen ruhtinaan alamainen, joka kaikissa epäuskoisissa lapsissaan vaikuttaa. Olet itsessäsi aivan kelvoton synnin vallassa ja helvetin ansainnut. Tämän puhuttelun jälkeen hän ryhtyi laajasti kertomaan, kuinka Jeesus on tullut syntisiä varten. Syntisenä saat ottaa vastaan Karitsan armon. Puhuttelu jatkui ”No kuuleppas”. Sinun syntisi ovat anteeksi annetut, meren syvyyteen heitetyt, upotetut, unohdetut. Samalla olet saanut Jumalan edessä ikuisesti kelpaavan vanhurskauden. Lisäksi saat valtakunnan, jossa Kristuksen kanssaperillisenä saat hallita uusissa taivaissa ja uudessa maassa, jossa vanhurskaus asuu. ”Pyhässä kasteessa olet jo saanut omaksesi nämä suuret äärettömät lahjat … Tämä tawara on sinulla nytkin kuin uskon kautta pidät sen omanasi, ehkä tähän asti olisitkin tästä tietämättömänä waeltanut”. Martin jatkoi, että Jumala ottaa syntisen armoihinsa milloin tahansa tämä palaa hänen tyykönsä armoa anomaan. Herran Pyhässä ehtoollisessa saat myöskin Jeesuksen vastaanottaa autuudeksesi leivässä ja viinissä. ”Kaikki nämät: sekä sana että Sakramentit owat asetetut sinua warten, että sinä uskoisit Jumalan armon ja uskon kautta saisit elämän”.[222]

Uskovaisen korkein ja ihmeteltävin kunnia on, että hän on Jumalan lapsi. Tämän lisäksi on toisenlaistakin kunniaa. Nimittäin myös heidän keskinäinen rakkautensa on lisääntynyt sekä rakkaus muita ihmisiä kohtaan. Mikä kunnia onkaan rakastaa Jumalan lapsia. Uskovaisella ei ole suurempaa halua kuin rakastaa uskottomiakin, jotta he tulisivat totuuden tuntoon. Uskovaisista mikään ei ole surkeampaa kuin se häpeä, jossa epäuskoiset niin mielellään oleskelevat, palvelevat perkelettä ja juoksevat hänen käskyjensä teillä. Perkele ei salli Jumalan lastenkaan nauttia ”ihania etujansa”. Hän keksii monta keinoa pelottaakseen uskovat pois uskostansa ja herättää vainoja uskovaisia kohtaan ja viettelee syntiin ja maailman menoja rakastamaan tai saattaa lain orjuuteen, josta uskova on jo vapaaksi päässyt. Näitä vastaan uskovan on kilvoiteltava Herran sanalla ja rukouksella, jotta he pysyisivät uskossa. Kiusaukset ja vainotkaan eivät ole muuta kuin suurta kunniaa sille, ”jolla suuri palkanmakso on taiwaassa”. Martinin päätelmä käsimyksen merkityksestä on tämä; ”Mitä enemmän täällä kärsimme, sitä suuremmalla riemulla tulemme rauhan majoihin taiwaaseen; sitä enemmän sinne haluamme, ikävämme lisääntyy”.[223]

Lopuksi hän totesi puhuneensa saarnan alussa myös ”uskottomain häpeästä”. Hän kysyi kuulijoiltaan, haluavatko he siitä enemmän kuulla, ”kuin olette jo saaneet”. Varmuuden vuoksi hän kokosi jo esittämänsä uskottomien häpeän tuntomerkit ja sisällön.[224]

Saarna päättyi Jeesuksen toisen tulemisen odotukseen. Jeesuksen tullessa uskovat saavat enemmän kuin toivoivatkaan. Hirmuinen se on niille, jotka eivät meidän Herramme Jeesuksen evankeliumia totelleet. Saarna päättyi käskyyn; ”Ja nyt wiimeiseksi yhdytytte minun kanssani yhteen ääneen rukoilemaan rohkeasti, sanoen sydämellä ja suulla: Amen, niin tule Herra Jesus! Amen”.[225]

Toiden Hirvosen kustantama saarna on vuonna 1877 julkaistu ”Jeesuksen nimi. Tutkinto, jonka Luukk. ew. 2: 21 w. johdolla saarnasa esitti: Joh. Henr. Martin”. Kysymyksessä on Porvoossa pappisvihkimyksen yhteydessä 1871 pidetty saarna ja kirjoituspäivämäärästä sekä sisällöstä päätellen mahdollisesti myös Uudenvuodenpäivän saarna Viipurissa 1872.[226]

Saarnan esipuheessa Martin totesi kaiken olevan muuttuvaista kuten aikakin. Uudenvuodenpäivänä oli alkanut uusi ajan vaihe, jolle kristillinen seurakunta on valinnut aiheesi Jeesuksen nimen. Hänen mielestään se oli tehnyt tässä aivan sopivasti. Aihe kääntää heti vuoden alussa mielet maallisista ja katoavista katsomaan vahvempa perustusta elämälle. Hän muistutti, kuinka julma vihollinen tahtoo vangita ja tuottaa kaikkea onnettomuutta ja lopulta viedä asuntoihinsa helvettiin. Tästä kaikesta Jumala on tahtonut pelastaa Poikansa Jeesuksen Kristuksen kautta. Hän on lahjoittanut lunastuksen synneistä, kuoleman ja perkeleen vallasta. Hän on antanut syntien anteeksi saamisen, elämän ja autuuden.  Johdanto-osan lopuksi hän totesi, että ”tahdomme Sinun Majesteetin kunniaksi sekä myös omain sielumme wirkistykseksi nousta ylös weisaamaan seuraavaista juhlavirttä: Wanh. Suom. Wirsik. N:o 137”.[227] Kysymyksessä oli virsi ”JEsuksen muisto ihana, Sydämell´ilon antawa.”.

Varsinaisen saarnan teksti on Luuk. 2: 21 kertomus Jeesuksen ympärileikkauksesta ja enkelin lapselle antamasta nimesta ”Jesus”.[228] Ensimmäisessä osassa hän kertoi Jeesuksen syntymän ja ympärileikkauksen merkityksestä. Hän käsitteli myös Jeesuksen lapsuutta ja hänen elämänsä kuuliaisuutta aina ristin kuolemaan asti. Martin totesi, että tällainen Vapahtaja meille, jotka olimme syntiemme tähden Jumalan vihan alaisia ja tuomittuja kadotukseen, oli tarpeen. Perkele on sokaissut ihmisten silmät, niin etteivät tunne viheliäisyyttään vaan luulevat itsestänsä hyvää. Oman syntisyytensä huomattuaan ihmisellä on ”Jesus kallis”. Toisessa osassa saarnaa Martin selvitteli Jeesuksen nimen merkitystä ja sen tuomaa siunausta. Hän vapauttaa synneistä. Hän ei tahdo jumalattoman kuolemaa. Jeesukseen uskova ei joudu kadotukseen, vaan saa iankaikkisen elämän. Hänen nimessään on täydellinen vanhurskaus. Saamme käydä uskalluksella armoistuimen eteen. Uskovalla on ”edeswastaaja”, puolustaja Isän luona. Hänellä on rauha Jumalan kanssa. Herran nimessä on uskovien apu. Hän varjelee meitä. Herra ei ole enää kaukainen tuomari, vaan on uskovien ”paras ilo-wirsi”. He veisaavat Davidin kanssa ”Hyvä on Herraa kiittää ja weisata kiitosta sinun nimelles”. Lopuksi Martin totesi tuoneensa seurakuntalaisten eteen Jeesuksen nimen siunauksia ja toivoi, että sana olisi mennyt sydämeen ja juurtunut siellä ja sen kautta seurakuntalaiset kasvaisivat vanhurskauden puuksi, joka kantaa hedelmää. Autuuden kokeneita hän kehoitti turvautumaan Jeesuksen nimeen. Kerran he saavat nähdä täydessä kunniassa hänet, joka on ollut heidän sydämensä ilo.[229]

”Lohdutus- ja Kehoitus-Kirje, jonka Kristuksen Uskowaiselle Seurakunnalle kirjoitti Joh. Henr. Martin elokuussa 1872”. Alussa hän muisteli rakkaita ja pyhiä veljiään ja sisariaan Viipurin kaupungissa ja muita niillä seuduilla asuvia. Hän iloitsi kaikkein tärkeimmästä: ”Meillä on wapaa tykökäymys uskosssa hänen Poikansa ansioon”. Hän myös rukoili, että Herra heitä vahvistaisi ja pitäisi keskinäisen rakkauden palavana. Heidän tuli olla niin ”seisovaiset”, jotta he voivat vahvistaa toisiaan vaivojen, pilkan ja vainon keskellä. Hän muistutti myös viekkaasta ja kavalasta perkeleestä, joka tahtoo saada uskovaisia jälleen ansoihinsa. Tämän takia Martin katsoi tarpeelliseksi muutamalla sanalla kehottaa heitä seisomaan perkelettä vastaan ”puettuina uskon kautta Jesuksen Kristuksen täydellisyyteen, jossa yksin me ijankaikkisen woiton saawutamme”. Painettuina luvatuista muutamista sanoista tuli 20-sivuinen vihko.[230] Hän aloitti luomisesta ja Aadamin lankeemuksesta. Sen jälkeen ihmiset ovat kadottaneet Jumala-kuvan, joka heillä alkujaan oli. He ovat kokonaan kuolleet synneissä ja ylitsekäymisissä. Jumalan laki julistaa heille kauhean kadotustuomion. Sitten kirjeessä siirryttiin Jumalan rakkauteen ja pelastustahtoon. Suurin osa kirjettä on Kristuksen pelastustyön ja sen merkityksen selostamista Vanhan ja Uuden testamentin sanoman perusteella. Esille tuli voimakkaasti myös ihmisen uusi asema Jumalan edessä Jeesuksen ansion tähden.[231]

Kirjeestä saa myös käsityksen sanan ja sakramenttien merkityksestä Martinille. Niiden kautta Herra ei ole vain lähellä meitä, vaan yhdistynyt meihin. ”Kasteessa me istutettiin Kristuksen kalliin kuoleman ja ylösnousemisen osallisuuteen ja saimme koko hänen olentonsa ja luontonsa osaksemme”. ”Me nousimme siinä synnin haisewaisesta haudasta ylös täydelliseen wanhurskauteen ja autuuteen ja niin erosimme perkeleestä ja hänen wallastansa kokonaan ynnä tulimme Jumalan lapsiksi”. Kasteen merkitys seuraa elämäämme. Kaste on ovi, jonka kautta saamme aina palata Isämme huoneeseen. Kasteessa löydämme Kristuksen vanhurskauden. Tällaisen ihanan ja terveellisen lähteen on Jumala meille kasteessa lahjoittanut, jossa synnin kuorman sekä perkeleen ja maailman ahdistuksien väsyttämät aina löytävät autuaallisen virvoituksen sieluillensa. Martin käsitteli kirjeissään melko vähän ehtoollista. Kaste oli hänelle ihana lähde. ”Samanlainen ihana lähde on myös Herran pyhä ehtoollinen”. Hänen mielestään jo Herran sana vakuuttaa syntien anteeksi saamisen, mutta voimme olla enemmän iloisia ja vakuuttuneita, kun saamme suullamme nauttia sen ruumiin ja veren, joka on edestämme annettu ja vuodatettu. ”Siten olemme yksi Kristuksen kanssa, joka on elämä ja autuus”. ”Me tahdomme siis tunnustaa: niinkuin Kristus on synnin, kuoleman ja helwetin Herra, niinkuin häntä ei kenkään taida kukistaa autuudestansa, niin ei minuakaan”.[232]

Kirjeessään hän rohkaisi lukijoitaan. Kysymyksessä ei ollut mikään löyhä lohduttelu, vaan Jumalan sanan lupauksiin perustuvaa turvallisuutta. Kristus on synnin, kuoleman ja helvetin Herra. Uskovat ovat todella vapaita ja elävät armon alla Jumalan Pojan ansion tähden. ”Armo on paljo terweellisempi meille, kuin kaikki lain käskyt”. Tässä yhteydessä hän käsitteli myös ihmisen pahuutta ja lain voimattomuutta sekä armon vaikutusta ihmisessä. Martinin loppupäätelmä oli, ettemme enää ole lain opetuksen alla, vaan palvelemme hengessä ilolla Herraa ja juoksemme hänen käskyjensä teitä. Hänen käskynsä eivät meille enää ole raskaat vaan rakkaat.[233]

Hän kehotti veljiään iloitsemaan kohtaamastaan vaivasta ja pilkasta. Pilkka ja vaiva ovat Jumalan lapsen tuntomerkki. Kun uskovat muistavat suurta rikkauttaan ja kunniaansa Jeesuksessa, niin he kärsivällisesti kantavat ja unohtavat nämä vaivat ja vieläpä rukoilevat niitten raukkojen puolesta, jotka sokeudessaan uskovia vihaavat ja vainoavat. ”Kärsikäämme heidän tyhmyyttänsä ja hiljaisuudella ja siweydellä neuwokaamme ja nuhdelkaamme heitä”. Tähän velvoittaa uskovien kokema Jumalan sydämellinen laupeus.[234]

Kolme Wirvoitus-saarnaa sisältää saarnan erotessa yliopistosta ja saarnan pappisvihkimyksen yhteydessä sekä Kehoitus-kirjeen Kristuksen uskovalle seurakunnalle, joita tässä tutkimuksessa on edellä jo käsitelty. Saarnakokoelma julkaistiin vuonna 1884.[235]

Lähetys-Kirje Norrgren´ille Pastori Joh. Henr. Martin´ilta Wiipurista 1871. Otsikkona oli Rakas weljeni Herrassa Norrgren! Aluksi hän totesi ”Jo on aikoja sitte kuin toisemme tapasimme”. Martin totesi, että tuolloin he iloitsivat autuudestansa, joka heillä Jeesuksessa oli valmistettuna ennen iankaikkisuutta Isämme rakkaudessa. Martin kertoi elävänsä yhä tuosta rakkaudesta, sillä ”elämäni Jesus” on se sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hänestä oli autuasta tietää, että he olivat niin lujassa linnassa. Välittömästi hän siirtyi kuvaamaan Raamatun ja oman kokemuksensa perusteella tätä maailmaa, joka on täynnä petosta ja kavaluutta ja perkele käy ympäri kuin kiljuva jalopeura. Hän totesi ”emmepä woi mitenkään itsessämme seisoa näitä wastaan, koska luonnostamme olemme wangitut synnistä lihamme kautta”. Sitten hän iloitsi, että Herra Kristus oli ottanut niin täydellisesti asiat toimittaakseen. ”Eipä hän edes tahdo meitä apulaisekseen”. Koska Herra itse on viinikuurnansa ”sotkenut”, niin Martinin mielestä Herra tahtoo itse lampaitansa kaitsea. Israelin varjelija ”hellästi meitä holhoo, kuin äiti lastansa, me waan imemme Ewankeliumista terweellistä rieskaa, joka meitä kaswattaa suloisen Ylkämme tuntemisessa”. Martinin mielestä ei ole pelkoa, koska uskovilla on tällainen ”edeswastaaja”. Uskovat ovat Jumalan Pojan morsiamia ja suru ja murhe ovat kaukana.  He ovat Jumalan rakkauden teko, jota hän ”ihantelee”. Jumala Jeesuksessa on uudelleen luonut ihmiset ottaen heidän syntinsa ja antaen heille vanhurskauden ja ”niin hän nyt taas näkee kaikki hyvästi. Sillä joka ainoan ihmisen synnit owat sowitetut Aadamista wiimeiseen ihmiseen asti. Ei kenenkään tarwitse epäillä tätä, waan luottaa siihen yhteiseen lunastukseen, jolloin Hän Jesus, kuoli, ei ainoastaaan meidän, waan koko maailman syntein edestä”. Uskottomienkin on tämä tosiasia tunnustettava viimeisenä päivänä, mutta he tulevat surkeasti tuomittaviksi ”sentähden, että he Jumalan Pojan owat ylös-katsoneet”. Uskovat veisaavat ilolla kiitosta Jumalalle. Lopuksi hän pyysi sanomaan terveisiä kaikille veljille ja sisarille ja toivotti Herran rauhaa. Itsensä hän esitteli ”weljenne armossa”.[236]


Kirje on kirjoitettu vuonna 1871. Heidän tapaamisensa on tapahtunut yhteisen ilon kokemisesta päätellen Martinin pääsiäiskokemuksen jälkeen. Olivatko he tavanneet Hämeenlinnassa, Norrgrenin kotikaupungissa, jää selvittämättä. Martinilla oli kunnioittava asenne Norrgrenin, sillä hän teititteli tätä kirjeessään.

 

Mihin Martin uskoi ja mitä julisti painetuissa kirjeissään?

Kirjeet ja uskovien yhteys. Juuri pääsiäiskokemuksensa elänyt Martin kirjoitti syksyllä 1870 uskonsisarelleen kirjeen. Kirje alkoi toteamuksella ”Kylmyys tuntuu omassa povesani, mut´ kas´ tuolla Isän oikealla kädellä on ikuinen palava rakkaus Jeesuksessa, siellä on wahvuuteni, siellä elämäni kätkettynä nyt silmiltäni, mutta kerran kaikessa kunniassa ilmaantuva silloin, koska tämä minun paimeneni tulee awosylin ottamaan minua wastaan”. Hän muisteli kirjeessään oloa ystävien kanssa. Silloin sai puhua Jeesuksesta. Kirjeen kirjoittamisen aikaan hän tunsi olonsa Pyhäjärvellä yksinäiseksi. Hänen mielestään totinen ”Ristitty” tahtoisi aina enemmän ja enemmän tuntea Jeesusta. Jeesus johdattaa uskoviaan muistamaan kasteen pyhää liittoa. Tästä liitosta löytää Jumalan edessä ikuisesti kelpaavan vanhurskauden. Lopuksi hän totesi, että ikävän ja murheen keskellä voi lohduttaa itseään sillä, että pian tulee hän, joka tuleva on eikä viivyttele.[237]

Yhdessä olo uskovien kanssa merkitsi hänelle ilmeisesti paljon. Uskovilta saadut kirjeet olivat hänelle tärkeitä. Nopeasti hän ei kyennyt niihin vastaamaan, mitä hän joskus kirjeen alussa valitteli. Yhdelle veljelle hän joutui toteamaan: ”Kauwan on siitä, kuin olen sinulle kirjoittanut, sillä monenlaisia on esteitä”.[238] Toiselle Rakkaalle veljelleen Kristuksessa hän kirjoitti: ”Oi kuinka hupaista se olisi, että saisimme keskenämme puhua Isän rakkaudesta Jesuksesta Kristuksesta!”. Vaikka hän ei saanutkaan olla kasvotusten veljensä kanssa, hän koki kuitenkin, että ”me katsomme molemmin par´aikaa uskon kautta Jesuksemme päälle”.[239]

Yhteys Jeesuksen kanssa sekä veljes- ja sisaryhteys tulivat usein esille. Yhteyttä Jeesuksen kanssa ei voi verrata yhteyteen maallisten ystävien kanssa sillä ”erinomaisella tawalla onkin hän meidän kanssamme”. ”Hän on aiwan meissä! ja me Hänessä, niin että Hän ja me olemme aiwan yksi”. Suuri ja ihmeellinen salaisuus hänen mielestään oli se, että ”kaikki Jesuksen omat owat myös nyt meidänkin omamme”.[240] Myös rukouksissa voi kokea yhteyttä. Sisarelleen Herrassa hän kertoi muistaneensa tätä Herran edessä ja uskoi, että ”siellä olemme luultawasti joka päiwä tawanneet toisemme”.[241] Yhteydestä hän kirjoitti ”Me ilolla oleskelemme autuutemme Jumalan kanssa, ja samassa pidämme seuraa kaikkein Jesuksen uskowaisten kanssa”.[242] Syvyyttä tähän yhteydenpitoon tulee siitä, kun ”olen joka päiwä sinuakin muistanut Herramme Jesuksen haawoissa, sillä nehän owat meidän alituiset asuntomme”.[243] Tästä yhteydestä kirjoittaessaan hän huudahti. ”Oi onnellista tilaa, jossa nyt olemme, sillä me wietämme oikein taiwaallisia menoja, ihanassa wanhurskaudessa Jesukselta annetussa. Oi ihanaa autuutta, joka siis meillä nyt jo on. Oi kuinka kauniit, puhtaat ja wanhurskaat me Jesuksen uskossa olemme!”[244] Hänen sydämensä iloitsi siitä, että uskonveljet omilla paikoillaan iloitsivat ja hän rukoili, että heidät aina ”suuremmalla ilolla täytettäisiin Herran tuntemisen kautta”. Yhdestä veljestä hän iloitsi siitä syystä, että tämä oli valittu ase Herran kädessä  ”sieluja hänen tuntemiseensa saattamaan ja siinä wahvistamaan”. ”Jalo on tämä toimi, jonka Herra on meille uskonut, waan ilolla sitä myöskin toimitamme, sillä meidän sielumme suuresti wirkistyy nähdessämme edes jonkun perkeleen kahleista pääsewän ja tulewan Jumalan lasten kunnialliseen wapauteen. Tämäpä taiwaankin ilolla täyttää, mitä sitte meidät?”[245]

Uskovien ilot. Taivaan ilot ja riemut ja meidän elämämme maan päällä sekä maailman lasten elämä toistuvat hänen kirjeissään. Seuraavassa on yksi esimerkki hänen ajatuksistaan. Jeesus nauttii taivaan iloa Isän luona. Uskon kautta voi uskovakin kokea olevansa taivaassa. Mutta uskovat elävät kuitenkin vielä synnin alhossa ja kuoleman laaksossa. Heidän on kuljettava monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan, mutta maailman lapset tulevat hyvin toimeen, heidän jumalansa perkeleen kanssa. Heillä on omat synnin huvituksissansa heidän taivaassa; ”mutta surkia kyllä, helwetti odottaa heitä”. ”Sen sijaan me, jotka wähän aikaa kärsimme, saamme sitä suuremman kunnian taiwaassa”. ”Walhetteliain ja murhaajain keskellä nyt joka päivä asumme, oma sydän, liha, maailman ihmiset, kunnia ja tawarat, ynnä tuhannetkin perkeleen kujeet, kokewat uskonelämää sammuttaa”.[246]  Rohkaistakseen uskon sisartaan hän totesi ”Ei oo hätää yhtään tääll´ Jesuksen kans´”. Iloitkaamme lakkaamatta. Sitä tahtoo Herramme. Pimeyden myrskyt pauhaavat ja pelottavat uskovia sisältä ja ulkoa, niin huutaa hän: Tyydy minun armooni![247]

Martinin mielestä uskovien oppaana on ”hyvä Paimen, joka johdattaa  …  silmillänsä ja wiepi wiheriäiselle niitylle”. Jumalan sana on heille leipä, joka ravitsee matkalla iankaikkiseen elämään ja antaa vihollisia vastaan voiman, jolla ne voitetan. Sana myös vahvistaa uskoa, sillä ”se lähtee Isän rakkaasta sydämmestä suloisina armolupauksina” ja ”niin me ilolla olemme aina Jesuksessa voiton päällä”. ”Iloitkaamme siis murheessakin, sillä Herran sana on luja linna, joka pysyy ijankaikkisesti”.[248] Hän muistutti myös heikkoja uskovaisia Herrasta. ”Jos me olemmekin syntisiä, hitaita ja kylmiä, niin älkäämme kuitenkaan koskaan uskoko, että hänkin on sellainen.[249]

Luottamus Jumalaan. Hedbergille lähettämässään kirjeessä vuonna 1871 Martin kertoi luottamuksestaan Jumalaan. ”Joka Israelia valvoo karkottaa kaikki pahat niin että saan turvallisesti levätä (sotimisen aika on täytetty). Herra on kieltänyt minulta pelkäämisen ja vakuuttanut, että kenenkään ei pidä repiä minua pois hänen kädestään”.[250] Toisaalla hän kirjoitti, että Herra on päästänyt uskovat vapaiksi turmeluksesta ja törkeästä perkeleen palveluksesta sekä epäuskosta. He saavat ”selkeillä uskon silmillä katsella sitä kunniaa ja wapautta … joka kaikilla uskowaisilla on Herrassamme ja yljässämme Jesuksessa”.  Tällaisessa pyhyydetilassa ”olemme siinä niinkuin kala vedessä kokonaan eroitetut kaisesta pahasta ja tehtynä siksi wanhurskaudeksi, joka Jumalan edessä kelpaa”. Uskovat sylkevät niiden kahleitten päälle, joita epäuskon orjat heille tarjoavat.[251] Hän kirjoitti epäuskoisten ja vastustajien keskellä kokemastaan ilosta, joka syntyi siitä, kun hän muisti, että Herra on hänestä, itsessään kuolleesta vaikuttanut voimansa. Hän jätti elämänsä Herran haltuun ”tehköön minusta mitä Hän tahtoo”.[252]

Usko ja autuus. Usko ja autuus perustuvat Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on Martinin kirjeiden perusteemoja. Muun muassa pääsiäisjuhla muistutti tästä. Jeesus lähestyy ja tuo suuren pääsiäislahjansa, joka tekee uskovan rikkaaksi ja autuaaksi ja he saavat iäisen vanhurskauden, rauhan, elämän ja autuuden. He tulevat hänen kaltaisikseen ja ovat Jumalan lapsia ja taivaan valtakunnan kunniallisia perillisiä. Martinin mielestä ei tarvitse muuta kuin joka hetki iloita ja hypätä riemusta, mutta epäuskoinen sydän estää iloitsemisen tästä autuudesta ja nurisee aina, vaikka hänellä on yllin kyllin. Myös tämän maailman lapset ja asiat saavat uskovassa paljon sijaa ja tahtovat repiä uskon ja rakkauden juurineen pois. Sen tähden on rukoiltava, ettei kiusaus saa voittaa eikä lankeemus vie pois uskosta.[253] Yksi kirje päättyi varmuuteen ”Hän janoo meidän autuuttamme, ja kuka estää koska hän tahtoo? Kiitos olkoon siis autuutemme Jumalalle! Halleluja! Amen.”[254] Samaa voittoisuutta on ennen sairauslomaa Viipurista kirjoitetussa kirjeessä. ”Näin uskoissamme pirut meistä pakenee, sillä meidän uskomme on se woitto, joka maailman woittaa!”[255]

Muissakin kirjeissä sävy oli voittoisa.”Ei mikään taida nyt enään keskeyttää meidän lepoamme ja rauhaamme Herrassa, joka meille sen kautta on matkaansaatu, että Jeesus puolestamme käwi sotaan ja woitti kaikki wihollisemme, kukisti niin heidän ettei heillä nyt ole minkäänlaista waltaa ylitsemme kuin tämän Ruhtinaan turvissa uskon kautta istumme”. ”Jumalan rakkaus piirittää meitä waan niin joka haaralta, ettemme näe muuta kuin elämää ja ijankaikkista elämää. Synti on siirretty kokonansa meistä niinkauas kuin itä on lännestä”.[256] Erilaisin ilmaisuin hän kuvasi tätä autuutta. ”Eihän meissä nyt siis ole enään ole yhtään kadotusta, koska Jesus kantoi kaikki wikamme ja puutoksemme”. Herra on ”ihan ylkämme ja weriweljemme”. Hän hallitsee uskovia ja kukistaa heistä vanhan ihmisenkin, ettei se saa enää ylivaltaa uskovissa. Pieni varaus oli kuitenkin paikallaan. ”Ehkä se kyllä usein liikuttelee itseänsä”. Martinin mielestä tie Jeesuksen seurassa on suloinen tie. Siltä tiellä ei tyhmäkään eksy ja ”kaikki pahat pedot ja muut peloitukset owat siitä pois poistetut”. Sillä tiellä uskovia talutetaan ”niihin menoihin, joita taiwaassa pidetään”.[257]

Uskovilla on rikas ja rakas Isä, jonka siunauksesta he ovat osallisia, ”asumme aiwan hänen siunauksessansa”. ”Sen tähden olen iloinen, tietäen kaikki hywin käywän”.[258] ”Ei oo hätää yhtäkään tääll´Jesuksen kans´.” Tämä säe, ja sen sisältämä ajatus, tuntui olevan Martinille tärkeä. Näin uskovat veisaavat eläessään tässä maailmassa. He ovat Jumalan omia lapsia, sillä he ovat päässeet vapaiksi törkeästä perkeleen palveluksesta.[259] Edellä mainittu säe ”Ei oo hätää..”oli rukoilevais-evankelinen hengellinen laulu. Alkuaan se oli Halullisten sielujen hengelliset laulut -kokoelmassa 1790. ”Ei hätää kans Jeesuksen ollenkana”.[260] Viipurissa käytössä olleessa Matka-Lauluja tiellä Taiwaalliseen Sioniin -lauluvihkossa tätä laulua ei ollut.[261]

Uskottomien keskellä. Kirjeet kuvasivat myös niitä oloja, joissa Martin joutui paimenvirkaansa hoitamaan. Hänestä oli surkeaa nähdä kuinka perkeleellä oli mieluisia palvelijoita ”wallankin oppineissa ja erinomattain papeissa”. He juoksentelevat perkeleen käskystä pilkaten Jeesuksen kallista nimeä ja ahdistavat köyhää vanhurskasta. Hän mainitsi esimerkiksi veli H:n. Veli H oli ollut ”seulojana” Viipurissa. Sen seurauksena olivat ilmi tulleet puhtaat Kristuksen tunnustajat ja väärät olivat erottuneet heidän joukostaan. Näistä Martin oli luullut hyvää, mutta he ovat paljastaneet kissan kynnet lammasvaatteiden alta. Uskovat eivät perkeleen kiusaksi hetkeksikään lakkaa kiittämästä ja ylistämästä Herraa Vapahtajanaan ja autuaaksi tekijänään. Uskovat voivat olla vakuuttuneita, että ”perkele pakenee tätä tunnustusta, sillä kaikk´ helwetin woimat myös wapisevat, kosk´ Jesust´ waan mainitaan täällä – ja se woimallans´ estääpi pirun juonet ja ilweet – hän synnit anteeks´meille antaa – ja armons kaikill´ kantaa, niin, Amen.”[262]

Pyhän Hengen työ. Myös Pyhän Hengen työtä Martin käsitteli kirjeissään. Pyhä Henki opettaa uskovia ”tarkkaamaan” Jeesusta ja hän ilmoittaa Jeesuksesta ihmeellisiä asioita. Pyhä Henki ”oikiassa uskossa pitää, pyhittää ja wahwistaa meitä” selvittämällä aina kirkkaammin ja elävämmin Jeesuksen ansion merkitystä. Pyhä Henki valaisee näkemään pelkkää armoa ja uskomaan, että synnit on otettu pois, upotettu, unhoitettu ja erotettu uskovista niin kauas, kuin itä on lännestä. Tällaista Martinin mielestä oli Jeesukseen katsominen.[263]

Sakramentit. Martinin kirjeissä oli esillä myös sakramentit, joissa Jumala armoansa jakaa. Sakramenttien tehtävä oli sama kuin sanan; kirkastaa Kristuksen sovitystyötä. Hän ikään kuin huudahti yhdessä kirjeessään ”Meillä on myös Sakramentit”. Tämän jälkeen hän kirjoitti ainoastaan kasteesta. Siinä Jumala on kiinnittänyt päällemme Jeesuksen vanhurskauden ja tehnyt vahvan ja ikuisen armoliiton meidän kanssamme, ettei suinkaan tarvitse pelätä eikä epäillä autuuttansa. Johtopäätös edellä sanotusta oli kuitenkin tämä ”Siis Herran sanassa pysykäämme, niin emme ikinä häpiään tule”.[264]

Yhdessä kirjeessä hän toivoi erään sisarensa Herrassa yhäti iloitsevan uskosta, siitä kalliista autuudesta, joka Jeesus Kristus on ansainnut kuolemallaan ja ylösnousemisellaan. Sanassa ja sakramenteissa Herra lähestyy meitä ja antaa suuren armonsa ja kehottaa pitämään hänen autuaaksi tekevän armonsa.[265] Toiselle sisarelle kirjoittaessaan hän toivoi kirjeen kohtaavan sisaren, joka elää samassa yksinkertaisessa uskossa Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen, johon hänet oli kastettu ja myöhemmin Herran armon Hengen kautta uudistettu.[266] Sana ja sakramentit osoittavat, että uskovaiset ovat otollisia ja mieluisia morsiamia Herralle. Morsiamista kirjoitettuaan hän jatkoi uskovien syntisyydestä, hitaudesta ja kylmyydestä.[267]

Ehtoollisen merkityksestä hän kirjoitti melko vähän, kasteen merkityksestä jonkun verran enemmän. Edellä käsitellyssä Lohdutus- ja Kehoitus-Kirjeessä hän sanoi jo Herran sanankin vakuuttavan syntien anteeksisaamista, mutta paljon enemmän saamme iloita ja olla vakuuttuneita syntien anteeksisaamisesta, kun suullamme saamme nauttia ruumiin ja veren, joka puolestamme on annettu ja vuodatettu.[268] Ristiinassa olonsa aikana hän kävi kerran ehtoollisella 2.2.1873. Hänen puolisonsa kävi samana vuonna kaksi kertaa.[269] Mahtoivatko sairaus, rintakivut ja käsitys taudin tarttumisesta olla esteenä?

Rukous. Varsinaista opetusta rukouksesta ei hänen kirjeissään ole. Muutamassa kirjeessä hän kuitenkin mainitsi rukouksen. Kuten aikaisemmin uskovien yhteyden merkityksestä puhuttaessa hän kirjoitti seurustelevansa sisarien ja veljien kanssa rukouksessa. Valiteltuaan, ettei hän ole pitkään aikaan sisartaan Herrassa tervehtinyt kirjeellä hän kertoi aina muistaneensa tätä Herran edessä ja uskoi, että ”siellä olemme luultavasti joka päiwä tawanneet toisemme”.[270] Rakkaalle veljelleen Herrassa hän vakuutti joka päivä muistaneen häntäkin Herramme Jeesuksen haavoissa.[271]

Uskonelämän hoitaminenkin edellytti rukousta. ”Sentähden walwokaamme ja rukoilkaamme, ettei kiusaus saa meitä woittaa ja me niin lankeamme pois uskosta”.[272] Saman sisältöinen oli myös kehotus ”alati rukoilkaamme Herraa totuuden Hengen kautta meitä johdattamaan”.[273]

Hän kiinnitti huomiota myös Herran lupauksiin. Herra ”lupaa antaa kaikkia, mitä me rukoilemme Jesuksen nimessä”. Tämän jälkeen hän kehotti ”Rukoilkaamme myös toistemme edestä!”[274] Kirjeiden lopussa hän pyysi muistamaan myös itseään: ”ja muista weljeäsi” ja toisessa kirjeessä ”elä uhohda minua weljeäsi Herrassa ja viimeisesä painetussa kirjeessään ”Älkäät unohtako minua teitä kaipaawaa weljeänne”.[275]

Mystiikkaa, vähän morsiusmystiikka ja realiteettejä. Mystiikalla tarkoitetaan tässä Jumalan välittömään yhteyteen pyrkivää uskonlämää. Morsiumystiikka on mystiikan suunta. Siinä Kristus kuvataan sielun sulhaseksi ja Kristuksen rakkaus pyritään tavoittamaan ekstaattisen kokemuksen kautta. Morsiusmystiikkaan viittaavia ajatuksia Martinilla oli muutamissa kirjeissä, mutta ekstaattisiin kokemuksiin viittaavia ajatuksia hänen kirjeistään ei löydy. Kristuskeskeisestä nystiikasta esimerkkinä on Martinin toive ”Tule siis mun ylkäni, Wie mun pian kotiisi”. Hän tunsi olevansa vieraalla maalla muukalaisena ja ikävöi ”uuden Jerusalemin, meidän suloisen äitimme ilmestystä” ja toivoi, että ”hän pian ottaisi meidät rauhansa helmaan”.[276]

”Jesus, sielumme sulo ylkä, on aina kanssamme, ja sepä onkin suloista”. Suloiset tunnot vaihtuivat kuitenkin realiteetteihin. Sielumme sulo ylkä tuo nimittäin uuden näkökulman uskovan elämään, sillä uskovat vaeltavat murheenlaaksossa ja menevät monen vaivan kautta sisälle taivaan valtakuntaan ja matkalla heidän sydämensä ja mielensä tulee haavoitetuiksi tapahtumista, joita Isä viisaudessaan sallii. Uskovat ovat itsessään voimattomia selviämään yhdestäkään koettelemuksesta, mutta armossaan Isä antaa koettelemuksiin omat voimansa. Hän on uskovan kanssa ja asuu uskovassa. Kun tämän muistaa, saa aina veisata voiton veisuja, syntiä, kuolemaa ja perkelettä vastaan ja olla varma siitä, ettei mikään voita uskovaa, mutta hän voittaa kaikki Herran kautta, joka on tehnyt uskovan väkeväksi. Voitettuaan Herrassa uskova on ”paraikaa Jumalan oikialla kädellä nauttien autuutta”. Tämän kirjoitettuaan hän palasi jälleen uskovan murheisiin, kylmyyteen ja kelvottomuuteen, joiden keskellä uskova saa kohottaa ajatuksensa ylös täältä sinne, missä Jeesus asuu ja missä uskovan autuus on valmistettu.[277]  Toisessa kirjeessään hän kirjoiti samasta asiasta ”Itsessämme emme suinkaan koskaan tule näkemään ja tuntemaan mitään hywää, ja jos panemmekin itseltämme jotakin hywää odottamaan, niin wärään juoksemme”. Uskossa vaeltaessaan tulee näkemään itsensä aina pahempana ja kelvottomampana, mutta tähän ei tarvitse pysähtyä, sillä uskovalla on vanhurskauden armon aurinko, Jeesus Kristus. Hän julistaa sanan kautta, että uskovat ovat puhtaita ja varoittaa, etteivät he luopuisi Herrasta epäuskoon ja muihin synteihin, vaan tunnustaisivat hänen nimeään perkeleelle ja koko maailmalle ja seuraisivat yksin häntä ja hänen uskovaisiansa.[278] Toisessa yhteydessä hän kertoi kokeneensa,  että Jumalan rakkaus piiritti uskovaa joka suunnalta niin, ettei tämä näe muuta kuin elämää ja iankaikkista elämää. Martin arveli, ettei mikään enää keskeytä uskovan lepoa ja rauhaa Herrassa. Mutta jälleen hän koki, että uskovat nopeasti kääntävät katseensa itseensä ja näkevät vain syntiä, pimeyttä ja kylmyyttä.  ”Sentähden Herra meitä tästä hurjuudestamme kurittaa … ja antaa sisällistä ja ulkonaista kiusausta ja ristiä tulla päällemme, että me kokonaan lakkaisimme katsomasta muualle kuin hänen ja hänen autuutensa päälle”. Kaikki muu näyttää turhalta hänen ”suloisen tuntemisensa” rinnalla.. Tämä panee Martinin mielestä tunnustamaan Jeesusta ja hänen ”suuria, suloisia tekojansa”.[279] Martinin mielestä on aina syytää kiittää Herraa, sillä ”hän hywin tekee … kaikki hywin käy”. Silloinkin kaikki on hyvin, kun se näyttää meistä pahoin olevan. Hänen päätelmänsä on ”mikäpä meillä muu siis wirkana on, kuin kiittää Herraa”.[280]

Ajallisen elämänraskaus ja murheet. Jumalan sanan lupaukset. Sisäiset ja ulkoiset murheet ja niiden syyt näyttivät askarruttavan hänen mieltään, mutta vastaus löytyi aina näihin ongelmiin. ”Turhaa on sentähden, että me niin usein täällä kannamme murhetta ja epäilystä. Paha ja ilkeä sydämemme, jota meidän täytyy täällä mukanamme kuljettaa, on syynä kaikkeen tähän. Me olemme luonnoltamme semmoiset, että mieluummin uskomme tätä kelvottomuutta, jota näemme, kuin Jumalan rakkautta, jota hän sanassansa meille julistaa; sentähden täytyy Jumalan meitä täällä kaikella tawalla kurittaa, että me hänen armoonsa tyytyisimme ja hänen ainoaksi awuksemme huomaisimme. Sillä silloin wasta hän saa kunnian meiltä, kun me emme muuta tiedä kuin että olemme aiwan jumalattomat ja kaikkeen hyvään kelwottomat, silloin saapi hän meille täydellisen wanhurskautensa lahjoittaa”. Martinin mielestä perkele kuitenkin haluaa uskovaiset tästä luottamuksesta luopumaan kehottaen uskovaista katselemaan itseään. Itsessään uskovainen ei muuta näe kuin alituista syntiä. Silloin perkele pyytää epäilemään Jumalan järkähtämätöntä totuutta, minkä mukaan olemme hyväksytyt hänen yhteyteensä juuri sellaisina kuin olemme. Jos uskova on näkevinään itsessään jotakin hyvää, perkele tahtoo tehdä näkemämme hyvän niin suureksi, ettemme Kristusta enää tarvitse. ”Näitä hänen kujeitansa wastaan siis aina walwokaamme, pitäen Kristusta ainoana tawaranamme … Hän kaitsee meitä ja warjelee meitä niinkuin silmäteräänsä, eikä kenenkään pidä repäisemän meitä hänen kädestänsä. Niin. Amen”.[281] Kirjoittaja oli vakuuttunut asiastaan. Uskossaan hän oli voitonvarma. Uskovainen ei häpeä ketään ja vaikka tämän kautta risti ja vaino tulisivat hänen päällensä, kuitenkin hänen kuormansa on keveä ja ikeensä sovelias. Hän kertoi käyneensä ruumiinsa puolesta huonoksi, kuitenkin hän koki sisäisen ihmisen uudistuvavan, vaikka ”ulkoinen ihminen turmellaan”.  Näistä vaivoista kirjoitettuaan hän tahtoi porautua syvemmälle kaiken kärsimyksen alkuperään. ”Mutta tuosta wanhasta Adamista, jota kaiken elinaikamme täytyy kantaa, asuu muiden kauhiaitten waikutusten joukossa myös se kirottu epäusko; niin se usein tekee meille kiusauksia ja wastuksia, joka tekee elämämme kowin raskaaksi, ja me myös lankeisimme niiden alla kuoliaaksi, ellei ”Herra meitä nosta, kanna ja pelasta” kätensä kautta kompastumasta. Sentähden wastoin kaikkea, mikä meitä täällä kohtaa, tunnustamme: ”Herra on minun wäkevyyteni…Näin uskoissamme, pirut meistä pakenee, sillä meidän uskomme on se woitto, joka maailman woittaa!” Martinin uskon sisältöä kuvasi samassa kirjeessä ollut toteamus: ”Me olemme ja pysymme Jumalan rakkaina lapsina uskon kautta Kristuksessa! Hän on se kaikkiwoipa woiton sankari. Ja hänen turwissansa ei meillä ole mitään hätää, waan me seisomme hänen voittonsa kautta wahvoina ja järkähtämättöminä”.[282]

Vastustusta, vaivaa ja vainoja. Viipuriin siirryttyään Martin muisteli kuinka Herran voima rupesi vaikuttamaan evankeliumin kautta Kangasniemellä ja ”moni oli jo käsittänyt elämän Jeesuksessa!” Tämän johdosta paljon nousi myös vastustajia, jotka kiivaasti varoittivat toisiansa kuulemasta Martinia ja sanoivat, että usko heti tarttuu. Hän kertoi Viipuriin tultuaan muutamia vihollisia tulleen vastaan evankeliumin varjolla. Pian Martin kuitenkin huomasi heidän kavaluutensa. Vastustusta hän koki myös seurakunnan pappien taholta. Vastustajien eturintamassa oli kirkkoherra Forstén, kuten edellä on kerrottu. Hedbergille Martin kirjoitti: Papit olivat ”olewinaan hengellisiä miehiä, vaan weljeä en heistä löytänyt”. He päinvastoin vihasivat häntä ja kaikin tavoin panettelivat ja valehtelivat.[283]  Oltuaan vajaan vuoden Viipurissa han kirjoitti toimintansa vaikutuksista. ”Täällä on Herra erinomaisesti siunannut sanansa, että paljo on sieluja tullut totuuden tuntoon, ja iloitsevat kanssani. Kyllä on kiiwas wainokin noussut meitä wastaan, mutta ei ole yhtään hätää Jesuksen kanssa”.[284]Myös Jumalan lapset kohtasivat tässä maailmassa paljon vastusta ja vaivaa. He voivat kuitenkin elää kaikkivoivan uskon sankarin turvissa. Heillä ei ole mitään hätää ja he voivat olla hänen voittonsa tähden vahvoja. Hän toivoi, että uskovat voisivat tähän luottaa, jotta he pääsisivät helposti läpi kaikkien kiusausten, vastusten ja vaivan eikä maailman ylenkatse ja vaino heidän rauhaansa häiritsisi.[285] Hän tähdensi maailman ja uskovien välistä eroa ja varoitti maailmasta. Kaikki, mikä on maailmasta, tuottaa uskoville surua, murhetta ja vaivaa, ”jonka tähden kanteleemme useimmiten owat ripustetut pajupuihin”.[286] Kaiken hädän ja vaivan Jumala hyvästä tahdostaan on sallinut. Jumalan tarkoitus on suojella uskovia takertumasta jälleen maailmaan, josta heidät on vapautettu ja lujittaakseen heidät ikävöimään oikeaa kotimaata, Jumalan ihania asuinsioja.[287]

Viimeinen säilynyt kirje. Viimeisessä Martinin kirjoittamassa painetussa kirjeessä on pantava merkille, kuinka selkeä ja kirkas uskonkäsitys hänellä oli. Jeesuksen lunastustyö on kaiken perusta. Raja maailman ja Jeesuksesta elämän löytäneiden välillä oli selkeä. Maailmalla Martin tarkoitti perkelettä ja sen valtaa ihmisissä epäuskon kautta. Tämän maailman ruhtinas, perkele, vihaa uskovaisia uskollisten alamaistensa kanssa, jotka epäuskossa ovat Jeesuksen hyljänneet, vaikka heidätkin on lunastettu. Uskovat Jeesus oli omaksensa ottanut kasteessa. Kasteen armoon uskovat on uudistettu uskon kautta. Jeesuksen omat, hänen kallis perintönsä ja saaliinsa, ovat niitä, jotka hänen verensä on ostanut ja valinnut pois tästä maailmasta. Maailma ja kaikki sen epäuskoiset kerran hukkuvat ja joutuvat hirmuiseen piinaan, ”mutta me emme huku, waan saamme elää”. Uskovaisille tämä maailma on vieras ja he tälle maailmalle oudot ja muukalaiset, ”niinkuin ainakin ulkomaan asujamet”. Tämän johdosta uskovaiset kokevat paljon vastuststa ja vaivaa ikävöidessään enemmän ”oikeaa kotomaatamme, hänen ihanoita asuinsiojansa”. Martin näki kärsimyksiä ja vaivoja korkeammalle. ”O kuinka kallisarwoinen on meidän kärsimisemme ja waiwamme, jotka täällä meitä Jesuksen uskossa ollessamme kohtaawat. Kaikki meidän kyyneleemme kokoo hän maljaansa ja säästää ne kalliina päärlyinä, niillä hän sitte myös meidän woiton kruunumme kaunistaa”. Kertauksen vuoksi hän vielä samassa kirjeessä muistuttaa, mihin uskovan varmuus perustuu. Jeesus oli synnyttänyt uskovat elävään toivoon. ”Näin olemme armosta tulleet Jumalan lapsiksi”. Uskovan tehtävä on pitää Jumalan tuntemisesta kiinni. Tämän halun Pyhä Henki on heissä synnyttänyt. Uskoville Jeesus on hyvä paimen ja vapahtaja. Heillä ei ole mitään hätää. Synti ei voi kadottaa eikä lankeemukset kukistaa, ”waikka se kuinkakin surkealta tuntuis. Me olemme ja pysymme Jumalan rakkaina lapsina”.[288]

Painetuissa kirjoissa ja kirjeissä kiinnittyy huomio Martinin oman hengellisen kokemisen esille tuomiseen. Hänellä oli voimakas halu tuntea Jeesusta enemmän. Hänelle oli kirkastunut evankelinen usko. Golgatalla Jeesus on lunastanut koko maailman. Punaisena lankana painetuissa kirjoissa ja kirjeissä oli usko Jeesuksen sovitustyöhön ja vanhurskauttaminen. Usko rakentui tämän objektiivisen tosiasian varaan. Uskova oli päässyt tuntemisesta ymmärtämiseen, tunteet ja tuntemukset olivat väistyneet sanan totuuden tieltä. Runsaasti olivat esillä perkeleen työ ja ihmisluonnon huonot puolet. Ihmisen hyvien ominaisuuksien varaan rakentaminen oli armon omistamisen esteenä.

Sanan merkitys oli esillä runsaasti. Jumalan sanassa oli kaikki tarjolla, mitä uskovainen tarvitsee pelastuakseen ja vaeltaessaan uskossa. Sanan lisäksi hän käsitteli kastetta melko paljon, ehtoollisen hän mainitsi jonkun kerran. Tärkeä oli uskovien yhteys. Kirjeet sisältävät Kristus-mystiikkaa ja jonkun verran morsiusmystiikkaa.

Uskovaisen matkan päämäärä oli keskeisiä teemoja. Nuoren miehen voimakas halu taivaaseen oli paljon esillä. Taivas oli hänelle todellisuutta. ”Taiwaassa on tawarani” toistui usean kerran. Kirjeissä mainittiin jatkuvasti myös perkele ja helvetti. Perkeleellä oli keinonsa vastustaa ja häpäistä Jeesusta ja johdattaa ihmisiä helvettiin. Koko hänen julistuksensa teemaksi sopii yliopistossa pidetty erosaarnan otsikko ”Uskovaisen kunnia ja uskottoman häpeä”.

Evankelisen uskon keskeiset asiat olivat kirkastuneet hänelle selkeästi. Parissa vuodessa hän omalla paikallaan viitoitti tietä alkaneelle evankeliselle liikkeelle. Julistus Kristuksesta vaikutti siihen aikaan mutkattomalta ja selkeältä. Jumala oli lunastanut koko maailman. Tämän lunastuksen lahjasta pääsi kasteen kautta osalliseksi, mutta lunastetut tarvitsivat myös Pyhän Hengen uudistusta ymmärtääkseen olevansa lunastettuja! Koko maailma ei ollut autuas. Selkeältä vaikutti ja selkeästi Martin sitä kuulutti. Julistuksen sisällön vaikeudet ja painopisteet evankelisessa liikkeessä tulivat parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Martinin kirjeiden julkaiseminen on ollut varsin viisasta yhtäältä sen takia, että jälkipolvi on saanut selkeän kuvan hänen uskonsa sisällöstä ja käsittääkseni myös evankelisen liikkeen alkuajan julistuksen sisällöstä. Toisaalta niistä käy esille hengellisen herätyksen tärkeitä tuntomerkkejä; Herralleen antautunut julistaja, usko Jumalan sanaan, Raamattuun ja sen voimaan, selkeä käsitys uskon perustasta ja sen omistamisesta sekä rohkea jako uskoviin ja uskottomiin ja heidän erilainen loppunsa. Myös valmius kärsimyksiin ja vainoihin ja niissä eläminen ja Jeesuksen takaisin tulon odotus ovat herätyksen tuntomerkkejä.  Eri aikojen herätyksissä on joutunut kiinnittämään huomionsa näihin samoihin tuntomerkkeihin.

 

Oliko Martin antinomisti?

Martinia on pidetty antinomistina tai häneen on liitetty antinomistisia piirteitä, sillä antinomismia esiintyi muun muassa niillä paikkakunnilla, joissa Martin oli jollakin tavalla vaikuttanut. Varsinkin Viipurissa tästä harhasta häntä syytettiin karkeasti.  Oiva Virkkala kertoo Gestrin-kirjassaan olettamuksesta, että J. H. Martin olisi Tampereella käydessään antanut alkusysäyksen strömborgilaisuudelle, sillä hän oli palavahenkinen evankelisen Kristus-mystiikan edustaja. Virkkalan mielestä ”lievästä antinomismista” kertoi pappisvihkimyskoulutuksessa Martinin vastaus piispalle, kun hän sanoi, ettei uskovainen tarvitse enää kehotuksen sanaa. Viitteitä antinomismista löytyi Martinin Hedbergille kirjoittamasta kirjeestä.  ”Olemme mekin voittamattomat keltään. Siinä autuaallisessa yhdistyksessä rauha ja ilo sydämemme täyttää”. Ja ”jos milloin koitan, niin aina voitan Sankarimme Kristuksen vanhurskauteen puettuna”.[289] Vaikea näistä kirjeistä on löytää antinomismia, koska näissä lausahduksissa puhuttiin Kristus-uskon vaikutuksesta, mikä ei ole antinomismia. Ei ollut myöskään kyse uskoville suunnatusta kehotuksen sanasta. Kirjeissä kirjoitti Herraansa turvaava, hänet kohdannut ja hänen merkityksestään varma nuori mies.

Erään arvion mukaan myös Evankelisen liikkeen tunnetuin maallikkosaarnaaja Pietari Kurvinen (1842-1925)[290] olisi vaikuttanut antinomistisen liikkeen syntyyn. Lauri Koskenniemi kolportöörikirjassaan kuitenkin torjuu tällaiset väitteet ja pitää niitä ilmeisesti perättöminä. Koskenniemen mielestä Kurvinen edusti johdonmukaisesti Evankeliumiyhdistyksen miesten linjaa.[291]

Myös Hedbergiä syytettiin antinomismista, vaikka hän nuoresta asti oli antinomismia vastaan. Hän kirjotti kirjeen ystävälle ja veljelle Kristuksessa pastori Johan Efraim Ahlgrenille  ( 1816-1889), joka oli tuolloin väliaikainen saarnaaja Oripäässä[292]. Hedberg kertoi lähettäneensä Tampereelle kirjeitä. ”Näet, että minä niissä pääasiallisesti olen waroittanut ewankeliumin wäärin käytöksestä lihalliseen wapauteen”. Hän kertoi kauan ajatelleensa, että senkaltainen varoitus olisi tarpeellinen veljille Tampereella. ”Saa nähdä, mitä niistä ajattelet” Hedberg pohdiskeli Ahlgreninin mielipidettä.[293]

Vallattomuutta ilmeni myös Turussa lukiolaisten keskuudessa keväästä 1845 asti. Hedberg varoitti vakavasti turkulaista lukiolaista F. V. Fredrikssonia antinomismista. Fredriksson oli kirjoittanut Hedbergille ajatuksiaan synnittömyydestään toteamalla, että ”on  Kristuksen oma syy, jollei hän kykene pitämään kurissa aatamillista lihaani”. Hedbergin varoitus kuului ”älä luota liikoja omaan valoosi, sillä sinäkin olet ihminen, vieläpä syntinen ihminen, jonka saatana voi helposti eksyttää”. Kun Hedberg vieraili Turussa, hän kävi avoimesti vastustamaan harhaa, ja Fredriksson nöyrtyi.[294]

Yksi papeista, joita Hedberg oikaisi antinomismista, oli Gustaf Nyholm (1820-1879). Tämä oli antanut tukea Tampereen antinomisteille, joista kerrotaan, että he alkoivat ”puolustaa (ei ainoastaan harjoittaa) tanssia ja korttipeliä”. Nyholm aja mittaan vieraantui evankelisesta liikkeestä eikä tahtonut myöntyä siihen, että ainoastaan evankeliset ja pietistit pitivät itseään uskovaisina. Hedberg syytti häntä siitä, että hän oli asettunut maailman puolelle. Nyholm puolestaan arvosteli Hedbergiä.  Kristillisissä Sanomissa olleen Hedbergin kirjoituksen johdosta Nyholm päätteli, että Jumala oli Hedberginkin johtanut pois ”valhe-evankelisesta hernhutilaisuudesta”.[295]

Hedbergiä huolestutti yleisen autuuden julistaminen ja sen ”wäärään lihan wapauteen käyttämisestä”. Tämä pani ”Hedbergin ankaraan poissyöksewään karsimistyöhönkin” (Kurwisen tekstin tummennus). Tätä karsimista hän käytti varsin maltittomasti jopa omia rakkaita uskon- ja virkaveljiään kohtaan. Tällaisia veljiä olivat pastorit Lindfelt ja edellä mainittu Nyholm. He olivat olleet ennen hänen ”rakkahimpia matkakumppaneitansa ja etewimpiä ewankeliumista kanssakilwoittelijoitansa”. Huhut ja kertomukset olivat saaneet edellä mainitut pastorit muuttumaan Hedbergin sydämessä peljättävimmiksi miehiksi ja he saivat siitä ”säästämättömät tuomionsa”. Pastori Nyholmille hän antoi eräänä päivänä niityllä kävellessä ankaran erokirjan heidän välillensä pistämällä kepin suohon! Kaikessa viattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja rakkaudessaan Nyholm kertoi Hedbergille, kuinka evankeliumi oli alkanut ihanasti vaikuttaa ja kuinka hän oli ilolla ja halulla saarnannut kaikille yhteistä autuutta ja julistanut kaikki yhteisesti autuaiksi, kaikki uskowaiset ja uskottomat, – kaikki, jos he uskowat tahi eiwät” (Kurwisen tekstin tummennus). ”Jos he uskowat tahi eiwät” peljästytti Hedbergin.[296]

Tämän varhaisemman antinomismin vastaisen toiminnan kuvauksen jälkeen on syytä palata pastori Martinia koskeviin antinomismisyytöksiin . Niihin viittasi myös tamperelainen kirjansitoja B. E. M-tin (Martin) kirjoittamissaan J. H. Martinin jälkimuistoissa, mutta jatkoi ”ei se ollut hänen tai evankeliumin syy, vaikka Tampereelle jälkeenpäin ilmestyi väärät Kristukset, jotka sitä oppiaan sitten kuljettivat Helsinkiin ja Viipuriin”. Kirjansitoja jatkoi, että Martin oli aina valmis julistamaan Kristuksen evankeliumia uskovaisille autuudeksi ja saarnoillaan hän virvoitti monia. Hän lainasi vielä erästä Martinin kirjettä, jossa tämä kehotti pysymään Jumalan sanassa ja varoitti, ettei kukaan viettelisi eikä pelottaisi heitä siitä pois. Pastori Martinin kirjeissä ei kirjansitoja Martinin mukaan mikään viitannut antinomismiin.[297]

Kirjansitoja Martinilla ja pastori Martinilla ei ilmeisesti nimestä huolimatta ollut sukulaisuussuhde. Sanasaattaja-lehdessä pastori Martinin jälkimuistojen esittäjästä todettiin, että kirjoittaja oli ”eräs kristiweli Tampereelta.” Se kertoi hänen evankelisesta taustastaan. Seppo Suokunnas mainitsi, että B. E. Martin oli Evankeliumiyhdistyksen jäsen. Painetuissa luetteloissa vuosikertomusten liitteinä hänen nimensä oli 1885-1905, jäsenlistoissa ehkä pidempäänkin. Vuosikertomuksissa, jotka julkaistiin sekä suomen-, että ruotsinkielisinä, esiintyi ”Martin B. E., bokbindare, Tammerfors”.[298]

Artturi Varho on pastoraalityössään ”Sontulan oppi” todennut B. E. Martinin edustaneen ”lievennettyä strömborgilaisuutta”.[299]  ”Sontulan oppiin” tutustuminen auttaa ymmärtämään ajan hengellisiä virtauksia. Niiden virtausten keskellä ei Joh. Henr. Martin enää ollut, mutta häntä pidettiin, kuten edellä kerrottiin, alkusysäyksen antajana tällaiselle liikehdinnälle. ”Sontulan oppi” sai nimensä Akaan pitäjän Sontulan kylän mukaan, jossa tämä liike vaikutti voimallisimmin. Liikkeen taustana on pidetty Härmän kokousta vuonna 1895. Siinä käsiteltiin evankeliseen liikkeen kriisiä 1890-luvulla ja julistuksen sisältöä. ”Sontulan oppi” edusti tyypillistä radikaalia synnittömyysoppia. Opin edustajat olivat valmiit monenlaiseen käyttäytymiseen. Varho toteaa liikkeen edustajien menettäneen ”häpyrensselinsä”[300], häpeämiskykynsä, minkä johdosta he häiriköivät seurakunnan kokouksissa. Yksi liikkeen puuhamiehistä oli läkkiseppä Kalle Oskari Alho (1869-1928). Hänellä oli vapaakirkollinen tausta. Hän edusti lihanpyhyyden oppia ja käytäntöjä. Hän eleli erossa vaimostaan ja piti luonaan Hanna-nimistä leskeä, käytti runsaasti väkijuomia ja sopimattomia sanoja.[301] Vaikka B. E. Martin oli Evankeliumiyhdistyksen jäsen ja mukana ”Sontulan oppi” -liikkeessä, ei tällä liikkeellä ollut mitään asemaa evankelisessa liikkeessä. Ainut vaikutus saattoi tulla ns. vapaiden maallikkosaarnaajien välityksellä. Vapaat maallikot olivat ajautuneet ristiriitaan Evankeliumiyhdistyksen kanssa 1890-luvun tienoilla. Nämä saarnaajat olivat runsaalla joukolla läsnä vuonna 1895 Alahärmän tunnetussa kokouksessa.[302]

B.E. Martinilla, joka Sontulan liikkeen syntyaikoina oli Evankeliumiyhdistyksen jäsen, oli erikoinen asema liikkeessä. Varho kertoo, että Martin oli yksinkertainen sielu, jolla oli paljon omituisuuksia. Hän oli hilpeä ja iloinen sekä pahasuinen ”suuri vernu” [303]. Hän saarnasi usein Sontulassa. Hän oli mieltynyt etupäässä lauluun ja runouteen. Häneltä ilmestyi omakustanteisesti lauluvihkosia, joissa oli muun muassa hänen sepittämiään lauluja esimerkiksi Porilaisten marssin ja Marseljeeesin säveliin sovitettuja.

Hänen esikuvinaan olivat laulut laulukokoelmasta ”Hengellisiä Wirsiä”, joita olivat kirjoitelleet Hedberg, Hamberg ja Roos (Helsinki 1867). Kysymyksessä lienee Andeliga Sånger -kokoelman[304]  suomennos, jonka nimilehdelle on lisätty sanat, joita ei ollut Andeliga Sånger -kokoelmassa. Ensimmäinen vihko ilmestyi vuonna 1853 Helsingissä nimellä ”Hengellisiä Wirsiä, joita owat kirjoitelleet F. G. Hedberg, Ph. Hamberg. R-s (Roos) y.m.” Toinen ja kolmas vihkoilmestyivät suomeksi Turussa 1870.[305] B. E.

Martinin innoittajina olivat myös kokoelma ”Matka-Lauluja”, joita hän muokkasi mieleisikseen sekä Strömborgin Morsius-Wirret ja ”Pulkki-Kallen” (Karl David Pulkki s. 1835 k. 1915) laulut.[306]

Vuosia Martinin kuoleman jälkeen hänen aikalaisensa uskonystävät pastori Sirén ja opettaja Rahikainen pyrkivät selvittelemään antinomismin leviämiseen johtaneita tosiasioita ja Martinin mahdollista osuutta antinomismiin. Tarkoitus oli, ettei häntä ”varjosyiden” takia tuomittaisi. Kumpikin julkaisivat Martinista muistokirjoituksen, Sirén Sanansaattaja-lehdessä ja Rahikainen Kotimatkalla-kalenterissa. Rahikaisen kirjoitus on pitkälti Sirénin kirjoituksen toistoa. Martinin työn jatkajana Sirén toi esille eräitä täydentäviä yksityiskohtia liittyen Martinin toimintaan Viipurissa.[307]

Sirén (s. 1847) oli Martinin (s.1848) koulutoveri Jyväskylästä. Kouluvuosina Sirén totesi Martinin olleen ulkoapäin päätellen ”surutoin nuorukainen”. Helsingissä 1869 syyslukukauden alkaessa Sirén sai kuulla, että Martin oli ”toinen mies”, joka auttoi Siréninkin evankeliumin omistamiseen. Sirénin usko oli ollut siihen asti enemmän tuntemisen tavoittelua kuin evankeliumin selkää käsittämistä. Sirén oli todennut aiemmin ”en tahtonut uskoa, ellen saanut tuntea ja maistaa”. Vuonna 1870 Helsingissä Sirén sai seurata läheltä Martinin julistusta ja vaellusta. Fr. G. Hedbergin kirja ”Uskon oppi autuuteen” oli tehnyt Martiniin suuren vaikutuksen ja hän oli ehdottomasti päättänyt, että ”tuo kirja on Jumalasta”. Kirja auttoi häntä evankeliumin totuuden selkeään käsittämiseen. Syyslukukauden 1870 Sirén oli joka päivä Martinin seurassa ja kuunteli hänen raamatunselityksiään. Sirén ei havainnut Martinissa mitään ”lajittomuutta”, vaan hänellä oli kiivas viha syntiä vastaan sen kaikissa muodoissa, erittäinkin ulkokultaisuutta ja omavanhuskautta, ”itsehurskautta” vastaan. Vilppiä tavatessaan hän nuhteli säälimättömästi ja sanoi suoraan totuuden kenelle tahansa. Hän tahtoi olla ehdottomasti kuuliainen sille opille, mikä hänelle oli kirkastunut. Puheillaan hän vaikutti elävästi ja voimallisesti. Sirén myönsi, että Martinilla oli hätäinen luonne ja hänellä oli joskus myös inhimillistä kiivautta. Elämän ja kokemuksen koulussa tällainen olisi hioutunut hänestä pois. Sirén oli kuitenkin vakuuttunut, että Martinia hallitsi Jumalan henki, viisauden ja maltin henki. Sirénin mielestä väsähtäneiden ja masentuneiden joukossa tarvittiin tulisieluja.[308]

Edellä sanotun perusteella Sirén katsoi voivansa ottaa voimakkaasti kantaa professori Anders Wilhelm Ingmanin (k. 1877) kirjoitukseen Kuukauslehdessä vuodelta 1876. Sirén totesi, että ”tässä on tuolle tutkijalle tapahtunut hämmästyttävä erehdys. Martinin nimi ei saa ilman vastalausetta tahraantua”. Ingman oli nimittäin kirjoittanut: ”Vieläpä on Wiipurinkin tienoilla pappiswainaja Martin niin kauhian, katkeran löyhkän mitä raajimmasta ”lajittomuudesta” jälkeensä jättänyt, että harvoin sen vertaista antinomisuutta kirkkohistoriassa tapaa”. Edellisessä numerossa professori Koskinen[309] oli arvostellut Ingmanin kirkkohistoriallisia ”kyhäyksiä”. Ingman oli nimittäin esittänyt ankaraa kritiikkiä eräistä herätysliikkeistä. Muun muassa hedbergiläisyys oli hänen kritiikkinsä kohteena. Tosin hän vakuutteli, ettei hän hedbergiläisyyttä tuominnut, vaan sen teki ”koko meidän lahvotoin papistomme”.[310] Lahkolaisuuden leiman oli saanut esimerkiksi Tampereen seudun ”hurja” antinomismi. Mutta kaikkein pahin villihenki oli Viipurin seudulla vallinnut liike. Martinia koskeva kirjoitus on pieni kappale Ingmanin vastauksesta Koskiselle.   Kirjoituksensa lopussa Ingman totesi, että tosi historioitsijan tulee tuomita ”selväin tosiasiain johdosta, eikä varjosyihin katsomalla”. Tämä kirjoittelu oli omiaan vahvistamaan evankelisten entisestäänkin kielteistä käsitystä Ingmanista.[311] Sirénin mielestä oli väärin pitää Martinia kauhean löyhkän levittäjänä. Kuten edellä kerrottiin, Martinin jälkeen Viipuriin levisi ”lajittomuuden oppi” (strömborgilaisuus), joka sai puolelleen niitä, jotka olivat Martinin julistuksen vaikutuksesta liittyneet evankeliseen liikkeeseen. Martin ei milloinkaan tunnustanut omakseen edellä mainittua ”lajittomuuden oppia”. Kuolinhetkelläänkin hän tunnusti sitä totuutta, mitä hän innokkaasti saarnoillaan ja puhtaalla elämällään oli julistanut.[312] Oli erikoista, että beckiläinen yliopiston eksegetiikan professori sortui kirjoittamaan edesmenneestä Martinista kuulopuheiden ja ”varjosyiden”, perusteella.

Kaikkein oudoimmilta vaikuttavat kuitenkin Ilmari Karvosen väitteet Martinista ”Kaksi todistajaa” -kirjassa. Karvonen kysyy kirjassaan, minkä verran on ollut perää Martinia koskevassa ”lajittomudessa”. Hänen mielestä nuoren palavasieluisen Martinin julistuksessa kristinuskon velvoittava puoli jäi taka-alalle kuten sota syntiä vastaan ja uskon kilvoitus, kehotus rukoukseen sekä maailman ja itsensä kieltäminen. Karvonen ajatteli Martinin äsken kääntyneen innolla levittäneen käsittämäänsä totuutta ja valoa vastustuksesta välittämättä. Martinin julistuksessa kristinuskon evankeliset ajatukset olivat etualalla. Uskovan onnea ja autuutta kuvattiin runsaasti. Sen tähden jotkut kuulijat ottivat evankeliumin vapauden syntielämänsä verhoksi. Karvosen mielestä Martin olisi ajan myötä julistuksessaan syventynyt ja ymmärtänyt ihmissydämen petollisuuden. Lyhyen elämänsä aikana hän oli kuitenkin tienraivaaja ja tulen sytyttäjä. Hän oli käsittänyt Jumalan antamaksi kutsumukseksi puhaltaa voimakkaasti herätyspasuunaa suruttomuudessa ja muotojumalisuudessa elävien korvaan. Martinin kylvötyö jäi itämään ja aikanaan sopiva hoito kasvatti hedelmää.[313] Karvonen muisteli, että piispa Schaumankin oli saanut tuomiokapitulissa pappisvihkimykseen valmistavassa koulutuksessa Martinin puheista sellaisen käsityksen, etteivät uskovaiset tarvitse mitään kehotusta. Saman käsityksen Martin oli lausunut Nordlundillekin.[314]

Se on totta, että Martin todella voimakkaasti puhalsi herätyksen pasuunaan ja oli tulen sytyttäjä ja tien raivaaja, mutta häntä on väärin syyttää siitä, ettei hän tuntenut ihmissydämen petollisuutta ja että kristinuskon velvoittava puoli jäi taka-alalle kuten sota syntiä vastaan ja uskon kilvoitus, kehotus rukoukseen sekä maailman ja itsensä kieltäminen. Martin kehotti jatkuvasti taistelemaan perkelettä vastaan, rukoilemaan ja huolehtimaan, ettei perkele eikä kukaan riistä uskovan aarretta, Jeesusta ja vanhurskautta. Martinin oma julistus kertoi kaikesta muusta kuin antinomismista.  On vaikea yhtyä Karvosen toteamukseen, että nuoren palavasieluisen Martinin julistuksesta puuttui kristinuskon velvoittava puoli. Karvosen johtopäätöksistä saa sen vaikutelman, ettei hän ollut perehtynyt Martinin kirjoituksiin ollenkaan.

Vaikea myös on olla samaa mieltä Virkkalan kanssa siitä, että Martin olisi ollut ”antinomismin lievemmän muodon edustaja”, kuten Virkkala väittää.[315] Antinomistisen liikkeen vaikuttaessa näytti olleen helppoa lyödä johonkin elävään ja tulisieluiseen henkilöön antinomistin leima. Näin oli käynyt Pietari Kurviselle, joka vähän yli 20-vuotiaana oli omaksunut  evankelisen uskonvakaumuksen.[316]

Vielä 2000-luvulla otettiin kantaa Martinin antinomismiin. Teologian lisensiaatti Lauri Pihlajamaa Ingman-elämäkerrassaan totesi Ingmanin solvanneen Martinia, mutta erehtyneen miehestä. Se antinomi, jota hän (turhan) rajusti moitti, oli eräs tehtaantyöläinen Strömborg.[317]

Wikipedia[318] määrittelee spiritualiteetin olevan jumalakeskeisempää ja erityisesti Kristus-keskeisempää kuin yleensä. Kenen mielestä näin on, sitä ei sanota, mutta tämän määritelmän valossa Martinia voi pitää spiritualiteetin edustajana.[319]

Aikaisemmassa kirjoittelussa ei ole käsitelty Johan Henrik Martinin lapsuuden vaikutus hänen uskonnolliseen jyrkkyyteensä. Lapsuuden kodissa saattoi näkyä äidin hurskaus. Mutta Johan Henrikin äidin elämä miehensä kuoleman jälkeen, Johan Henrikin oma syntyperä aviottomana lapsena ja mahdollisesti tästä johtuvat lapsuuden kokemukset selittävät omalta osaltaan hänen uskonnollista ehdottomuuttaan. Tällaisesta taustasta käsin ei kasvanut ”lajittomuuden” levittäjää, antinomistia, vaan palavasieluinen herätyksen mies.

 

Martin Ristiinassa ja ”nuorena nukkuneen profeetan” kuolema

Martinin levättyä kesän 1872 hän ilmoitti tuomiokapitulille aikovansa ryhtyä jälleen papillisiin tehtäviin. Piispan esittämästä kolmesta paikasta hän valitsi armonvuoden saarnaajan tehtävät Ristiinassa, minne hän lokakuun lopussa 1872 muutti.[320] Piispa oli ilmeisesti saanut piispantarkastuksessa saman vuoden syyskuussa myönteisen kuvan tulisieluisesta Martinista.

Martinin terveys oli kuitenkin koko Ristiinassa oloajan heikko. Keväällä 1873 toisena rukouspäivänä Martin toimitti viimeisen jumalanpalveluksensa Ristiinan kirkossa. Saarnan tekstinä olivat profeetan sanat ”lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sanoo teidän Jumalanne…” Jes. 40, 1-2. Tämän jälkeen erään ystävän saattamana Martin vietiin Viipuriin saamaan lääkärin hoitoa. Tautivuoteellaankin hän vahvisti ystäviään Jumalan sanalla.  Rahikaisen mukaan hän nukkui rauhallisesti kuoleman uneen kesäkuun 20. päivänä 1873. Kuolin hetkelläänkin hän tunnusti sitä totuutta, jota hän saarnoillaan ja puhtaalla elämällään oli julistanut.[321] Martin kuoli Ristiinan kirkonkirjojen mukaan Viipurissa 19. kesäkuuta 1873.[322] Kuolinpaikka oli ystävän, kanttori Filip Ronimuksen koti.[323]

Martin haudattiin Viipurin Sorvalin hautausmaalle. Ystävät pystyttivät kivisen muistopatsaan, johon oli kirjoitettu: Evankelion saarnaaja pastori Johan Henrik Martin, s. 22/6-1848, k. 20/6-1873. Dan. 12:3”. Hautakivessä on eri kuolinpäivä kuin kirkonkirjoissa. Vanhan kirkkoraamatun (Biblia 1776) mukaan hautakiven teksti kuului ”Mutta opettajat paistavat, niinkuin taivaan kirkkaus, ja jotka monta opettavat vanhurskauteen, niinkuin tähdet alati ja ijankaikkisesti”. Karvonen kertoi muistomerkin olleen jo hänen kirjansa kirjoittamisen aikaan sammaltunut.[324]  Tätä kirjoitettaessa vuonna 2016 hautausmaan yli kulkee neuvostovallan aikana rakennettu maantie!

Johan Henrik Martinilla on ollut poikkeuksellinen asema evankelisessa liikkeessä. Häntä on pidetty ”nuorena nukkuneena profeettana”.[325] Katkera löyhkä vaihtui suloiseksi tuoksuksi. Hän oli ”hyvä haju Kristuksesta niiden seassa, jotka autuaiksi tulevat ja taas niille surman haju, jotka iankaikkisesti hukkuvat”. Näin kirjoitti kirjansitoja B. E. Martin.[326]

 

Rahikainen erotettiin opettajan tehtävästä

Diakonissalaitoksella orpo- ja lastenkodin koulun oppilaiden ja diakonissaoppilaiden keskuudessa tapahtuneet herätykset johtivat Rahikaisen erottamiseen toimestaan kevätlukukauden lopussa vuona 1872. Rahikainen oli mielestään hoitanut opettajanvirkaansa ahkerasti ja tunnollisesti, mikä usein tunnustettiinkin. Diakonialaitoksen rahastonhoitajan kauppaneuvos J. Fr. Hackmanin maksaessa viimeistä palkkaa hän totesi Rahikaiselle: ”Te olitte oikeen hywä opettaja, mutta miksi te rupesitte pitämään niitä kokkoja?”  Kysymys lienee ollut kokouksista, mutta miksipä ei herätyksen tulista, kokoista. Hackman antoi Rahikaiselle yhden ylimääräisen palkan 65 markkaa omista varoistaan ja lainaa 100 markkaa. Rahikainen muisteli kuolinvuoteellaan työtodistustaan, jossa sanottiin hänen tehneen työnsä kaikin puolin hyvin ja olleen käytökseltään nuhteeton.[327] Näin päättyi herätyksen miehen, opettaja Kaarlo Rahikaisen lyhyt työrupeama diakonissalaitoksella Viipurissa. Hänen jälkeensä Viipurin (sittemmin Lahden) Diakonissalaitoksen yli 140-vuotisen historian ajalta ei ole ollut kerrottavaa herätyksistä.[328]

 

Maallikkosaarnaajana

Lopuksi on paikallaan luoda katsaus Rahikaisen myöhempiin vaiheisiin, vaikka esitys ei välttämättä sovi tämän artikkelin otsikon alle. Katsaus on kuitenkin perusteltu, sillä tulihan Kaarlo Rahikainen Viipurissa diakonissalaitoksen opettajana toimiessaan evankeliseen uskonkäsitykseen tulisieluisen pastori Johan Henrik Martinin välityksellä. Tämän kokemuksen hedelmää hän kantoi elämänsä loppuun asti.

Viipurin vaiheen jälkeen vuonna 1872 Rahikainen hakeutui Jyväskylään opettajaseminaariin. Jyväskylän seminaari oli vuonna 1863 perustettu Suomen ensimmäinen opettajaseminaari. Seminaarin ensimmäinen johtaja oli Uno Cygnaeus. Hän on saanut läpi monia ajatuksiaan suomalaiseen kansakoulun opetukseen. Jyväskylän seminaarista valmistui vuosien mittaan 4500 kansakoulunopettajaa. He sijoittuivat työhön eri puolille maata ja hoitivat kylässään monia tehtäviä koulutyön ulkopuolellakin.[329] Rahikainen suoritti opettajantutkintonsa varsin nopeasti.  Jyväskylän seminaarin matrikkeliin on merkitty ”kuunnellut J.s. 1872- 73 ja suorittanut tutkintoja 1873.  Hän oli jo keväällä 1873 valmis siirtymään opettajan tehtäviin.[330]

Ensimmäinen opettajanpaikka löytyi Pylkönmäeltä. Opettajantoimeen oli yhdistetty myös saarnaajan työ. Jumalanpalveluksia oli pidettävä Pylkönmäen rukoushuoneella ja pitäjän kirkossa. Tarvetta tähän ilmeisesti olikin, sillä Pylkönmäki oli tuohon aikaan Saarijärveen kuuluva rukoushuonekunta, missä emäseurakunnan papisto piti jumalanpalveluksia. Pylkönmäen kirkko oli rakennettu 1860.[331] Rahikaisen piti hankkia saarnalupatutkinto. Porvooseen piispa Schaumanin luokse meneminen pelotti. Joutuisiko hän tekemään selkoa Viipurin ajoista? Rahikainen kertoi, että piispa oli hänelle erittäin ystävällinen. Tutkinnon suoritettuaan vuonna 1873 ja lähtiessään tuomiokapitulista piispa ”suuteli ja syleili” ja toivotti Jumalan siunausta tuleviin toimiin.[332]

Vuodesta 1879 lukien hänellä oli myös Evankeliumiyhdistyksen kolportöörikirja. Vuonna 1870 voimaan tullut uusi kirkkolaki mahdollisti maallikkotoiminnan vapauden, mikä merkitsi toimintansa aloittaneelle Evankeliumiyhdistykselle suurta voittoa aikana, jolloin sen oikeutus kirkossa oli melko laajalti pantu epäilyksen alaiseksi. Evankeliumiyhdistyksessä oli aloitettu etsiä yhdistyksen palvelukseen miehiä toimimaan kiertävinä kirjanmyyjinä ja saarnaajina. Tehtäviin ilmoittautui useita halukkaita. Näin sai alkunsa kolportööritoiminta. Kolportöörien toimintaa ohjattiin heitä koskevissa säännöissä ja he saivat edellä mainitun kolportöörikirjan.[333] Kolportöörien tehtävä oli puhujamatkoilla myydä kirjoja, suullisesti todistaa, lukea ja keskustella. Lukemisella tarkoitettiin sitä, että ”kolportööri vaihetuksen vuoksi lukekoon kokonaisia pipliallisia kirjoja ja yhteenkuuluvia kappaleita niistä, sekä muista kirjoista, joita hänellä on mukanansa levitettävänä … vahvistaaksensa siten sisällistä ihmistänsä ja antaaksensa hyvän esimerkin sanan viljelemisestä, sen sijaan että hän itse joka kerran puhuisi”.[334]

Pylkönmäen jälkeen opettajantyö jatkui Ylihärmässä vuonna 1881. Ylihärmässä ja lähiseuduilla evankelinen liike oli noususuunnassa. Seurakunnassa kirkkoherrana oli vastikään evankelisen uskonkäsityksen omaksunut Karl Sanfrid Nyman (1845-1902), jonka kanssa Rahikainen piti seuroja hyvässä yhteisymmärryksessä. Ylihärmästä pylkönmäkeläiset hevosillaan hakivat pidetyn opettajan takaisin Pylkönmäelle. Aikaisemmin niukkaa opettajanpalkkaa oli korotettu kohtuullisesti.[335] Rahikainen oli saavuttanut suuren suosion Ylihärmässä.  Opettajaperhe herätettiin juhannusaamuna laululla ja lahjojen antamisen jälkeen lausuttiin sydämellisiä kiitoksia ja onnen toivotuksia. Ylihärmäläiset antoivat läksiäislahjaksi Rahikaiselle ”hopeiset kirjoitusneuvot” ja hänen puolisolleen Johannalle (Hanna) ”hopeisen pöytäasetin”. Lahjat oli varustettu asianomaisten nimikirjaimilla ja tekstillä ”Muisto Ylihärmäläisiltä”.[336]

Rahikainen tuli vuonna 1874 Evankeliumiyhdistyksen asiamieheksi. Hän alkoi kulkea seurakunnissa pitämässä hartauspuheita. Matkustaminen lisääntyi, kun alettiin pitää evankeliumijuhlia maaseudulla.  Ensimmäiset maaseudun evankeliumijuhlat pidettiin Soinissa vuonna 1876. Tätä juhlaa muistellessaan hän totesi, ettei mistään erimielisyyksistä tiedetty.[337]  Rahikainen muisteli, että liikemies ja konsuli Fredrik Borg (1848-1909)[338] kutsui vuonna 1879 hänet Ouluun. Kaupungilla pidettyjen kokousten lisäksi hän saarnasi vallesmanni Kankaan pyynnöstä Oulun vankilassa. Vangit vaikuttivat vastahakoisilta ja kilisyttyvät kahleitaan. Rahikainen päätti saarnata evankeliumia Kristuksesta, niin suloisesti kuin osasi. Johdantona oli Ps 51. Puheen jälkeen laulukuoro lauloi ”Jeesuksen kädet ja helmansa hellä”. Kokouksia vangeille pidettiin kuukauden ajan. Vankien parissa tapahtui herätystä. Jotkut omistivat pelastuksen Kristuksessa. Viimeisessä kokouksessa Rahikaiselle luovutettiin kirje, jonka otsikko oli ”Kunnioitettawa Herra Magister Rahikainen”. Kirje oli hyvin tunteikas. Siinä vangit kiittivät saarnaajaa muun muassa näin ”Tämänkaltaisesta rakkaudesta ja ystäwällisyydestä täytyy paatuneen ja kowankin sydämen heltyä ja puhjeta kiitokseen”,[339]

Vuonna 1890 Rahikainen siirtyi Helsinkiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen palvelukseen toiseksi asiamieheksi. Vuosittain hän kertoi käyneensä kahdeksassakymmenessä seurakunnassa. Helsingissä hän pääsi pyhäkoulutoiminnan pariin. Uudessa tehtävässään puhujantyönsä lisäksi Rahikainen oli myös kirjailija. Evankeliumiyhdistys sen johtaja ja johtokunta perustivat vuonna 1890 Lasten lehden. Rahikaisen osuus tässä oli ensisijainen.  Hän kirjoitti Kotilähetykseen, Suomen lähetyssanomiin sekä porilaiseen Raittiuden ystävät -lehteen.[340]

Rahikainen oli mukana myös Sanansaattajan toimituskunnassa.ja Sanansaattajan toimittajana. Evankelisen liikkeen ristiriitojen aikana Rahikainen sijoitti lehteen maltillisia ja sovittelevia kirjoituksia. Rahikainen ei voinut kauan potkia tutkainta vastaan. Vuoden 1897 alusta vastaavaksi toimittajaksi tuli pastori Julius Engström. Näin pyrittiin rauhoittamaan kenttää Evankeliumiyhdistyksen kannattajien osalta.[341]

Rahikaista on kutsuttu lasten Kaarlo-sedäksi. Lasten kirjailijana ja puhujana hän oli ensimmäisiä Suomessa. Mieluiten hän opetti lapsia ja kirjoitti heille. Hänen ohjeensa lapsille kuuluivat seuraavasti: ”Kasvattakaa lapset terveinä ja reippaina kuin nuori koivu päivän paisteella mäen rinteellä …  ei vain ruumiin suhteen vaan myös armossa ja Vapahtajan tuntemisessa … herättäköön Herra uutta elämää teissä lapset”.[342]

Rahikainen toimi myös kirkolliskokousedustajana, missä hän herätti huomiota puhelahjoillaan ja vapaampien periaatteittensa vuoksi. Senaattori Yrjö-Koskinen pyysi häntä saarnatoimen ohella toimimaan myös puolueasioissa. Tähän hän ei ryhtynyt, mutta pysyi vankkana vanhan suomalaisen puolueen miehenä loppuun asti. Hän oli mukana Siionin Kanteleen toimitustyössä ja kirjoitti itsekin siihen lauluja. Rahikaisen julistuksen sisältönä olivat Jumalan sana, kaste ja Jeesuksen uhrikuolema. Hänelle oli tärkeää julistuksessa ”Jeesus meidän edestämme” ja toisena ”Jeesus meissä”.[343] Yhdistyksen palveluksessa hän oli 26 vuotta.

Vuoden 1899 lopussa hän jätti yhdistyksen ja luopui sen jäsenyydestäkin ja siirtyi Suomen Lähetysseuran palvelukseen. Evankelisessa liikkeessä 1890-luvun puolivälissä ilmennyt mielipiteitten erilaisuus vaikutti ilmeisesti osittain Rahikaisen lähtöön evankeliumiyhdistyksestä. Kotimatkalla-kalenterissa julkaistuihin Mustakallion muistosanoihin kalenterin toimittaja K. H. Ekroos pani kriittisen kommentin, jonka mukaan lähtöön oli muitakin syitä. Lauri Koskenniemen mukaan huomautus ei ollut korrektia.[344]

Lähetysseuraan siirtymisen jälkeen jotkut kehottivat häntä käymään sotaan evankeliumiyhdistystä vastaan. Siihen Rahikainen ei ryhtynyt, vaan jäi rauhanrakentajaksi. Tosin kaiken omaisuutensa Hanna ja Kaarlo Rahikainen antoivat Suomen Lähetysseuralle.[345]

Lauri Takalan esitellessä Evankeliumiyhdistyksen tyypillisen maallikkotoiminnan alkuaikaa hän nosti esille muutamia merkittäviä nimiä ja totesi lopuksi, ettei Rahikaistakaan sovi unohtaa.[346] Kirkkoherra Jooseppi Mustakallio kertoi Rahikaisen ollen ”maallikkosaarnatoimen uranuurtaja maassamme, niinkuin hän oli tietääksemme ensimmäinen[347], joka nykyisen kirkkolakimme mukaan suoritti saarnalupatutkinnon Tuomiokapitulin edessä”. Mustakallion mukaan Rahikaisella oli hyvä muisti, kyky tutustua aikansa uusiin kasvatuksen periaatteisiin ja menetelmiin sekä erinomainen lahja sulavalla ja rikkaalla kielellä esittää sanottavansa lastentajuisesti ja huvittavastikin.[348] Pentti Laasonen Rahikaista koskevassa lyhyessä elämäkerrassa ”Kristuksen asevelvollinen” totesi, että Rahikainen oli tunnetuimpia maallikkosaarnaajia ja arvokkain osa hänen työstään oli ura maallikkosaarnaajana.[349] Lauri Koskenniemi uskoi Rahikaisen olleen aikansa kolportööreistä ilmeisesti lahjakkain ja edustavin ja luterilaisen maallikkosaarnan eräs parhaimmista edustajista.[350] Tällaiset arvioinnit ovat vähän ongelmallisia. Arvioinneissa oli unohdettu, mistä kaikki edellä mainittu viisaus ja hyvä oli lähtöisin. Tämän kirjoittajan mielestä Rahikaisen hengellinen kokemus ja herätyksen ajat Viipurissa olivat varsin merkittäviä hänen urallaan, jopa arvokkaimmat.

Tammikuussa 16. päivänä 1909 päättyi tämän opettajan, maallikkosaarnaajan ja kokkojen sytyttelijän elämä. Siunaustilaisuus pidettiin Lähetyskirkossa. Tilaisuudessa puhuivat lähetysjohtaja Jooseppi Mustakallio ja rovasti K. A. Hilden. Häntä olivat saattamassa Suomen Lähetysseuran johtokunnan puolesta tohtori J. J. Gummerus, N.M.K.Y:n puolesta professori Arthur Hjelt ja pastori Aleksander Kuusisto, kaksi pientä tyttöä Sörnäisten Lähetysyhdistyksen lasten ompeluseuran puolesta ja tohtori Lauri Ingman Pyhäkouluyhdistyksen johtokunnan puolesta ja monet muut.[351] Siunaustilaisuudesta kerrottaessa ei mainittu, että joku olisi edustanut virallisesti Luterilaista Evankeliumiyhdistystä.[352] Toivottavasti tämä tieto on oikea kuvaus tapahtumasta. Toivottavasti havaintoni on väärä, mutta en ole löytänyt Evankeliumiyhdistyksen historioista mainintaa Rahikaisen hautajaisista. Tosin hautajaisissa mukana ollut K. A. Hilden oli pitkään1880-luvulta vuoteen 1896 asti Evankeliumiyhdistyksen johtokunnan jäsen. Lisäksi Hilden ja Rahikainen olivat esimerkiksi vuonna 1895 yhtä aikaa Sanansaattajan toimituksessa. Lisäksi on pantava merkille, että vuonna 1909 Evankeliumiyhdistyksellä ei ollut varsinaista johtajaa.[353] Evankeliumiyhdistyksen virallinen poissaolo hautajaisista oli olosuhteitten takia ymmärrettävää. On vaikea uskoa, että kysymys oli noin kymmenen vuoden takaisista vaikeista kokemuksista. Vaikeisiin kokemuksiin viittaa kuitenkin edellä kerrottu Rahikaisten tekemä testamentti ja Seppo Suokunnas mainitessaan, että ”olisihan se ollut hyvä, jos joku olisi ollut Rahikaisen haudalla – jos sitten oli SLS:sta annettu tieto ajankohdasta”.[354] Syvällä saattoivat olla uskovaisten ristiriidat. Joka tapauksessa evankelisten taholta Rahikaisen elämän arvoikkaimmaksi osaksi arvioidun kolportööritoiminnan osalta häntä ei muisteltu siunaustilaisuudessa. Näin päättyi kolpörtöörin elämä!

”Rahikainen oli työtovereittensa, ystäviensä ja Suomen kirkkokansan keskuudessa rakastettu, kunnioitettu ja arvossa pidetty. Mutta ennen kaikkea oli Rahikainen Jumalan lapsi; ja saikin sen wuoksi toiwon mukaan, Jumalan lapsen osan taiwaissa.  Siunattu olkoon hänen muistonsa!” Näin Joos. Mustakallio.[355]  Jumalan lapsen osasta vakuutti Rahikaisen ennen kuolemaansa, kun hän kehotti erästä ystäväänsä sanomalla: ”Mene ja saarnaa, että maailman synnit on Kristus maksanut kaikki tyynni”.[356] Evankelinen usko oli säilynyt kirkkaana.

Kaaarlo Rahikainen suomensi jo Evankeliumiyhdistyksessä tapaamansa virren Lähetysseurassa ollessaan vuonna 1900 ja se julkaistiin Hengellisiä lauluja ja virsiä -kokoelmassa. Laulu oli julkaistu Evankeliumiyhdistyksen lehdessä Sändebudet 1.11.1897 otsikolla Tack till Herren ja jonka alkusanat olivat Tack, min Gud, för hvad som varit. Sändebudetin toimittaja siinäkin numerossa oli Evankeliumiyhdistyksen toiminnnanjohtaja (yliasiamies) pastori Julius Engström. Kaarlo Rahikainen toimitti puolestaan Engströmin kanssa vastaavaa suomenkielistä lehteä. Engström julkaisi laulun vielä ruotsinkielisessä Ungdomsvänner-lehdessä 1900. Edellä sanotun johdosta on todettava, että tämän tunnetun virren toi Ruotsista Suomeen evankelinen liike.[357]

Kaarlo Rahikaisen tuntoja on aistittavissa hänen suomentamassaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjan rakastetussa virressä 341 ”Kiitos sulle Jumalani, armostasi kaikesta”.[358] 

*****

Lopuksi

Tähän kirjoitukseen minua innoitti kohtaamiseni Rahikaisen ja Martinin kanssa Viipurissa kirjoittaessani Lahden Diakonissalaitoksen historiaa ”Rientäkää, älkää pysähtykö. Laitosdiakoniaa 70 vuotta Viipurissa ja 70 vuotta Lahdessa” (2009). Lähempi tutustuminen lähes parin vuoden verran heihin ja erityisesti pappisveljeeni Johan Henrik Martiniin merkitsi minulle paljon.

Kokemukseni perusteella toivon tämän kirjoituksen olevan rohkaisuksi tänä päivänä identiteettinsä menettäneen kirkon keskellä uskonsa takia kärsiville ja niille, jotka ovat olleet mukana herätyksen aikoina ”kokkoja” sytyttämässä, jotta jaksaisivat etsiä uutta tulta sydämiinsä.

*****

Esitän parhaimmat kiitokseni dosentti Seppo Suokunnaalle, jota pyysin lukemaan kirjoituksestani evankelisuutta koskevat kohdat. Koska tutkimukseni on evankelisuutta alusta loppuun, on hän lukenut koko kirjoituksen ja kirjoittanut siitä lausunnon. Lausunnossaan hän on esittänyt korjauksia ja avannut lisää uusia näkökulmia aihepiiriin.  Hän on myös syventänyt minun uskoani evankeliseen uskonkäsitykseen. Olen sanomattoman kiitollinen hänelle. Seppo ”Voi Hywin Herrassa”. Näin Johan Henrik Martin kirjeensä päätti.

 

Aboae Nativitate Mariae  AD. 2016
Kari Vappula
dosentti

 

 

 

Lähde- ja kirjallisuusluettelo

Painamattomat lähteet

Kansalliskirjasto (KK)
Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen arkisto
Fredrik Hedbergin arkisto Coll. 225
Johan  Henrik Martinin kirjeet Coll.  225. 17, 29 ja 42,

Kansallisarkisto (KA)
Yksityisarkisto
Collianderin paimenmuisto (Coll. pm)

Turun Maakunta-arkisto (TMA)
Turun tuomiokirkkoseurakunta
I Aa 3:13   Rippikirja 1868 – 1878
I Ea:5        Kuulutettujen luettelo
I Eb 3:8     Vihittyjen luettelo 1869 – 1872
I Bb 3:6     Seurakunnasta muuttaneet 1820-1874

Turun kaupungin arkisto (TKA)
Henkikirjat
I:49-54  vuodet 1874 – 1885
E 1b:3-5 vuodet 1895 – 1897

Vakka – arkisto (digitaalinen arkisto) (VKA
Seurakuntatietokanta  (SSS)
Jyväskylän kaupunkiseurakuntaan
Rippikirja 1838-1853, 1844-1853
Syntyneet1841-1882
Lastenkirjat 1839-1854
Kuolleet 1841-1883

Kangasniemen seurakunta
Muuttaneet 1859-1872

Korpilahden (Klax) seurakunta
Muuttaneet 1830-1856P

Pietarin suomalainen Marian seurakunta
Rippikirjat 1827-1838

Raahen seurakunta
Rippikirjat 1825-1831

Ristiinan seurakunta
Muuttaneet 1865-1879
Rippikirjat 1867-1871

Tornion seurakunta
Rippikirjat 1820-1830
Syntyneet 1788-1817, 1818-1860
Kuolleet 1890-1901
Muuttaneet  1814-1823

Turun tuomiokirkkoseurakunta
Rippikirjat 1868-1878, 1897-1910
Kuolleet 1902

Valkealan seurakunta
Rippikirjat 1890-1899

 

Paietut lähteet

Martin Johan Henrik
1878                                             Lohdutus ja Kehoitus-Kirje, jonka Kristuksen Uskowaiselle                                                           Seurakunnalle kirjoitti Joh. Henr. Martin Elokuussa 1872.                                                           Helsinki.

Martin Johan Henrik
1890                                             Lähetys-Kirje Norrgren´ille Pastori Joh. Henr. Martin´ilta.                                                         Wiipurista 1871. (Lopussa on liitteitä). Tampere.

Martin Johan Henrik
1880                                             Kolme Wirvoitus-saarnaa. Kirjoitti Johan Henrik Martini,                                                            Elokuussa 1872.   Hämeenlinna.

Martin Johan Henrik
1903                                             Uskovaisen kunnia ja Uskottoman häpeä, jonka 2 Thess. 1:3-                                                       10 v. johdolla saarnassa esitti Joh. Henr. Martin. Koesaarna                                                         erotessa yliopistosta 1870. Toinen painos. Tampere.

Matka-Lauluja
1869                                              Matka-lauluja tiellä taiwaalliseen Sioniin. Kuopio.

Matka-Lauluja
1871                                               Matka-Lauluja Tiellä Taiwaalliseen Sioniin. Toinen korjattu                                                         ja lisätty painos. Helsinki.

Morsius-wirret
1886                                               Hengelliset Morsius-wirret J. Strömborgilta. Tampere.

Morsius-wirret
1887                                               Hengelliset morsius-wiret Taivaallisesta Kaanaasta. II.                                                                   Tehnyt J. Strömborg. Tampere.

Sjöblom Hannes                          Myllärinpoika Mäntyharjulta I-!II. Kuopio.
1911

Sjöblom Hannes                          Myllärinpoika Mäntyharjulta IV. Kuopio.
1912

Wirsikirja
1701                                               Suomalainen Wirsikirja. Wasta uudesta
ojennettu 1857. (Painettu 1900). Oulu.

Virsikirja                                     Suomen evankelis-luterilaisen kirkon
1987                                              Virsikirja. Hyväksytty kirkolliskokouksen
ylimääräisessä istunnossa 13. helmikuuta
1986. Mikkeli.

 

Kirjallisuus


Björklund I.A.
1928                                           Kleofas Immanuel Nordlund. Helsinki.

Colliander O. I.
1910                                            Suomen kirkon paimenmuisto  19:N vuosisadan alusta                                                                  nykyaikaan. I. Suomen kirkon hiippakunnat ja niiden                                                                    Tuomiokapitulit. Helsinki.

Colliander O. I.
1918                                            Suomen kirkon paimenmuisto 19:N vuosisadan alusta                                                                   nykyaikaan. II. Suomen kirkon seurakunnat ynnä niiden                                                               kirkkorakennukset ja papisto. Helsinki.

Dahlberg, G
1875                                            Hengelliset Morsius-wirret. J Strömborgilta. Tutkinut G.                                                              Dahlberg. Turku.

Forsius Arno
s.a.                                               Tuberkuloosin hoito Suomessa.- http://www.saunalahti.fi

 

Fredrikson Erkki
2008                                       Ala-alkeiskoulu loi perustan Jyväskylän koulumaineella. –                                                             http://www.ksml.fi

 

Jyväskylän seminaari           Jyväskylän seminaari 1863-1937
1937                                          Muistojulkaisu.Toimittaneet J. Mikkola,
Artturi Leinonen, Sulo Rekola. Helsinki.

Karvonen Ilmari
1936                                          Kaksi todistajaa. Johan Henrik Martin ja Karl Gustaf Sirén.                                                          Helsinki

J. R. (Kaarlo Johannes Rahikainen)
1894                                          Director Cantus Filip Ronimus.-
Sanansaattaja 4/1894.

Kortekangas Paavo
1965                                           Kirkko ja uskonnollinen elämä teollistuvassa yhteiskunnassa.                                                      Tutkimus Tampereelta 1855-1905.   Diss. Porvoo.

Koskenniemi Lauri
1964                                          Sanansaattajia. Suomen Luterilainen Evankeliumyhdistys                                                            kolpotööritoimensa valossa 1873-1900. Pieksämäki.

Koskenniemi Lauri               Suomen evankelinen liike 1870-1895. Diss. Helsinki
1967

Koskenniemi Lauri
1984                                         Suomen evankelinen liike 1896-1916. Porvoo.

Koskenniemi Lauri
1998                                         Taisteleva julistaja Johannes Bäck 1850 1901. Pieksämäki.

Koskenniemi Lauri
2003                                        Evankelisen herätysliikkeen papisto. Suomen                                                                                   kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 92 (2002). Vaasa.

Koskenniemi Lauri
2004                                        Evankelisen herätysliikkeen papisto. -Kotimatkalla 2004.

Koskenniemi Lauri               Maallikkosaarna  – Evankelisen liikkeen voima. Helsinki.
2008

Kymäläinen Aimo ja Raili
1993                                         Meidän Viipurimme. Jyväskylä.

Koskinen Juho                       Karl Gustaf Sirén. –Kotimatkalla 1907.
1906

Kurwinen Pietari                    Fredrik Gabriel Hedberg. Herännäisyysja Ewankelinen liike
1896                                           Suomessa. Tampere.

Laasonen Pentti
1953                                           Kristuksen asevelvollinen K. J. Rahikainen. Helsinki.

Laitinen Otto                            Kellastuneita lehtiä II. –Sanansaattaja.
1972

Matrikkeli
1953                                            Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien ja                                                                    papiston matrikkeli. Pieksämäki.
Matrikkeli
2004                                            Armon ja opin lähteillä. Domus evangelica 100 vuotta.                                                                   Toimittaneet Pasi Palmu ja Reijo Arkkila. Matrikkelin laati                                                           Seppo Suokunnas. Helsinki

M-tin B.E.
1886                                             Johan Henrik Martinista jälkimuistoja. -Sanansaattaja.                                                                 Helsinki.
http://digi.kansalliskirjasto.fi

Mustakallio Joos.                      Kaarlo J. Rahikainen. -Kotimatkalla. Helsinki.
1915

Nallinmaa-Luoto Terhi
2015                                            Aviottomien lasten isien jäljittäminen. Genos (62) Suomen                                                          Sukututkimusseuran aikakauskirja.

O. H. R.                                       Filip Ronimus. –Hemåt 1909.
1908

Oja Heikki                                   Aikakirja 2013. Helsinki.
2013

Pihlajamaa Lauri
2006                                              Anders Wilhelm Ingman. Elämä ja kirjallinen työ. Tallinna.

Rahikainen Esko
1982                                               Rahikka Rahikainen Rahikkala. Rahi-alkuisten sukujen                                                                 historiaa kuudensadan vuoden ajalta. Helsinki.

Rahikainen  (R-nen) K. J.
1893                                               Johan Henrik Martin. –Kotimatkalla 1894. Helsinki                                                                        http://digi.kansalliskirjasto.fi

Rosenqvist V. T
1928                                                Frans Ludvig Schauman.  Senare elen. Svenska                                                                                Litteratursällskapet I Finland CCVI. Helsingfors.

Sainio Venla                                  Thuneberg, Achates (1820 – 1892). –
2007                                                www.kansallisbiografia.fi

Savelainen Lea                             Martti Savelainen. -Kotimatkalla 1975.
1974                                                (79. vuosikerta). Joensuu.

Schmidt W. A.                             Fredrik Gabriel Hedberg. Helsinki.
1951

Sirén K. G.                                    Johan Henrik Martin.- Sanansaattaja 21/1885.
1885                                                http://digi.kansalliskirjasto.fi

SMS                                                Suomeen murteiden sanakirja. –
s.a.                                                  http://kotus.fi

SS                                                    Sanansaattaja.
1879, 1886, 1888, 1889

Suokunnas Seppo
1972                                                J. V. Hirvosen elämä ja toiminta. –Kotimatkalla 1973.                                                                   Joensuu.

Suokunnas Seppo
1973                                                J. A. G. Hymander. -Kotimatkalla 1974. Joensuu.
Suokunnas  Seppo
1982                                              Siionin Kannel 1874-1892. Tutkimus Suomen evankelisen                                                            liikkeen laulukokoelman synnystä, lähteistä ja rakenteesta                                                            sekä tekstien ja sävelmien alkuperästä. Diss. Porvoo.

Suokunnas Seppo
2011                                               Evankelisen liikkeen isä F. G. Hedberg 1811-1893. Vaasa.

Takala Lauri
1948                                              Suomen evankelisen liikkeen historia III 1852-1873.                                                                      Helsinki.

Takala Lauri                                Kristilliset Sanomat evankelisen liikkeen
1948 a                                           kuvastajana. -+Kotimatkalla 1949.

Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö ja Aamulehti
1951                                            Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö Aamulehti 1881-1931.                                                               MuistojulkaisuTampere

Toiviainen Kalevi
2005                                            Muurinvartija. O. I. Colliander Kuopion ja Savonlinnan                                                                 hiippakuntien piispana 1897-  1924. -Suomen                                                                                   kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 194. Vaasa.

Vappula Kari
2009                                           Rientäkää, älkää pysähtykö. Laitosdiakoniaa 70 vuotta                                                                  Viipurissa ja 70 vuotta Lahdessa. Forssa.

Varho Artturi
1935                                            Sontulan oppi. Pastoraalikirjoitus. -Tampereen                                                                                tuomiokapituli.

Virkkala Oiva
1970                                            Emil Teodor Gestrin ja Satakunnan pyhä-liike. Joensuu.

 

 

 

Sanomalehdet

Kokkolan Lehti                            Kokkolan Lehti 1865.
http://digi.kansalliskirjasto.fi

Kristillisiä Sanomia                     Kristillisiä Sanomia
1861

Kuukauslehti                               Kirjallinen Kuukauslehti 10/1876.
1876                                               http://digi.kansalliskirjasto.fi

Sanomia Turusta                        Hengelliset Morsius-wirret. J Strömborgilta.
1875                                               Tutkinut G. Dahlberg.- Sanomia Turusta.

Suomenlehti                                Suomenlehti
1872                                                http://digi.kansalliskirjasto.fi

Suometar                                    Wilken suomalaisesta koulusta.
1859                                              http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/

Waasan Lehti                               Waasan Lehti.
1885                                               http://digi.kansalliskirjasto.fi

 

 Muut sähköiset

http://ksml.fi  Keskisuomalainen 2008 Ala-alkeiskoulu loi perustan Jyväskylän koulumaineella

http://almanakka.helsinki.fi Heikki Oja Aikakirja 2013

http://urjala.kuvat.fi/arvoliesmaa/tekstit/liestexh.htmlhttps://fi.wikipewedia.org

http://www.finbible.fi Biblia 1776

http://kuusamo.fi/historia/ruotsi.html Johdatus Kuusamon historiaan luku 5.3. Hallinto ja oikeuslaitos

https://fi.wikipedia.org/wiki/Anders_Wilhelm_Ingman

http://sley.fi johtajat ja hallituksen puheenjohtajat

https://fi.wikipedia.org Jyväskylän alkeisoppilaitos

https//fi.wikipedia.org Jyväskylän seminaari

https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeakirkollisuus

http://runeberg.org /nf/ Nordisk familjebok 1876-1926

http://runeberg/pieni (Pieni Tietosanakirja 715-716)

https://sv.wikipedia.org/wiki/August_Storm

https://fi.wikipedia.org/wiki/Peninkulma

http://www.porssitieto.fi/yhtiot/ssuo.html

http://jukaukor.mbnet.fi/easter.html Pääsiäisen ajankohdan laskeminen

http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Ronimus

http://files.kotisivukone.com  Kullervo Puumala 140-vuotias evankelinen laulukirja Siionin kannel

http//historia.tampere.fi  Annikka Weckman ja Heidi Lehtimäki Strömborgilaisuus (2.8.2015)

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Ronimus

https://fi.wikipedia.org. Suomen suurruhtinaskunnan armeija
https://fi.wikipedia.org/wiki/Tampereen_Sanomat

http://kansallisbiografia.fi Thuneberg,  Achates (1820-1892)
Kintereenkosken puuhiomon perustaja, apteekkari

https://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Wilke

http://evl.fi/Virsikirja.nsf

http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/1853-1899

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrjö_Sakari_Yrjö-Koskinen

email Jyväskylän seurakunta (Riitta-Liisa Naukkarinen)

email http://kotus.fi (henkilö)

email Seppo Suokunnas

email Valkeakosken Sanomat (Olli)

 

Nootit

[1]Sjöblom 1911, III 24-25. Vappula 2009, 158.

[2]”antinoominen”, kreik.  ἀντί, ”vastaan” + νόμος, ”laki”)

[3]Sjöblom 1911, III 26-28.  Karvonen 1936, 6-8, 16-17 .

[4]Kuukauslehti 10/1876, 247-248. Sirén 1885, 329. Karvonen 1936, 20.  Karvonen käytti  Kuukauslehdestä värää nimeä ja  numeroa ”Kirkollinen kuukauslehti 16/1876”. Pihlajamaa  2006, 256.

[5]Mustakallio 1915, 33-44 ”Kaarlo J. Rahikainen. Yleispiirteinen muistelma. Kirjoitti Kirkkoherra Joos. Mustakallio”. Laasonen 1953. Koskenniemi 1964, 111-112. Rahikainen 1982, 70-77. KK 1977, 8 kirjan ensimmäisellä lehdellä on teksti Selityksiä Uudesta Testamentista.

[6]Sjöblom 1911, I 2-14. Mustakallio 1915, 33-34. Rahikaisen luonteenlaadun kuvaus on Joos. Mustakallion.

[7]   https://fi.wikipedia.org/wiki/Peninkulma.

[8]Sjöblom 1911, I 2-14. Mustakallio 1915, 35. Rahikainen 1982, 70-71.

[9]   http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin.

[10]Sjöblom 1911, I 2-4, 9.

[11]Fredrikson 2008. Keskisuomalaisen ala-alkeiskoulua koskevan pääkirjoituksen (11.8.2008) kirjoittaja on kamarineuvos ja Keski-Suomen museon intendentti Erkki Fredrikson. Sjöblom 1911, I 14-15 Rahikainen kertoo koulustaan, opetusmenetelmistä, pampun iskuista selkään ja käsille. Sjöblom 1911. I 14-15.

[12]Colliander 1918, II 789. Sjöblom 1911, I 10-12, 15.

[13]Sjöblom 1911, I 11.

[14]Markkinat olivat Anetun kylän pojalle uudenlainen kokemus kuten kaupunkilaiselämä Jyväskylässä muutenkin. Kokkolan Lehti 2/24.2.1885 tietoa Paavalin markkinoista yleensä.  Lehdessä uutisen otsikko oli ”Kirje Waasasta”. Siinä kuvattiin Paavalin markkinoita 1885. Ihmisiä ja tavaroita oli paljon. Kauppa kävi. Hevosystäväin seura piti vuosikokouksensa jäällä. ”Miehiä, hewosia, konia sekä koniluuskia” oli paljon. Juhlan ohjelmaan kuului markkinatirehtöörin puhe, laulua ilman johtajaa ja esitelmä hevosten vaihdosta, mikä sai hurraa-huutoja.  Maljoja esitettiin ja hurrattiin. Tähän juhlaan oli yhdistetty myös raittiuden ystäväin kokous, johon osallistui miehiä ja naisia ikään ja arvoon katsomatta. Kokouksen päätökseksi tuli se, että, ”kukin wointinsa mukaan kokisi häwittää wäkijuomia, juomalla minkä suinkin woiwat”. Juomisessa otettiin huomioon tasa-arvokysymyksetkin, sillä tiedettiin, että ”korkeampi kehitys nykyaikana waati samat oikeudet naisille kuin miehillekin”…. ”Tuumasta tekoon.  Niin woi ilon päivää! Nythän tuosta kirotusta wäkijuomasta wihdoinkin päästään, ilman säätyjen awutta”. ”Naisetkin, päästyään wihdoinkin, tuosta holhotin tilasta muiden ihmisten kanssa tasaarwoon, näyttiwät miehuuttaan ja aika kilpailu siinä syntyikin. Moni joi wäsyksiin asti”. Markkinoitten ja juominkien lopuksi laulettiin ”Woi minua poika raukkaa” ja ”Hölmölän marssi”.

[15]Fredrikson, 2008. Pääkirjoitus 11.8.2008. Sen otsikossa lienee kirjoitusvirhe. Pitäisi olla koulumaineelle eika koulumaineella. Sjöblom 1911, I 14.

[16]   Sjöblom 1911, I 11-13.

[17]Sjöblom 1911, I 15-16. Laasonen 1953, 15 ”Lawus Corander” on ilmeisesti oppilaiden käyttämä lempinimi.

[18]Sjöblom 1911, I 16.

[19]Colliander 1918, II 789.

[20]    Helsingissä venäläistä divisioonaa komentanut kenraali Mandelstierna perusti    kaupunkiin 1846 valtion rahoittaman junkkarikoulun, joka opetti Venäjän armeijaan haluaville suomalaisille nuorille venäjän kieltä ja sotilaallisia aineita. Se lakkautettiin asevelvollisuuden tultua voimaan Suomessa vuonna 1880.  https://fi.wikipedia.org. Suomen suurruhtinaskunnan armeija.

[21]Sjöblom 1911, II 1-3.

[22]    Sjöblom 1811, II 3-4.

[23]VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Syntynet 1841-1882, 54.

[24] VKA Tornion seurakunta Syntyneet 1788-1817. Syntyneitten luettelossa nimi on kirjoitettu Catharina Margaretha. Joissakin yhteyksissä nimi on Cajsa Greta. VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Kuolleet 1890-1901, 536.

[25]   Rajaratsastaja (gränsriddare) työskeneteli tullilaitoksen alaisuudessa. Hänen tehtävänään oli huolehtia, ettei laitonta tavaroiden maahantuontia tapahdu. Http://runeberg.org. Nordisk familjebok 1876-1926. Ks. myös http:// Kuusamo.fi Johdatus Kuusamon historiaan luku 5.3. Hallinto ja oikeuslaitos.

[26]    VKA Tornion seurakunta Rippikirjat 1820-1830, 51. Isä Jac. Lithovius katosi 1820-luvulla rippikirjan sivulta. Rajaratsastajan leski Sara synnytti vielä kaksi aviotonta poikaa Jacob Benhard s. 1820, Petter Emanuel 25.12.1825. Kolmas poika Johan Erik syntyi 20.4.1823, jonka isäksi on merkitty garfvare. (nahkuri) Joh. Henr. Sjöberg ja äidiksi Sara Margareta. Heitä luulisi aviopariksi, mutta näin ei ole. Avioliittotietoa ei löydy. Kun Johan Erik kuoli, hän oli leskenpoika, Sara Margaretan poika. Isästä ei ole mitään mainintaa. VKA Tornion seurakunta Syntyneet 1818-1860 Petter s. 25.12.1825. Vuonna 1820 syntyneitten luetteloa ei löydy.

[27]VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Rippikirjat 1838-1853 (AP), 230. Merkintä Pietarista. VKA Pietarin suomalainen Marian seurakunta Rippikirjat 1827-1838 (läpi käymättä). Pietarin Marian seurakunnan nimihakemisto ei koske näitä vuosia.

[28]VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Lastenkirjat 1839-1854, 56 ja 72. Kuolleet 1841-1883 Petter kuoli 21.6.1841. Kuolinsyy tuntematon.

[29]VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Kuolleet 1841-1883 Matias Martin kuoli 5.4.1842.

[30] Email Jyväskylän seurakunta (Riitta-Liisa Naukkarinen) 18.2.2016 Kari Vappulalle. Korpilahdesta on käytety lyhennettä Klax.

[31] VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Syntyneet 1841-1882, 54 avioton Johan Henrik 22.6.1848, jonka äidiksi on merkitty kauppiaan leski Margareth. Kath. Martin. Lastenkirja 1839-1854, 56. Tähän on merkitty kaikki siihenastiset lapset; Anna Emilias 18.12.1836 Pietari, Johanna Adolfina s. 16.12.1845 Klax (Korpilahti) ja Johan Henrk s. 22.6.1845 Jyväskylä.

[32]Isän kuoleman jälkeen kuolleen Jac Lithoviuksen tyttärellä Catharina Margaretha Lithoviuksella oli elämässä monenlaisia vaiheita. Hän (Cajsa Greta) muutti ehkä isän kuoleman ja mahdollisesti köyhyyden johdosta 6-vuotiaana 5.3.1821 Raaheen, missä hän eli sukulaistensa luona. Sieltä hän lähti pois vuonna 1830. Ei mainita paikkaa, mihin hän muutti. VKA Raahen seurakunta Rippikirjat 1825-1831, 44. VKA Tornion seurakunta Rippikirjat 1820-1830, 51,  muuttoajankohta löytyy VKA Tornion seurakunnan muuttaneiden kirjasta 1814-1823 nimellä Caisa Greta kuolleen rajaratsastajan Jac. Lithoviuksen tytär. VKA Jyväskylän seurakunta Rippikirjat 1838-1853, 230. Vuonna 1838 hän muutti miehensä Mathias Martinin kanssa Jyväskylään. Oliko avioliitto Mathias Martinin kanssa solmittu Pietarissa, jää epäselväksi. Pietarin rippikirjoista, muuttaneista ja syntyneistä ei ole löytynyt mitään tietoa heistä. Vuonna 1846 hän muutti kahden tyttärensä kanssa Korpilahdelta Jyväskylään. VKA Korpilahden seurakunta Muuttaneet 1830-1856, muttanut 3.3.1846. VKA Jyväskylän rippikirjoissa  1844-1853, 28, 56 ja 72 löytyy leski Katharina Margaretha Martin s. Lithovius, mutta ei lapsia. Elämäsä ehtoopuolella Catharina Margaretha on merkitty kirkonkirjoissa ”Paikattomien naisten” luetteloon. VKA Jyväskylän seurakunta Rippikirjat 1882-1890,  213.  ”Paikattomat” tarkoitti ihmisiä, joilla ei ollut isäntäperhettä. Email Jyväskylän seurakunta (Riitta-Liisa Naukkarinen) 18.2.2016 Kari Vappulalle.  Viimeiset vuotensa hän vietti Jyväskylän kaupungin köyhäin majassa, jossa kuoli 30.9.1891. Hän oli käynyt ehtoollisella 21.6.1891. VKA Jyväskylän kaupunkiseurakunta Rippikirjat 1891-1900, 345 (kaupungin köyhäin maja), Kuolleet 1890-1901.

[33]    Email Seppo Suokunnas 13.3.2016 Kari Vappulalle.

[34]Rahikainen 1893, 97-99.

[35]  Karvonen 1936, 11-12.

[36]  Isää ei ainakaan virallisesti etsitty.  Aviottomien lasten isien jäljittämisestä Nallinmaa-      Luoto, 2015.

[37]   Koskenniemi 2003, 143. Koskenniemi 2004, 141.

[38]Matrikkeli 1953, 312.

[39]   Karvonen 1936, 5.

[40]   Rahikainen 1893, 100-101.

[41]  Rahikainen 1893, 100.

[42]Suokunnas 2011, 6 ja 236 patriarkka-nimi (s. 6) ja kirjan ensimmäinen painos Turussa 1843, esipuhe  Pöytyällä 6 p Syyskuuta 1843 (s. 236). Kirjan koko nimi on Uskon Oppi Autuuteen Pyhän Apostolin Paawalin Lähetys-kirjassa Ephesiläisten tygö, jonka Ensimmäisen Luwun tämän kautta yksinkertaisesti selitti ja eteenasetti Fredrik Gabriel Hedberg vice Pastori ja Phlosoph. Magisteri. ”Niin me siis siksi pidämme, että ihminen tulee wanhurskaaksi Uskon kautta, ilman Lain töitä.” Room 3,28. Toinen painos Turussa 1844. Nykyinen Lauri Koskenniemen tarkastama ja uudella johdannolla varustama laitos on 16. painos vuodelta 1986.

[43]  Rahikainen 1893, 100-101.

[44]   http://www.helsinki.fi/ylioppislasmatrikkeli/1853-1899.

[45]   KK Coll. 225.17 Koesaaarnan etulehti J. W. Hirvonen. Martin 1877 a, 1

[46]   KK Coll. 225.17 saarna käsikirjoitus ja esipuhekonsepti 1877.

[47]   KK Coll. 225.17 Kustantajan (Hirvosen) esipuhe. Martin 1877 a.3.  Martin 1903.2.

[48]   Björklund 1928, 28-29.

[49]   Rosenqvist 1928, 331-332.

[50]   Björklund 1928, 28-30.

[51]   Björklund 1928, 29-30.

[52]   KK Coll. 225.42 Martinin kirje Kangasniemeltä 18.3.1871 Hedda Käckille. Takala 1948, 156-157 selvittää Porvoon tilannetta tarkemmin.

[53]   Martin 1877 b, 1.

[54]   KK Coll. 225, 17 J. W. Saarnan yhteyteen liitetty Hirvosen esipuhe päivätty syyskuu 1877. 1877.                                                                             .

[55]   KK Coll. 225. 29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871.

[56]   VKA Turun tuomiokirkkoseurakunta Rippikirjat 1868-1878, 362 ja Rippikirjat 1897-1910, 72 . TMA I Ea:5. Kuulutettujen luetteloon on liimattu kuulutustodistus, jossa on merkintä vihkimisestä. Colliander 1910, I 1053 (2482 Nordlund). VKA Turun tuomiokirkkoseurakunta Rippikirja 1868-1878, 362. TMA I Ea:5 Nro 67/1871 kuulutustodistus. TMA Eb 3:8 Vihittyjen luettelo 1868-1872.

[57]       Gertrudsgatan  (Kerttulinkatu) 13 esim. TKA I:49, 17.  Granholmin asunto oli korttelissa I.21.1. Yksi Turun vanhimmista kortteleista on korttelikokonaisuus Sirkkalankadun, Kellonsoittajankadun, Kaarinankadun ja Kerttulinkadun rajaamalla alueella.

[58]   KK Coll. 225. 29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871.

[59]   Suokunnas 2016. Suokunnas kertoo lisäksi, että Karl Isak suomensi Lutherin ”Enkeli taivaan” virren kaikki 15 säkeistöä.

[60]   KK coll 225.29 Martinin kirje Hedbergille Viipurista 27.6.1871. Urmaakari oli Otto Vilhelm Holmgren (s.1822, k.1880), urfabrikör, kelloseppä Närpiö, Jyväskylässä vuodesta 1856 alkaen kaupungin ensimmäinen kelloseppä. Holmgren piti 1870-luvulla seminaarissa raamatunselityksiä. Hän oli Lutherska Evangeliföreningens landsortsombud  Email Seppo Suokunnas 13.3.2016  Kari Vappulalle.

[61]   VKA Turun tuomiokirkkoseurakunta Rippikirja 1868-1878, 362. Nimi on Viktorina, ei Viktoria kuten KA Coll pm. nro 2281.

[62]        Tuberkuloosin hoito tuli Suomessa lääkärikunnan mielenkiinnon kohteeksi 1870-luvulla, jolloin se oli noussut kuolinsyytilastoissa yksittäisistä sairauksista kärkisijalle isorokon ja punataudin väistyttyä. Suomen Lääkäriseuran yleisessä kokouksessa vuonna 1875 keskusteltiin tuberkuloosista pikkulasten kuolinsyynä. Tiedot tuberkuloosin hoitotuloksista Euroopan parantoloissa olivat kantautuneet myös Suomeen. Tuberkuloosiparantoloiden perustamista alettiin pohtia maassamme 1880-luvulla pian tuberkuloosibakteerin löydyttyä. Forsius, s.a.

[63]    VKA Ristiinan seurakunta Rippikirja 1867-1876, 564. Asuinpaikka Puntala N:o 2 Wihko. Ristiinan rippikirjassa Johan Henrik Martinin kuolinpäivä on 19.6.1873 ja kuolinpaikka Viipuri. Lastenkirja 1867-1876, 564. Lastenkirjassa on merkintä, että poika Martin tuli Ristiinaan Viipurista. VKA Turun tuomiokirkkoseurakunta Rippikirja 1868-1878, 362. Siren 1885, 333.

[64]   http://www.helsink.fi/ylioppilasmatrikkeli/1853-1899.

[65]   VKA Valkealan seurakunnan Rippikirjat 1890-1899, 303.  Hän asui Valkealassa alueella ”asema”, mikä tarkoittaa nykyisen Kouvolan rautatieaseman seutua.

[66]    VKA Valkealan seurakunnan Rippikirjat 1890-1899, 303.

[67]   www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli 1853-1899.

[68]   Siren 1886, 333. Rahikainen 1893, 109.

[69]   KK Coll 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[70]   Kristillisiä Sanomia 10/1867.  Takala 1948, 227-228. Ristiinan Granholmista. Takala 1948  a. 17.

[71]   SS 19/1886, 296-298 Martinin kirje Kristinasta 21.1.1873.

[72]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[73]   Martin ei mainitse sairauttaan kertakaan keuhkotaudiksi tai tuberkuloosiksi. Keuhkotautia Suomessa on seurattu vuodesta 1749 asti. 1700-luvun puolivälissä väkilukutauluissa ”rintatautiin ja keuhkotautiin” kuoli 2,3 o/oo asukkaista.  Forsius s.a.

[74]   KK Coll 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[75]   SS 3/1885, 43 Martinin kirje Viipurista 18.3.1872.

[76]   SS 13/1886, 199 Martinin kirje Helsingistä 24.7.1872.

[77]   SS 16/1886, 247 Martinin kirje Helsingistä 29.7.1872.

[78]   Koskenniemi 1998, 15, 20, 26.

[79]   KK Coll. 225.29 Martinin kirjeet Hedbergille 27.6.1871 ja 20.9.1872.

[80]   Colliander 1910, I 1016 ja 1053.  Björklund 1928, 27-29. Koskenniemi 1998, 18.

[81]   Suokunnas 2016. Suokunnas mainitsee myäös, että K. I. Nordlund suomensi Lutherin ”Enkeli taivaan” virren kaikki 15 säkeistöä.

[82]   Björklund 1928, 14-15, 23.  Colliander 1910, I 1099 nrot 3741 ja 3760. Björklundilla Wehmasen etunimimen kirjaimet ovat I .H. pitää olla J. H.

[83]   SS 5/1886, 75-76 Martinin kirje Tampereelta s.a. Jyväskylässä eli hänen äitinsä, josta hän ei mainitse mitään. Tapasiko hän äitiään Jyväskylässä käydessään jää epäselväksi.

[84]    KK Coll. 225 Martinin kirje Hedbergille 22.4.1872. Takalan 1948, 288 mukaan Nordlund piti tarkastuksessa avauspuheen. Björklund 1928, 90 uskollisuudesta ystäviä ja tuttuja kohtaan.

[85]   Björklund 1928, 54.

[86]   Björklund 1928, 103,

[87]   Karvonen 1936, 59.

[88]   Suokunnas 1973, 41.

[89]   KK Coll.225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[90]   Colliander 1918, I, 929. Suokunnas 2006. Sändebudet 1914, 169. Evankeliumiyhdistyksen johtokunnana puheenjohtaja, apteekkari Klas Henrik Ekroosin kertoma.

[91]   SS 16/1882, 247 Martinin kirje Helsingistä 29.7.1872.

[92]   Koskenniemi 2003, 145, 151.

[93]   Colliander 1910, I 1016. KA Coll. pm. nro  2281.  Määräys Viipuriin 13.4.1871. Sinne hän muutti 29.4.1871. VKA Kangasniemen seurakunta Muuttaneet 1859-1872 muuttaneet 1871 nro 33.

[94]   Karvonen 1936, 14-15.

[95]   KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871. SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[96]    Koskenniemi 2008, 42-43 Otto Laitisesta. Laitinen kuoli auton ruhjomana Kouvolassa, missä hän vietti eläkepäiviään.. Tämän kirjoittaja piti Otto Laitisen kanssa ensimmäisessä virkapaikassaan Valkealan Tuohikotin kirkossa kirkkoiltoja 1969-1970.

[97]   Laitinen 1972 s. 524-525.  Email  Seppo Suokunnas 16.3.2016  Kari Vappulalle. Suokunnas kertoi, että laulu nro 226 ”Korven kautta kulku mulle” viittasi Siionin Kanteleen laitokseen 1961. Laulu painettiin Mooses Laitisen kuoleman jälkeen 1914 Nuorison Ystävässä ja otettiin Siionin Kanteleeseen vuonna.1923. Lauluun hän teki musikaalisena miehenä myös sävellyksen. Ks. Koskenniemi 1964, 118.

[98]   Koskenniemi 1964, 117-118. Hänestä tuli kolportööri 1885. Hän toimi ilman palkkaa saaden vain matkakorvauksia ja kirja-alennuksia. Ks. Mooses Laitisen kolportööritoiminnasta Koskenniemi 2008, 41-42.

[99]   Sjöblom 1911, II 14 määräykestä Kivennavalle. Colliander 1910, I 209 (Kangasniemi), 266 (Kivennapa), 592 (Ristiina) ja 803 (Viipuri). Martinin nimi ei ole Kivennavan ylimääräisten pappien luettelossa. Viipurin luettelossa hänen toimintavuodeksi on merkitty vuosi 1871 ja Ristiinassa 1872-1873.  KA Coll. pm. Collianterin paimenmuistossa nro 2281 on maininta, että hän olisi saanut virkamääräyksen Ristiinaan jo 19.10.1871 eli samana vuonna kuin oli saanut määräyksen Viipuriin.  Collianderin mukaan hän oli armonvuoden saarnaajana marraskuusta 1871 Ristiinassa. Päivämäärä puuttui. Collianderilla on virhe Ristiinaan määräyksen vuosiluvussa, pitää olla 1872 tai sitten paikkakunnan nimessä on virhe, pitäisi olla Kivennapa. VKA Kangasniemen seurakunta Muuttaneet 1859-1872 muuttaneet 1871 nro 33.

[100]   Karvonen 1936, 15.

[101]   KK Coll 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[102]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871. Takala 1948, 333. Lundell kirjoitti Hedbergille asiasgta 1872 ja 1873.

[103]   Colliander 1910, I 592.

[104]   Koskenniemi 1998, 51.

[105]   KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871. SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[106]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[107]   Sjöblom 1911, II 11.Karvonen 1936, 15.

[108]  Savelainen 1974,  116.

[109]  Sjöblom 1911, II 11.

[110]   Rahikainen 1893, 103-104. Takala 1948, 286-287.

[111]   SS 3/1886, 43-44 Martinin kirje Viipurista 18.3.1872. Karvonen 1936, 15, 29-31. Takala 1948, 286-287.

[112]   SS 14/1889, 217 Martinin kirje Viipurista 24.2.1872.

[113]   Sjöblom 1911, II 5-6.

[114]   Vrt. Vappula 2009, 33 mainitsee virheellisesti Rahikaisen diakonissalaitoksella työskennellessään olleen Jyväskylän seminaarin käynyt. Jyväskylän seminaariin hän meni vasta saatuaan potkut diakonissalaitokselta vuonna 1872. https//fi.wikipedia.org  Jyväskylän seminaari. Sjöblom 1912, II 6-7. https://fi.wikipwedia.org Jyväskylän alkeisoppilaitos.

[115]  Sjöblom 1911, II 6-7.

[116]  Ks. Stegeristä Vappula 2009, 12-13, 17 ja 77. Sjöblom 1910, II 7.

[117]  Vappula 2009, 17. 29 ja 310.  Alexander Karl Sonny syntyi Inkerin Keltossa 1843, papiksi hänet vihittiin 1866 ja hän kuoli 1905. Colliander 1910, I 808-809. Collianderin 1910, I 1081 (nro 3254) mukaan hänellä oli vain yksi seurakuntavirka, Viipurin saksalaisen seurakunnan kirkkoherra (1872-1905). Sukututkimus kertoo, että Olga ja Alexander Sonnyllä oli 12 lasta. He viettivät usein kesiään isossa kartanossa. Kyseinen Järvenpään kartano sijaitsi Karjalassa Viipurin maalaiskunnassa Viipurin kaupungista länteen Houninjärven rannalla.  Alexander Sonny oli ostanut Järvenpään kartanon huutokaupassa. Hän oli saanut suuren arpajaisvoiton. Sonnyn ja hänen puolisonsa suvuista ks. http://urjala.kuvat.fi/arvoliesmaa/tekstit/liestexh.html.

[118]  Sjöblom 1910, II 7 ja 10. http://apps.rahamuseo.fi/rahanarvolaskin 60 markkaa on noin 270 euroa. Rahan arvosta saa jonkinlaisen käsityksen seuraavasta hintavertailusta: 1869 työmiehen tuntipalkka 0,18 mk, voi 500 g 0,71 mk ja junalippu Helsinki-Hämeenlinna 2. luokka 4 mk.

[119]  Sjöblom 1911, II 8-10.

[120]   Sjöblom 1911, II 11-14. Koskenniemi 1964, 111-112. Vappula 2009, 33.

[121]  Sjöblom 1911, II 14. Rahikainen 1982, 71 ja 73. Parikymmentä vuotta myöhemmin Forssellin, silloisen senaatin yleisen kanslian protokollasihterin ja Rahikaisen tiet yhtyivät jälleen. He istuivat Siionin Kanteleen muottipainosta valmistelevassa komiteassa ja osallistuivat muuhunkin laulukirjan toimittamistyöhön.  Suokunnas 1982, 157-158, 163.

[122]   Suokunnas 2016. Forssell oli myös Aleksis Kiven ystävä ja tukija.

[123]  Suokunnas 1982, 39-42. Suokunnas 1972, 105-109. Suokunnas 2016. Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö ja Aamulehti 1881-1931, 5

[124] Suokunnas  1973, 47.

[125] Suokunnas  1972, 113-114.

[126] Sjöblom 1911, II 14. III 3-4. Rahikainen 1982, 71.

[127]  Sjöblom 1911, III 4-5, 9.

[128]  Sjöblom 1911, III 24-25. Vappula 2009, 16-17.  Perustamisasiakirja päättyi toivomukseen: ”Herramme Jesus Kristus, jonka kunniaksi tämäkin työ on koituva, antakoon sille parastansa, henkensä siunauksen”.

[129]  Sainio 2007.  Artikkeli Thuneberg, Achates (1820-1892) Kintereenkosken puuhiomon perustaja, apteekkari. Artikkelin kirjoittaja on kirjailija Venla Sainio ja kirjoitus on julkaistu 23.3.2007. Apteekkari Achates Thuneberg teki Suomen paperiteollisuuden historiaa perustaessaan 1860 Viipurin lähelle Kintereenkosken partaalle maan ensimmäisen puuhiomon.  Se valmisti puupahvia, johon käytettiin raaka-aineena puuhioketta, lumppumassaa ja hienoa savea. Thuneberg toimi kuitenkin ensisijaisesti apteekkarina Viipurissa, joten hänen voimansa, aikansa – ja ehkä tietonsakaan – eivät riittäneet tekemään Kintereenkosken tehtaasta varsinaista teollisuuslaitosta. Puuhiomo oli toiminnassa ainakin vielä vuonna 1875. Thuneberg oli saanut vuonna 1853 omistukseensa myös Kintereen öljytehtaan (öljymylly). Öljymyllynn toiminnasta saa kuvan tiedoista. otka koskevat Kotkan öljymylly o. y:tä. Se valmisti puuvillaöljyä, puuvillavernissaa ja pellavansiemenkakkujauhoa. Ks. http://runeberg/pieni (Pieni Tietosankirja 715-716). Tehtaan hengellisillä tapahtumilla oli suuri merkitys Martinin asian käsittelylle piispantarkastuksessa ja ne vaikuttivat myös piispaan syvästi.

[130]  Sjöblom 1911, III 23-24.

[131]  Sjöblom 1911, III 5-6.

[132]  Sjöblom 1911, III 5-7, 25.

[133]  Sjöblom 1911, III 6-7, 24-26.

[134]  Sjöblom 1911, III 7-8.

[135]  Sjöblom 1911, III 8-9.

[136]  Sjöblom 1911, III 9.

[137]  Varho1935. Pastoraalityö.

[138]  Kortekangas 1965, 161-163, 248. Strömborgilaisuudesta ilmestyi 2.8.2015 päivätty Annika Weckmanin ja Heidi Lehtimäen kirjoittama lyhyt artikkeli. www.historia.tampere.fi Annikka Weckman ja Heidi Lehtimäki Strömborgilaisuus.

[139]   Salo 2002.

[140]  Fr. G. Hedberg luonnehti antinomismia korostaen sen kolmea piirrettä: 1. Evankeliumin vapautta verhonaan käyttäen antinomistit haluavat olla vailla kaikkea lakia ja elää niin kuin heitä huvittaa, 2. He väittävät olevansa – paitsi vanhurskaita Kristuksen kautta – itsessäänkin puhtaita ja synnittömiä, 3. Jos he lankeaisivat syntiin, se ei olisi heidän syytään vaan Kristuksen, eikä siitä tarvitsisi olla huolissaan. Virkkala 1970, 15.

[141]  Isouskoisista Virkkala 1970, 110-111.

[142]   Salo 2002, 168.

[143]   Salo 2002, 168.

[144]  Strömborgilaisuus otti vaikutteita Emil Gestrinin Pyhä-liikkeen opista. Molemmat liikkeet opettivat, että ihminen muuttuu uskoon tultuaan ja hänestä tulee pyhä. Ks. Pyhä-liikkeestä Virkkala 1970, 110-111. Salo 2002, 167-169 hajaannuksesta.

[145]   Salo 2002, 171

[146]  Virkkala 1970, 111. Salo 2002, 169 Pihlmanista.

[147]   SS 6/1882, 92. Salo 2002, 177.

[148]  Westerback ks. Takala 1948, 386-388. Koskenniemi 1967, 45 Salo 2002, 167. Koskenniemi 2008, 35-37.

[149]  Kortekangas 1965, 161 käyttää hänestä nimeä Johannes Strömborg. https://fi.wikipedia.org/wiki/Johan_Strömborg eli Johan Efraim Strömborg.

[150]   Salo 2002, 173.

[151]   Salo 202, 167.

[152]  Kortekangas 1965, 76 ja 161. Virkkala 1970, 111. Salo 2002, 178-181.

[153]  Salo 2002, 171. Salo kertoo perheissä ilmenneistä ristiriidoista suutelemisen takia.

[154]  Kortekangas 1965, 163. www.historia.tampere.fi Annikka Weckman ja Heidi Lehtimäki Strömborgilaisuus. Artikkelissa laulukirjan ilmestymisvuodeksi on merkitty 1874. Tätä tutkimusta kirjoitettaessa käytössä ovat olleet Hengelliset Morsius-Wirret I vuodelta 1886 ja II vuodelta 1887.

[155]  Morsius-Wirret 1886 I laulu nro 3. Salo 2002, 176-177.

[156]  Morsius-Wirret 1887 II laulu nro 2.

[157]  Collliandet 1910, I 3 686, 724 ja 988.  www.historia.tampere.fi  Annikka Weckman ja Heidi Lehtimäki Strömborgilaisuus.

[158]  Koskenniemi 1984, 24.

[159]  Rekivirret ovat sisällöltään kevyitä ja toisinaan ruokottomia kansanlauluja ja niitä laulettiin  nimensä mukaisesti esimerkiksi hevoskyydillä. Email Kotus (Jenni Halmetoja) 9.8.2016 Kari Vappulalle.

[160]  SMS s. a. mukaan sana kuri tarkoittaa tässä yhteydessä konsti, temppu. Email Kotus (Jenni Halmetoja) 9.8.2016 Kari Vappulalle.

[161]  Sanomia Turusta 1/1875 (8.1), 3, 2/1875 (15.1), 2 ja 4/1875 (29.1.), 2. Dahlberg 1875, 5 16.

[162]  Kortekangas 1965, 163.  Ks. Morsius-wirret 1886 ja Morsius-wirret 1887.

[163]   Salo 2002 172.

[164]  Kortekangas 1965, 162. www.historia.tampere.fi.

[165]   Salo 2002, 176.

[166]   Salo 2002, 191.

[167]   Salo 2002, 176 nootti 44 kuvaus Tampereen raastuvanoikeuden tuomiokirjoissa 17.12.1874,  liitteenä on mm. virkatodistus, jossa kuvataan Strömborgin edellisen vuoden elämää ja toimintaa.

[168]  Varho 1935, 66.

[169]   Salo 2002, 173 ja 191.

[170]  Karvonen 1936, 16.

[171]  SS 12/1888 186-187 Martinin kirje Helsingistä 24.4.1872. Suomenlehti 17/23.4.1872.

[172]  Rahikainen 1893, 104-105. Sjöblom 1911, III 26-27.

[173]   Salo 2002, 189.

[174]  Sjöblom 1911, III 10. Lukkari Filip Ronimuksen ja hänen puolisonsa Maria Pullisen poika oli fil. tri Johan Vilhelm Ronimus (1865-1909).  Hän oli lyseon lehtori ja kirjailija.  https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Ronimus.

[175]    K. J. R. 1894, 64. O. H. R. 1908, 71-73,

[176]    Wilke-vainaja määräsi testamentissaan koulun sijoitettavaksi maaseudulle, Kiistaa oli syntynyt koulun sijainnista. Viipurin Kirjallisuusseuran edustajat näkivät koulun olevan Viipurin pitäjässä. Suometar 7/1859, 1. Kysymyksessä oli Adam Wilke (17981847), joka oli suomalainen lahjoittaja. Hän oli alkujaan talollisen poika Lappeelta ja toimi Hackmanin konttorissa kirjanpitäjänä. Hän oli Viipurin Kirjallisuusseuran perustajia ja testamenttasi noin 11000 ruplaa (1847 11.000 ruplaa nykyrahassa 251.000 euroa) kansanvalistukseen seuran hoidettavaksi. Rahoilla perustettiin Viipuriin Wilken alkeiskoulu, joka toimi 1860–1892. Opettajana koulussa toimi runoilija J. H. Erkko. https://fi.wikipedia.org/wiki/Adam_Wilke

[177]     K. J. R. 1894, 64. O. H. R. 1908, 72-73.

[178]   K. J. R. 1894, 64. O. H. R, 1908, 71-75.

[179]   Coll. pm, 1067 (nro 2871).  http://www.helsinki.fi/ylioppilasmatrikkeli/1853-1899.    Koskenniemi 2004, 150. O. H. R. 1908, 76. allekirjoitus O. H. R. Myös Rahikainen kirjoitti hänestä aikaisemmin lyhyen muistokirjoituksen K. J. R. 1894, 64. Ks. Ronimuksesta myös Vappula 2009, 42 ja 97. Ainakin vuosina 1908 ja 1909 hän toimitti joitakin papin tehtäviä Viipurin Diakonissalaitoksella. Laitoksella ei vielä silloin ollut omaa pappia.

[180]  KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872. Takala 1948, 289.

[181]  Takala 1948, 289.

[182]   SS 1925, 20-22 Hedbergin Paimenkirje Kemiössä 21.1.1973. Takala 1948, 289.

[183]   Kasteenkertojista Kristillisiä Sanomia 4.10/40/1861. Email Seppo Suokunnas 10.4.2016 Kari Vappulalle. Suokunnas selvitti lähemmin kasteenkertojien taustaa Ruotsissa.

[184]  Pääsiäisen ajankohdan laskeminen.  http://jukaukor.mbnet.fi/easter.html. Ks. myös http://almanakka.helsinki.fi Heikki Oja Aikakirja 2013. Oja 2013. Sjöblom 1911, III 10.

[185]  Rahikainen 1893, 105.  Karvonen 1936, 7-8. Takala 1948, 237-238.

[186]  KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[187]  Colliander 1911, I 105.

[188]  Takala 1948, 288 Rosenqvist 1928, 333. Tavallisesti notaarina toimi joku nuorempi pappismies ja mukana oli myös toinen tuomiokapitulin asessoreista.

[189]  KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 20.9.1872.

[190]  Sjöblom 1911, III 27-28.

[191]  Karvonen 1936, 16-17. Takala 1948, 288.

[192]  Karvonen 1936, 7-9 ja 16. Tarkastuksen kulku on esitetty Karvosen selostaman pöytäkirjan mukaan. Tarkastuksen kulkua olivat selittäneet jo aiemmin pastori Sirén 1885, 332 ja opettaja Rahikainen 1893, 105. Ks. Sjöblom 1911, III 1911 27-28. Takala 1972, 288.

[193]   Rosenqvist 1928, 322.

[194]  Sjöblom 1911, III 27-28, Muistikuva tarkastuksen kulusta on ilmeisen tarkka. Olihan asia Rahikaiselle erittäin tärkeä. Tosin tapahtumista oli kulunut noin neljäkymmentä vuotta. Yksi muistivirhe Rahikaisella ainakin oli. Hän sanoi Martinin jo päässeen piispantarkastusta pidettäessä 1872 ajan vaivoista. Martin siirtyi tarkastuksen ajankohdan jälkeen Ristiinaan papiksi. Martin kuoli 1873.

[195]   Karvonen 1936, 7-9 ja 16.

[196]   Takala 1948, 288 (alaviite 6).

[197]  Rahikainen 1893, 105-106.

[198]   Nykykäännöksetkin ovat tärkeitä. Olin mukana raamatunkäännösvaliokunnassa, jossa käsiteltiin nykyistä Raamattuamme, jonka kirkolliskokouksessa hyväksyttiin vuonna 1992.

[199]  Koskenniemi 1964, 54, 95-99.Koskenniemi 2006, 30-32, 116.

[200]  Suokunnas 2016. Hänen mukaansa lyhenteen R täytyy tarkoittaa pastori Viktor Roslinia.

[201]  KK Coll. 225 32 Gustaf Raskin kirje Hedbergille 7.11.1885. Ks. Sundholmista Koskenniemi 1964, 89-95.

[202]   Koskenniemi 1964, 89-95. Koskenniemi 1867, 43-44. Koskenniemi 2008, 128.

[203]  SS 11/1879, 173 Martinin kirje Helsingistä 5.5.1872

[204]  KK Coll. 225.29 ja 42. Karvonen 1936, 6. Sanansaattajat vuosina 1879, 1886, 1888 ja 1889.

[205]  KK Coll 225. 29 ja 42.

[206]  Martin 1878. Tiedot Pastori Martinin kirjeiden N.o 1 ja N:o 2 ym ”Myötävänä” Lohdutus-ja Kehoitus-Kirjeen takakanella.  N:o3 Martin 1878 kansilehdellä.

[207]  Martin 1877 a, 1.

[208]  Martin 1877 b.

[209]  Martin 1878, 1, 21-23. (kirjoitettu 1872, painettu 1878).

[210]  Martin 1884, 1.

[211]  Martin 1884, 3..

[212]  KK Coll. 225.17 esipuheen käsikirjoitus. Painettuna Martin 1877 a, 3 ja Martin 1884, 3.

[213]   Martin 1890 (kirjoitettu 1871, painettu 1890). Kustantaja on mainittu sivulla 1 ja kirjapainoyhtiö sivulla 2. Ks. kirjapainoista nooti 218.

[214]   Koskenniemi 1964. 124. Koskenniemi 1867, 19 ja 45. Koskenniemi 2008, 104.

[215]   Martin 1890, 7-10.

[216]   Martin 1890, 11-16.

[217]   Martin 1903. Suokunnas 1972, 108.

[218]  Tampereen kirjapaino-osakeyhtiö ja Aamulehti 1881-1931. http://www.porssitieto.fi/yhtiot/ssuo.html.Pörssitieto vuosikirja 1865-1912 perustetut osakeyhtiöt:. Sanoma Tampereella Kirjapaino Oy kaupparekisterinumero 13223, Tampereen Kirjapaino Oy kaupparekisterinumero 2440. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tampereen_Sanomat Tampereen Sanomat -lehti aloitti ilmestymisensä Tampereen ensimmäisenä sanomalehtenä 3. tammikuuta 1866 nimellä Sanomia Tampereelta. Lehden nimi muutetiin kuitenkin Tampereen Sanomiksi saman vuoden heinäkuun alussa. Tampereelle alettiin puuhata uutta kilpailevaa, kansallisia asioita ajavaa lehteä. Tämän uuden lehden, Aamulehden, näytenumero ilmestyikin jo joulukuussa 1881 ja lehti alkoi ilmestyä kaksipäiväisenä vuoden 1882 alusta, kun oma kirjapaino saatiin kuntoon. Tampereen Sanomat ilmestyi aina elokuuhun 1900 saakka, jolloin lehti jouduttiin talousvaikeuksien vuoksi lopettamaan. Lehti alkoi kuitenkin ilmestyä uudelleen syyskuusta 1905 alkaen. Suomen vapaussodan aikana Tampereen Sanomien kirjapaino tuhoutui Tampereen taistelun aikana valkoisten tykkitulessa. Tampereen Sanomien ilmestyminen päättyi lopullisesti 30. marraskuuta 1939, kun kaikki lehden kolme toimittajaa lähtivät talvisotaan.

[219]   Martin 1877 a, 4-5.

[220]   Martin 1877, a 5-6

[221]   Martin 1877, a 6-7.

[222]   Martin 1877 a, 7-12.

[223]   Martin 1903, 12-19.

[224]   Martin 1877 a, 19-21.

[225]   Martin 1877 a, 21-22.

[226]   Martin 1877 b, 1.

[227]   Martin 1877 b 3-6. Kysymyksessä oli vuoden 1701 virsikirja. Se oli ilmestyessään nimeltään Uusi Suomenkielinen Wirsikirja. Se oli käytössä virallisena virsikirjana lähes 190 vuotta. Uuden virsikirjan tultua käyttöön tätä pitkäaikaista virsikirjaa alettiin kutsua nimellä Vanha virsikirja. Martinin mukaan ehkä jo aikaisemminkin. Wirsikirja 1701. Wasta uudesta ojennettu 1857.

[228]   Martin 1877 b, 6-7.

[229]   Martin 1877, 7-22.

[230]   Martin 1878, 3.

[231]   Martin 1878, 4-12.

[232]   Martin 1878, 13-14.

[233]   Martin 1878, 14-15.

[234]   Martin 1878, 15-16..

[235]   Martin 1884, 1-18, 19-34 ja 34-52. Martin 1877 a. Martin 1877 b. Martin 1878.

[236]   Martin 1890, 3-6.

[237]   KK Coll. 225.42 Martinin kirje Pyhäjärveltä 9.8.1870

[238]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[239]   SS 2/1886, 26-27.Martinin kirje  Kangasniemeltä 2.2.1871

[240]   SS 2/1886, 25 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871..

[241]   SS 6/1886, 89 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[242]   SS 2/1886, 26-27 Martinin kirje Kangasniemeltä 2.2.1871.

[243]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[244]   SS 2/1886, 26-27 Martinin kirje Kangasniemeltä 2.2.1871.

[245]   SS 12/1886, 186  Martinin kirje Helsingistä 24.4.1872.

[246]   SS 2/1886, 25-26 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[247]   SS 7/1886, 105-106 Martinin kirje Viipurista 27.9.1871.

[248]   SS 2/1886, 26-27 Martinin kirje Kangasniemeltä 24.2.1871.

[249]   SS 6/1886, 90 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[250]   KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871.

[251]   SS 7/1886, 105-106 Martinin kirje  Viipurista 27.9.1871.

[252]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[253]   SS 2/1886, 89 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[254]   SS 9/1889, 141 Martinin kirje Kangasniemeltä 20.4.1871.

[255]   SS 3/1886, 43 Martinin kirje Viipurista 18.3.1872.

[256]   SS 24/1888, 374 Martinin kirje Viipurista 24.5.1871.

[257]   SS 13/1889, 199 Martinin kirje Viipurista 28.8.1871.

[258]   SS 13/1889, 199 Martinin kirje Viipurista 26.2.1871.

[259]   SS 7/1886, 105 Martinin kirje Viipurista 27.9.1871.

[260]   Suokunnas 1982, 120. Email Seppo Suokunnas 31.3.2016 Kari Vappulalle. 1800-luvulla laulu esiintyi Halullisten sielujen hengellisissä lauluissa monissa painoksissa. Laulu oli Siionin Kanteleessa vuodesta 1881 lähtien nro 125. Nykyisessä Kanteleessa tätä rukoilevais-evankelista laulua ei enää ole. Tämä laulu on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Virsikirjassa (1986) nro 310 ”Herra Jeesus kun kanssamme täällä vain on”.

[261]   Matka-Lauluja 1869.

[262]   SS 7/1886, 105 Martinin kirje Viipurista 27.9.1871.

[263]   SS 2/1886, 26-27 Martinin kirjeet Kangasniemeltä 2.2.1871.

[264]   SS 2/1886, 25-26 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[265]   SS  6/1886, 89-90 Martinin kirje Kangasniemeltä  22.4 .1871.

[266]   SS 10/1886, 157 Martinin kirje Viipurista 2.10.1871.

[267]   SS 6/1886, 89-90 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[268]   Martin 1878, 13.

[269]   VKA Ristiinan rippikirjat 1867-1871, 564.

[270]   SS 6/1886, 89 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[271]   SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[272]   SS 6/1886, 89 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871-

[273]   SS 11/1879, 174 Martinin kirje Helsingistä 5.5.1872.

[274]   SS 2/1886, 26 Martinin kirje Kangasniemeltä 22.4.1871.

[275]   SS 12/1886, 187 Martinin kirje Helsingistä 24.4.1872 ja SS 16/1886, 247 Martinin kirje                                      Helsingistä 29.7.1872 ja SS  13/1886, 199 Martinin kirje Helsingistä 24.7.1872 ja SS 19/1886,  298 Martinin kirje Kristiinasta 21.1.1873.

[276]   SS 16/1886, 247 Martinin kirje Helsingistä 29.7.1872.

[277]   SS 9/1889, 141 Martinin kirje Kangasniemeltä 20.4.1871.

[278]   SS 10/1886, 157 Martinin kirje Viipurista 2.10.1871.

[279]  SS 24/1888, 374-375 Martinin kirje Viipurista 24.5.1871.

[280]  SS 14/1889, 217 Martinin kirje Viipurista 11.5.1872.

[281]  SS 11/1879, 173-174 Martinin kirje Helsingistä 5.5.1872.

[282]  SS 3/1886, 43 Martinin kirje Viipurista 18.3.1872.

[283]   KK Coll. 225.29 Martinin kirje Hedbergille 27.6.1871. SS 3/1886, 42 Martinin kirje Viipurista 6.7.1871.

[284]   SS 3/1886, 43-44 Martinin kirje Viipurista 18.3.1872.

[285]   SS 3/1886, 43 Maratinin kirje Viipurista 18.3.1872. SS 14/1889, 217 Martinin kirje   Viipurista 11.5.1871.

[286]   SS 16/1886, 247 Martinin kirje Helsingistä 29.7.1872.

[287]   SS19/1886, 296 Martinin kirje Kristiinasta 21.1.1973.

[288]   SS 19/1886, 296-298 Martinin kirje Kristiinasta 21.1.1873.

[289]   Virkkala 1970, 114. KK Coll. 225. 29 Martinin kirjeet Hedbergille 27.6.1871 ja 20.9.1872.

[290]   Pietari Kurvisesta Koskenniemi 1964, 129-131.

[291]   Koskenniemi 1964, 131.

[292]   Colliander 1910 I, 38-40 matrikkelissa nro 40. Collianderin mukaan vaikutti paljon

erityisesti Kiikalassa hengellisen elämän herätykseksi. Hänellä oli erittäin laaja oma

kirjallinen tuotanto ja käännöstoiminta.

[293]   SS 23/1902, 355-356. Fr. G. Hedbergi kirje Pöytyältä 4.10.1844,.  Läheisestä ystävyydestä

kertoi allekirjoitus Frederik Gabriel.

[294]    Schmidt 1951, 192. Schmidt kertoo myös antinomismista Tampereella vuodelta 1844, jolloin yltiöpäinen henkikirjoittaja oli sen pääedustaja. Hedberg sai pettymyksekseen kuulla, että ”Bondsdorfin luona oli suorastaan tanssittu molemmat markkinapäivät” ja että sitä pidettiin ”isona ja rohkeana tekona”. Schmidt 1951. 191-192.

[295]  Schmidt 1951, 192.Takala 1948, 333-334. Takala mainitsee myös Nyholmin kirjeen Hedbergille 17.3.1866.

[296]   Kurwinen 1896, 320-321.

[297]  SS 1/1886, 7-8.  Virkkala 1970, 168 nootti 69. B. E. Martin itse edusti 1890-luvun      ”lievennettyä strömborgilaisuutta”. Näin Varho 1935, 78.

[298]   SS 11/1886, 7-8. Email  Seppo Suokunnas  10.11.2015 Kari Vappulalle.

[299]   Varho 1935, 78. Virkkala 1970, 168, nootti  69.

[300]   Häpyrensseli-sanalla on merkitys häpeämiskyky, häpy. Email Kotus (Jenni Halmetoja)       9.8.2016 Kari Vappulalle.

[301]   Varho mainitsee, että Juho Lehto Akaan Vuosjulkaisussa (1883-1917) piti Pietari Kurvista    liikkeen alullepanijana. Härmän kokouksesta ja sen taustalla olleista ristiriidoista ks. Koskenniemi 1998, 158, 175- 181.  Varho 1935, 7-9, 18. ”Sontulan oppi” -liikkeen opin sisältö Varho 1935, 18-30.  Valkeakosken Sanomissa oli kolumni 20.3.2013 otsikolla Sellainen ol` Toijala. Siinä esitettiin aikamatka paikkakunnan historiaan. 1890-luvun puolivälissä matkalla tarkkailtiin Sontulan oppia, joka syntyi hetkeksi vastapainoksi normaaleille kirkon opeille. Sontulan kylässä siis harrastettiin täysillä epäsiveellisyyksiä ja vääristeltiin Raamatun oppeja. Entä jos Sontulan oppi olisikin vallannut ihmisten mielet ja syrjäyttänyt valtauskonnon? Kirkossa olisi ainakin hauskempaa ja jo kasteessa olisimme saaneet syntimme anteeksi.  Email Valkeakosken Sanomat (Olli) 22.10.2015  Kari Vappulalle.

[302]   Koskenniemi 2008, 18 ns. vapaat maallikkosaarnaajat.

[303]   Murrearkiston perusteella vernu viitta ihmiseen, joka kiusaa muita puheillan esimerkiksi irvailemalla tai matkimalla. Sana on tuttu eteläpohjalaisissa murteissa. Elias Lönnrotin Suomlais-Ruotsalaisesta sanakirjasta lyötyvät sanat vernuke ja vernus (1880). Niillä on ilmeisesti merkitykset nalkuttaja sekä raukka, maankiertäjä ja irtolainen. Email Kotus (Jenni Halmetoja) 9. ja 10.8.2016 Kari Vappulalle. SMS s.a. Maankiertäjä-tulkintä ei sopine kirjansitojalle.

[304]   Andeliga Sånger I-IV.

[305]   Suokunnas 1982, 35- 36 ja 240. Hengellisiä Wirsiä I-III, joita owat kirjoitelleet F. G. H(edberg), Ph. Hamberg,  R-s. Helsinki 1853. Suokunnas 1982, 36. Ph. Hamberg on Theodor Hamberg, joka  oli ruotsalainen lähetyssaarnaaja. Hänen nimensä nimilehdellä johtuu siitä, että hänet oli virheellisesti merkitty laulun Jag nu den perlan funnit laulun  tekijäksi. Tekijä on John Mason. Hamberg oli ainoastaan laulun ruotsintaja ja ruotsinsi sen mahdollisesti matkallaan Kiinaan lähetyssaarnaajaksi. Suokunnas 1982, 36. Tittelilehdellä R-s ei ollut Alfred Brynolf Roos vaan C. O. Rosenius. A. F Roos oli Uudenkaupungin kirkkoherran apulainen ja sittemmin Brändön kirkkoherra. Affred Brynolf Roosin laulujen alla oli aina ”Alfred” tai ”Alfred Brynilf” eikä R-s. Andeliga Sånger I;ssä ja Hengellisiä Wirsiä I:ssä olöi myös Roosin lauluja, mutta vain Andeliga Sånger ilmaisi tekijän nimellä ”Alfred” tai ”Alfred Brynolf” Suokunnas 1982, 36. Kysymyksessä ei siis ole kolportööriveljeksistä Gustaf ja Johannes Roos kumpikaan. Koskenniemi 1964, 108-111.

[306]   Vuosina 1894-1895 B. E. Martinilta ilmestyivät kaksiosainen laulukirja I ”Sionin kuninkaan tytärten kiitos- ja ylistys-weisut” (34 laulua) ja II ”Sionin kuninkaaan Poikain ja tytärten ilo-, riemu ja ylistys-weisuja” (48 laulua). Niistä otettiin uusintapainos 1905 ”Kanteleen Veisuja matkalla”. Varho 1935, 10-11.

[307]   Sirén 1885 ja Rahikainen 1893.

[308]   Sirén 1885, 329-331. Karvonen 1936, 12-14.

[309]   https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrjö_Sakari_Yrjö-Koskinen. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen (vuoteen 1882 Georg Zacharias Forsman), kirjailijanimi Yrjö Koskinen, (1830–1903) oli vapaaherra, senaattori, professori, historioitsija, poliitikko ja vanhasuomalainen suomalaisuusmies, Suomalaisen puolueen puheenjohtaja.  Kirjallisessa kuukauslehdessä hän käyttää nimimerkkiä Y. K. Nimimerkin takana on suomalaisuusmies, mikä ilmenee Ingmanin kanssa tapahtuneesta kielen käyttöä koskevasta kirjoittelusta. Kuukauslehti 10/1876, 245-248.

[310]   Pihlajamaa 2005, 256. Mitä lahvotoin tarkoittaa? Yleiskielessähän hk-yhtymän sisältävien sanojen taivutusmuodoissa ei useinkaan ole heikkoa astetta (lahko : lahkon, ei lahon), mutta osassa murteita on. Heikko aste (lahko) : lahvon : lahvos(s)a jne esiintyy laajalti lounaismurteissa, ja karitiiviadjektiivi on täten lahvoto(i)n. Email Kotus (Tarja Heinonen) 12.8.2015 Kari Vappulalle.

[311]   Kuukauslehti 1876, 248.

[312]   Sirén 1885, 332. Rahikainen 1893, 104-105, 108.

[313]   Karvonen 1936, 32-33. Takala 1948, 288-289.

[314]   Björklund 1928, 29. Virkkala 1970, 114.

[315]   Virkkala 1970, 114.

[316]   Koskenniemi 1964, 129-131

[317]   Pihlajamaa 2006, 256.

[318]   https://fi.wikipedia.org/wiki/Korkeakirkollisuus

[319]   Virkkala 1970, 114

[320]   Karvonen 1936, 17.

[321]   Rahikainen 1893, 107-108.

[322]   VKA Ristiinan rippikirja 1867-1876, 564. Samoin Colliander KA Coll. pm II, 2281.

[323]   O. H. R, 1908, 73.

[324]   http://www.finbible.fi Biblia 1776. Karvonen 1936, 19. Martinista ja Viipurin hautausmaista Kymäläinen 1993, 53-66 .

[325]   Koskenniemi 1984, 141. Toinen nuorena nukkunut profeetta on Karl Emil Lizell (1830-1855). Hänen kirjansa ”Kristus se hyvä Paimen” oli paljon luettu. Kolmas nuorena kuollut pappi oli Martinin ystävä ja uskonveli Kleofas Immanuel Nordlund (1849-1883).

[326]   M-tin 1886, 7.

[327]   Sjöblom 1911, III 24-26.

[328]   Vappula 2009.

[329]   https//fi.wikipedia.org Jyväskylän seminaari.

[330]    Sjöblom 1912, IV 3. Jyväskylän seminaari 1937, 609. Lyhenne J.s. tarkoittaa Jyväskylän seminaaria.  Rahikainen 1982,73.

[331]   Sjöblom1912, 4. Rahikainen 1982, 73.  Colliander 1910, I 562-563.

[332]   Sjöblom 1912, IV 3-4. Rahikainen 1982, 73. Piispa ilmeisesti kiersi kätensä Rahikaisen ympäri ja tervehti häntä ”pyhällä suudelmalla ” Room 16, 16 suun annolla.

[333]   Koskenniemi 1964,  58-64 kolportööritoiminnan säännöt 1880 ja 1884 ja s. 112 kolportöörikirja. Koskenniemi 1998, 122-125. Johannes Bäck oli kolportööritoiminnan puolustaja ja sääntöjen kehittäjä.

[334]   Koskenniemi 1964, 12-13, 59-62. Kolportööritoiminnan säännöt 1880 ja 1884.

[335]   Sjöblom 1912, IV 7. Takala 1948, 267-268.

[336]  Waasan Lehti 54/1885 8.7.1885. Vrt. Rahikainen 1982, 73 Vaasa-lehti. Tämän nimistä lehteä ei ollut. Koskenniemi 1964, 112.

[337]   Sjöblom 1912, IV 7-8.

[338]     Suokunnas 2006 liikemies ja konsuli Carl Fredrik Borg oli Fr. G. Hedbergin serkku äidin puolelta. Kummankin isoisä oli Raahen ja Saloisten kirkkoherra Gabriel Carlsson Borg.

[339]   Sjöblom 1912, IV 11-14.

[340]   Mustakallio 1916, 39, 42-43. Rahikainen 1982, 75.

[341]   Koskenniemi 1884. 40-41

[342]   Laasonen 1953, 33, 43. Koskienniemi 1964, 113. Rahikainen 1982, 76.

[343]   Mustakallio 1916, 39, 42-43. Rahikainen 1982, 75.

[344]   Koskenniemi 2008, 34.

[345]   Mustakallio 1915, 43-44. Koskenniemi1984, 36-42. Härmän kokous vuonna 1895 oli käännekohta evankelisen liikkeen historiassa.  Ks. Koskenniemi 1984, 17-19.

[346]   Takala 1948, III 384-388. Koskenniemi 1984, 40

[347] Mustakallion tieto on ilmeisesti virheellinen. Ks. Koskenniemi 1964, 90. Albert Oskar Sundholm suoritti tutkinnon vuonna 1872 ja oli Porvoon ja Turun kapitulien luetteloiden mukaan toinen tutkinnon suorittanut. Rahikainen suoritti tutkintonsa vasta vuonna 1873.

[348]   Mustakallio 1916, 35.

[349]   Laasonen 1953, 5, 34.

[350]   Koskenniemi 1964, 111.

[351]   Rahikainen 1982, 76.

[352]   Yliasiamiehentoimi (toiminnanjohtaja) oli hautajaisten aikaan täyttämättä. Hallituksen puheenjohtaja oli Klas Henrik Ekroos. http://sley.fi johtajat ja hallituksen puheenjohtajat.

[353]   http://w.sley.fi. johtajat

[354]   Suokunnas 2016.

[355]   Mustakallio 1915, 44.

[356]   Koskenniemi 2008, 34.

[357]  Sändebudet 21/1.11.1897, 241.Suokunnas 2016. Alkuaan viren on kirjoittanut ruotsalainen August Ludvig Strom 1891. Hän eli vuosina 1862-1914 ja oli Pelastusarmeijan everstiluutnatti ja taloussihteeri sekä laulujen kirjoittaja. Virsikirja 341. https://sv.wikipedia.org/wiki/August_Storm.

[358]  Virsikirja 1986.

Mainokset