Viipurin Rouvasväenyhdistys ja sen orpokoti

Ensimmäinen suomalainen rouvasväenyhdistys

Rouvasväenyhdistykset olivat ensimmäisiä varsinaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä Suomessa. Aatteeltaan ne olivat filantrooppisia, mutta ne edustivat myös kristillisiä ihanteita.

Vuonna 1835 Viipurissa syntyi Suomen ensimmäinen yksityinen naisyhdistys avustustoiminnan edistämiseksi. Huoltojärjestö Viipurin Fraun-Verein (Frauenverein) perustettiin kaupungin saksankielisen yläluokan naisten toimesta ilmeisesti saksalaisten esikuvien innostamana. Rouvasväenyhdistyksen syntyyn ratkaisevasti vaikuttivat hovineuvoksetar Sophie Örn ja rouva Charlotte Seseman. Yhdistys keräsi varoja jo vuonna 1835 arpajaisissa ja naamiaisissa (naaamiohuvit). Arpajaisten tuotto oli 4.850 bankkoruplaa. Vielä samana vuonna joulukuun 26. päivänä vuonna vanhan luvun mukaan eli tammikuun 7. päivänä 1836 toimeenpantiin ”naamiohuvit”, joista puhdasta tuloa oli 805 pankkoruplaa. Kun siitä oli jaettu avustusta 14 henkilölle, jäi pääomaan liitettäväksi 500 pankoruplaa. Viidelläsadalla ruplalla hankittiin kaksi obligaatiota á 250 pankoruplaa.[1]

Rouva Sofia Örnin kehotuksesta 12 rouvaa ryhtyi neuvottelemaan rahojen käytöstä. Rouvat päättivät lainata myyjäisistä keräämänsä rahasumman Pietarissa asuvalle kauppias H. Sutthoffille vekseliä ja edeltäpäin maksettavaa 6 % korkoa vastaan.[2]

Sanan Saattaja Wiipurista -lehti kirjoitti vuonna 1836 naisten aktiviteetista.  Helsingissä ”owat muutamat kunnioitettavat rouwat asettaneet koulun, jossa opetetaan köyhiä tyttölapsia sekä kirjalle, että muille hyville keinoille”. Lehti kertoi myös Helsingin innoittamana Viipurissa tapahtuneesta hyväntekeväisyydestä. ”Koska se sydämen lempeys, jonga Suomen suloiset rouwat osoittawat köyhille lapsille, on tullut puheeksi, niin en me taida kauwemmin salata, että Wiipurgin rouwat owat omilla käsitöillänsä koonneet muutamia tuhansia ruplia, joiden itressillä kasvatetaan armottomia orpolapsia”.[3]

Rouvasväenyhdistysten juuret

Naisjärjestöjen keskusliitto järjesti Helsingissä näyttelyn vuonna 2006 ”100 vuotta naisten ääniä ja toimintaa. 100 years of women´s voices and action”. Näyttelyyn liittyneessä julkaisussa ”Naiset ja verkostoitumisen voima” kerrotaan näyttelyn kolmesta alkujuuresta, jotka ulottuvat 1700-luvun Venäjälle, 1700-luvun Ranskaan ja 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltoihin. Venäjällä Katariina II:n aikana perustettiin tyttökouluja, joista yksi, Viipurin saksankielinen tyttökoulu avattiin 1788. Kolmas alkujuuri Yhdysvalloissa vuonna 1848 vie keskusteluun naisten tehtävistä ja oikeuksista yhteiskunnassa. Kokous vaati naisille ja miehille samoja poliittisia ja taloudellisia oikeuksia sekä naisille oikeutta koulutukseen ja oikeuksia aviovaimoina ja äiteinä. Suomeen tämä naisten vapautusliike tuli Englannin ja Pohjoismaiden kautta ja johti Finska Kvinnoförening – Suomen Naisyhdistyksen perustamineen. Tämän tutkimuksen kannalta on mielenkiintoinen toiseksi merkitty alkujuuri. Se alkoi Sociéte de la charité maternelle -yhdistyksen perustamisesta Pariisissa 1784. Näyttelymateriaalin mukaan se kasvatti suomalaisen juuriverson Viipuriin, jossa vuonna 1835 perustettiin hyväntekeväisyyttä harjoittava Frauenverein. Seuraava oli Fruntimmerförening Porvoossa 1846 ja sen jälkeen yhdistyksiä perustettiin moniin suuriin kaupunkeihin.[4]

Näyttelymateriaalin kirjoittamisesta vastasi filosofian tohtori, työnohjaaja ja kouluttaja Maritta Pohls. Hän kertoi kirjoittaneensa edellä mainitun tekstin yleisellä tasolla. Tilaa oli niin vähän, että piti pelkistää. Siitä johtui mainittu ilmaisu ranskalaisen yhdistyksen viipurilaisesta juuriversosta. FT Pohls jatkaa, että ”hyväntekeväisyysajattelu syntyi Ranskassa, mutta tuli kuitenkin Suomeen Saksan kautta, ainakin tähänastisen tutkimuksen mukaan”. FT Pohlsin mielestä Viipuri ja koko Karjala ovat lähdeaineiston osalta ongelmallisia.[5]

Alexandra Ramsay väitöskirjassaan tyytyy vertailemaan rouvasväenyhdistysten ikiä ranskalaiseen Sociéte de la charité maternelle -yhdistykseen nähden. Sen enempää hän ei kerro ranskalaisesta ”alkujuuresta”. Helsingin yhdistykset olivat perustetut 10 vuotta myöhemmin kuin Oslon Dameforeningen för Asylers Fremme. Tukholman, Kööpenhaminan ja Pietarin yhdistykset oli perustettu 30 vuotta aikaisemmin kuin Helsingissä. Helsingin yhdistykset olivat noin 60 vuotta nuorempia kuin Sociéte de la charité maternelle, joka Ramsayn mukaan oli eräs varhaisimmista tunnetuista ranskalaisista hyväntekeväisyysorganisaatioista. Väitöskirjassa Viipurin yhdistys jää yhden lauseen varaan. Siinä kerrotaan, että Viipurin Frauenverein perustettiin jo 1835. Sen sijaan Ramsay kuvailee enemmän esim. Kokkolan, Kuopion, Porvoon, Pietarsaaren, Kristiinankaupungin ja Turun rouvasväenyhdistyksiä.[6]

Filosofian tohtori Sven-Erik Åström artikkelissaan ”Kuinka herrasväenrouvat löysivät köyhälistön” ei käsittele rouvasväkitoiminnan kansainvälisiä juuria. Hän lähtee selvittelemään rouvasväen yhdistysten syntyä 1840-luvun kansallistunteen nousulla ja sosiaalisilla probleemoilla, erityisesti köyhyydellä ja nälänhädällä. 1840-luvulla lehdistön saatua suuremman vaikutuksen yhteiskunnassa käytiin käsittelemään ongelmia kuten pauperismia, sivistyksen kapea-alaisuutta ja kansan syvissä riveissä vallinnutta pimeyttä, kansankasvatusta, filantropiaa, sosialismia ja proletarismia. Naisille alettiin vaatia oikeutta sivistykseen ja omatoimisuuteen. Tätä taustaa vasten alkoivat ensimmäisen naisemansipaation fanfaarit kuulua.[7]

Hyväntekeväisyysaate FT Maritta Pohlsin mukaan tuli ainakin tähänastisen tutkimuksen valossa Ranskasta Saksan kautta. Saksassa ensimmäiset rouvasväenyhdistykset (Frauenverein) syntyivät vuodesta 1810 lukien ranskalaisen esikuvan mukaan. Saksalaiset rouvasväenyhdistykset joutuivat mukautumaan maansa 1800-luvun vaiheisiin. 1840-luvulta lähtien maahan perustettiin kirkollisia rouvasväenyhdistyksiä. Samalla vuosikymmenillä syntyi myös poliittisesti orientoituneita rouvasväenyhdistyksiä. Tosin tässä tutkimuksessa kerrotaan myös ruotsalaisvaikutteista rouvasväenyhdistysten sääntöihin.[8]

Ainakin Viipurin osalta saksalaislähtöisyys pitää paikkansa siltä osin, että viipurilaisella yläluokalla oli yhteyksiä Saksaan, mistä yhtenä todisteena on Viipurin Diakonissalaitoksen synty.[9] Viipurin Rouvasväenyhdistystä ei tosin liitetä niiden lähteiden perusteella, jotka tätä artikkelia kirjoitettaessa ovat olleet käytettävissä, saksalaisiin esikuviin. Pikemminkin muutos naisen asemassa 1800-luvulla synnytti yläluokkalaisissa naisissa halun auttaa hädänalaisia. Rakkaus keksi auttamismuodot ilman kansainvälisiä esikuvia.

Kuinka herrasväen rouvat löysivät köyhälistön

1800-luvun alussa nousi Euroopassa filantrooppisten aatteiden pohjalta kirkosta tai valtiosta erillinen yksityinen yhdistysmuotoinen hyväntekeväisyys. Filantropian aatesisällöksi voi määritellä vapaaehtoisen rahan, tavaroiden, palvelujen tai aatteiden antamisen vähempiosaisille usein ilman vaatimusta vastapalveluksista. Suomessa vallitsi autonomian ajan alussa yksityiselle hyväntekeväisyystyölle myönteinen ilmapiiri, sillä venäläiset vallanpitäjät pyrkivät vahvistamaan väestön lojaalia alistumista kehittämällä elinolosuhteita. Hyväntekeväisyysaate sai tukea myös heräävältä kansallisuustietoisuudelta, jonka keskeisiä pyrkimyksiä oli rahvaan sivistyksellisten ja taloudellisten tarpeiden tyydyttäminen.[10] Tässä tilanteessa heräsi naisten aktiivisuus.[11]

Naisten kouluttautumisesta oli alettu Suomessa puhua 1800-luvulla. Naisten asemaan liittyen J.V. Snellman korosti koulutuksen merkitystä, jotta yksilöt voisivat päästä osallisiksi kaikista kansalaisoikeuksista, vaikka Snellmanilla perhe oli viime kädessä kaiken yksilöllisen toiminnan tarkoitus.[12] Tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona elettiin sääty-yhteiskunnan muuntumisen aikaa. Vuosisadan puolivälin jälkeen sääty-yhteiskunta alkoi vähitellen hajota. Oltiin menossa säätyläistöstä sivistyneistöksi, sääty-yhteiskunnasta kohti kansalaisyhteiskuntaa. Sääty-yhteiskunnan käsitykset korostivat naisen ja etenkin naimisissa olevan naisen epäitsenäistä asemaa. Uudistuvassa yhteiskunnassa yksilön sosiaaliasema rakentui etupäässä valistuksen ja ulkonaisen käytöstavan sekä vakaiden varallisuussuhteiden mukaan. Syntyperä ei enää ratkaisut voittopuolisesti, vaan kysymys oli sosiaalisissa rakenteissa tapahtuneista muutoksia.[13]

Otsikossa esitettyyn kysymykseen ”Kuinka herrasväen rouvat löysivät köyhälistön” voi etsiä vastausta tarkastelemalla joitakin rouvasväenyhdistyksiä. Hyväntekeväisyystyö oli alusta alkaen naisvoittoista ja se oli osa naisten yhteiskunnallista aktivoitumista. Säätyläis- ja porvaristaustaiset naiset ryhtyvät Suomessa perustamaan ulkomaisten esikuvien mukaisia filantrooppisia hyväntekeväisyysyhdistyksiä 1830-luvulta lähtien. Yhdistykset rakentuivat vapaaehtoisen jäsenyyden pohjalle ja olivat ilmentymiä assosiaatiohengestä (association). Assosiaatio oli 1800-luvun puolivälin muoti-ilmaisu, jolla tarkoitettiin paikallisia seuroja ja yhdistyksiä, joilla ei ollut keskusorganisaatiota. Aluksi rouvasväenyhdistyksiä perustettiin lähinnä kaupunkeihin, mutta 1860- luvulta lähtien myös maaseudulle. Rouvasväenyhdistysten työn painopisteenä oli erityisesti turvattomien lasten huolto, naisten ja köyhien auttaminen. Toimintaa sävytti useimmiten uskonnollinen ja moraalinen eetos.[14]

Kuten edellä on kerrottu, Viipurin Rouvasväenyhdistys oli siis ensimmäinen Suomessa perustettu rouvasväenyhdistys. Yhdistyksen ensimmäisten jäsenten pelkkä nimien luettelo vie keskelle Viipurin vanhaa saksalaista aristokratiaa ja kulttuuria. Rouva Sophie Örnin[15] kehotuksesta varojen hoitoa varten muodostui kaupungin 12 säätyläisnaisesta erityinen yhdistys. Tähän joukkoon kuuluivat kreivitär Eva Mannerheim s. Schantz ja rouvat Elisabeth Jaenisch s. Stråhlman, Charlotte Sesemann s. Jaenisch, Dorothea Buchmann s. Åkeson, Wilhelmine Rothe s. Tesche, Adelaine Heitmann s. Baumann, Anna Rosenius s. Schröder, Marie Hackman s. Laube, Julie Hackman s. Jaenisch ja Amalie Wahl s. Frankenhäuser sekä neiti Julie Seidler.[16]

Laajassa sisälähetystä ja diakoniaa käsittelevässä kirjassaan teologian tohtori Erkki Kansanaho väittää virheellisesti, että ensimmäinen rouvasväenyhdistys syntyi Porvoossa Frederika Runebergin toimesta.  Tosin Kansanaho myöhemmin kertoo viipurilaisesta hyväntekeväisyysharrastuksesta ja mainitsee vuonna 1851 perustetun lastenkodin, joka sai alkunsa vuonna 1835 aloitetusta hyväntekeväisyystoiminnasta, mikä oli johtanut rouvasväenyhdistyksen perustamiseen. Alexandra Ramsay väitöskirjassaan esittelee ensin helsinkiläisiä 1840-luvun lopulla perustettuja rouvasväenyhdistyksiä, mutta mainitsee kuitenkin Viipuriin aikaisemmin perustetun rouvasväenyhdistyksen. Filosofian tohtori Sven-Erik Åström artikkelissaan ”Kuinka herrasväenrouvat löysivät köyhälistön” aloittaa rouvasväenyhdistysten esittelyn Porvoosta, Kokkolasta, Helsingistä ja Turusta. Todettuaan rouvasväenyhdistysaatteen levinneen kaupungista kaupunkiin hän mainitsee viipurilaisen rouvasväenyhdistyksen olleen merkittävä. ”Oikeastaan se on kaikista vanhin, vuodelta 1835”.[17] Mahtaako Viipurin Rouvasväenyhdistyksen sijoittaminen tutkimuksissa muiden yhdistysten jälkeen pääasiallisesti vähäisenä mainintana johtua lähdeongelmasta, lähteiden vaikeasta löytämisestä tai vähäisestä lähdemateriaalista. Kuten aikaisemmin on mainittu, FT Pohlsin mielestä Viipuri ja koko Karjala ovat lähdeaineiston osalta ongelmallisia.

Joulukuussa 1846 kokoontui joukko porvoolaisia naisia muodostaakseen rouvasväenyhdistyksen. Porvoon Rouvasväenyhdistyksen aloitteentekijä oli Frederika Runeberg. Yhdistyksen tarkoitus oli auttaa hätää kärsiviä välittämällä työtä. Tärkeintä kuitenkin oli köyhien tyttöjen hoito ja opetus. Yhdistyksen ensimmäisessä kokouksessa jäseniksi kirjautui 90 henkilöä, jotka olivat kaupungin seurapiirinaisia. Perustamista seuraavana vuonna yhdistys avasi koulun köyhille tytöille, jossa Frederika Runeberg oli opettajana.[18]

Samana vuonna käynnistivät Jeanette Snellman ja hänen ystävättärensä koulun Kuopiossa. Se oli tarkoitettu työväen tyttölapsille. Tämän koulun perustajista sanottiin: ”Me olemme äsken kuulleet miten Kuopion säädylliset naiset owat ylistettävällä ihmislemmellä hankkineet wähäisen koulun kaupungin työväen tyttö lapsille”.[19]

Kokkolan Rouvasväenyhdistys oli samanikäinen naisten yhteenliittymä Porvoon yhdistyksen kanssa. Toiminnan tarkoitus oli välittää kehruutöitä köyhille naisille, ottaa turvattomia tyttöjä jäsenten koteihin ja pitää heitä käsiteollisuuskoulussa. Kristiinan Rouvasväenyhdistys syntyi talvella 1847-1848 tukemaan kaupungin alakoulua.[20]

Helsinkiin perustettiin kaksi naisväenyhdistystä. Vanhempi syntyi vuoden 1847 lopussa. Sen nimi oli ”Orpolaisten Ystävät” (myöhemmin ”Orpolasten Ystävät”). Perustajina oli yhdeksän rouvaa ja mamsellia professoriperheistä ja heitä lähellä olevista kaupunkilaisista. Yhdistyksen toiminta käynnistyi ilman alkupääomaa. Vuonna 1848 järjestettiin seurahuoneella myyjäiset, joista saatiin 300 hopearuplaa.  Yhdistyksen jäsenmaksu oli kolme hopearuplaa. ”Orpolasten Ystävät” jäi Helsingissä toisen samanlaisen yhdistyksen varjoon. Sen toiminta loppui 1870-luvulla.[21]

Orpolasten Ystävien päämäärä oli huolehtia köyhistä turvattomista lapsista ja kasvattaa heidät kelpo palvelijoiksi. Sen tähden yhdistys ylläpiti lastenkotia, jonka suojatit kävivät aamupäivällä koulua ja iltapäivällä puuhailivat ompelusten parissa.[22]

”Fruntimmersföreningen i Helsingfors” perustettiin vuoden 1848 alussa. Aloitteentekijä oli ruustinna Nathalie Crohn. Yhdistyksen jäsenmaksu oli aluksi kolme hopearuplaa, mutta aleni kahteen. Jäsenmaksu oli melko korkea. Kaksi tai kolme hopearuplaa vastasi piian usean kuukauden palkkaa. Korkea jäsenmaksu muodostui monelle jäsenyyden esteeksi.[23]

Fruntimmersföreningenin sääntöjen malli oli Ruotsista upsalalaisyhdistykseltä. Sakari Topelius julkaisi ne Helsingfors Tidningarissa. Yhdistyksen ohjelmaksi tuli huolehtia kaupungin köyhälistön naisista ja lapsista. Tarkoituksena oli käydä köyhien kodeissa ja kehottaa heitä ”jumalanpelkoon, työteliäisyyteen ja järjestykseen”. Annetut avustukset olivat työtilaisuuksien järjestelemistä. Tärkeä asia oli valvoa lasten kristillistä kasvatusta ja opetusta. Yhdistys perusti Käsiteollisuuskoulun nuorille tytöille. 1860-luvun alussa yhdistys ylläpiti lastenseimeä, työ- ja ompelutupaa sekä keittokoulua. Kaupunki oli jaettu 12 piiriin. Kunkin piirin johdossa oli joku yhdistyksen 12 johtajattaresta. Yhdistyksen ensimmäisessä johtokunnassa oli Helsingin seurapiirien ensimmäisiä naisia.[24]

Orpolasten ystävät ja Fruntimmersförening pohjautunevat kahteen eri seurapiiriin, akateemiseen ja ”Le beau mondee”, hienoon maailmaan.[25] Helsingin Fruntimmersföreningenin toiminnassa tyypillisin jäsen oli naimisissa oleva keski-ikäinen nainen. Hallinnossa oli myös jokunen yli kolmenkymmenen vuoden ikään ehtinyt neiti eli mamseli.[26]

Väitöskirjassaan Alexandra Ramsay toteaa helsinkiläisistä yhdistyksistä, että oli kaksi nimeä ja kaksi ohjelmaa. Pienemmällä yhdistyksellä oli suomalainen nimi ”Orpolasten ystävät”, vaikka sen johto puhui ruotsia tai venäjää. Suomenkielinen nimi saattoi korostaa kansallista erityispiirrettä ja eroa Ruotsin valtakunnasta. Ramsay kyselee tutkimuksessaan, oliko suomen kielen esiin nostamisella poliittista merkitystä. Fruntimmersföreningen puolestaan otti nimensä naissukupuolesta ja tietyn yhteiskuntaluokan naisellisuudesta. Sana fruntimmer merkitsee alun perin ylemmän yhteiskuntaluokan naista.[27]

Helsingin yhdistystä perustettaessa toimittiin Turussa saman päämäärän hyväksi. Turkulaisyhdistyksen alku oli nk. lukupiirissä, joka perustettiin vuonna 1847. Lukupiirin kokouksiin saivat naisetkin osallistua. Lukupiiri tarjosi jäsenilleen keskustelutuokioita sekä ajanvietettä kirjallisuuden ja seurapelien muodossa.[28] Lukupiirin ohjelmassa oli huhtikuun 25. päivän 1848 köyhien huonot olot. Tilanomistaja, sanomalehtimies ja poliitikko Johan August von Essenin esitelmä tukholmalaisyhdistyksestä ”De fattigas Vänner” oli sysäys Turun yhdistyksen ”Köyhäin Ystävät” – ”De fattigas vänner” perustamiselle vuonna 1848. Von Essenin esitelmässä kerjäläispoika pujahtaa erääseen tukholmalaiseen kellariin, jossa käsityöläismestarit istuivat hauskaa iltaa. Pojan kertomus kauhistuttavista kärsimyksistä sai käsityöläismestarit perustamaan seuran, jonka tehtäväksi tuli huolehtia köyhistä ja turvattomista lapsista. Von Essenin esitelmän jälkeen kuulijoilta kerättiin omakätiset nimikirjoitukset listaan, jonka allekirjoittaneet osoittivat tahtonsa yksityisen hyväntekeväisyysjärjestön perustamisesta Turkuun. Allekirjoittaneita oli 72. Varmasti luettavia nimiä Matikaisen pro gradu-tutkimuksen mukaan oli 26 naisten ja 32 miesten nimeä. Perustetun yhdistyksen jäseneksi kelpasi periaatteessa kuka tahansa hyvämaineinen kaupunkilainen. Turussa ei haluttu estää kenenkään pääsyä yhdistykseen. Esimerkiksi Helsingissä rouvasväenyhdistykseen kelpuutettiin vain säätyläiset. Vuoden 1848 jäsenlistoista näkee kuitenkin, että Turun sivistyneistö oli herätetty. Listoissa oli Turun merkittävimpien perheiden nimiä. Jäsenmaksu työväenluokan jäseniltä oli vähintään 50 kopeekkaa ja säätyläisten ei saanut alittaa yhden ruplan minimirajaa. Matikainen toteaa pro gradu -työssään käsitellessään yhdistyksen nimiasiaa, ettei Rouvasväenyhdistys-nimeä edes harkittu, vaikka yhdistyksen toiminta tulikin muotoutumaan muiden suomalaisten rouvasväenyhdistysten kaltaiseksi.[29]

Vuonna 1849 julkaistiin keisarillinen käsky yksityisistä seuroista ja yhdistyksistä. Kaikkien yhdistysten tuli lähettää sääntönsä keisarille tarkistettaviksi ja vahvistettaviksi. Asiakirja-aineistosta, joka esitettiin keisarille käy ilmi, että kaikkien rouvasväenyhdistysten, paitsi turkulaisten, säännöt hyväksyttiin.[30] Nimi ”Köyhäin Ystävät” vaikutti vallankumoukselliselta. Von Essenin esitelmääkin pidettiin huolestuttavana kommunististen aatteiden takia, joita kenraalikuvernööri Menšikov luuli siinä olevan. Ensimmäisen johtokunnan kokoonpanosta olisi voinut päätellä, että keisarille uskolliset ja konservatiiviset henkilöt olivat toiminnassa mukana. Puheenjohtajana oli kaupungin ensimmäinen rouva, senaatin varapuheenjohtajan Lars Gabriel von Haartmanin sisar. Åström toteaa osuvasti, että nähtiin kummituksia keskellä päivää. Lopulta Turun Rouvasväenyhdistykselle hyväksyttiin lähes samanlaiset säännöt kuin Helsingin Rouvasväenyhdistyksellä oli. Turkulaistenkin sääntöjen juuret olivat niin ikään Upsalassa.[31]

Turun Rouvasväenyhdistyksen tehtävänä oli sääntöjen mukaan auttaa kaupungin köyhiä perheitä. Vaikka toiminta keskittyi työväenluokan köyhien auttamiseen, eivät köyhät säätyläisnaiset jääneet ilman yhdistyksen apua. Köyhtyneitä säätyläisnaisia autettiin rahalahjoituksilla, toisin kuin työväenluokan jäseniä. Turkulaisessa hotelli Phoenixissä pidettiin 1885 yleinen kokous, jossa joukko turkulaisia säätyläisiä ja oppineita päätti perustaa vanhoille säätyläisnaisille kodin, jota kutsuttiin Pauvres Honteaux´ksi (kainot köyhät). Kullakin perustajajäsenellä oli ollut linkki rouvasväenyhdistykseen.[32]

Filosofian maisteri Paula Koho on tutkinut monipuolisesti Käkisalmen Kaupungin  Rouvasväen Yhdistystä alkuajoista nykypäivään asti. Käkisalmen Rouvasväenyhdistys perustettiin Kaisan-päivänä  25.11.1855. Entinen luutnantti Rafail Alensandrovitš Tšernovitov lahjoitti keväällä 1855 alkupääoman Käkisalmen köyhäinhoitoa varten antamalla pormestarille 500 hopearuplaa. Kaupungin rouvasväki oli ilmoittanut olevansa halukas huolehtiman maksutta opetuksesta ja lisäksi vaatettamaan sitä tarvitsevat lapset. Kaupungin rouville annettiin suostumus rouvasväenyhdistyksen perustamiseen. Lisäpääoman saamiseksi järjestettiin arpajaisia, joiden arvonta suoritettiin 25. marraskuuta tanssiaisissa. Jokavuotista perustamispäivän juhlaa alettiin kutsua ”Kaisanpäivänjuhlaksi” ja traditio on jatkunut näihin päiviin asti. FM Koho on myös löytänyt Käkisalmen Rouvasväenyhdistyksen vuonna 1888 hyväksymät säännöt Viipurin kuvernementin eli lääninarkiston papereista Mikkelin maakunta-arkistosta. Kohon mukaan 1880-luvulla sääntöjen vahvistusta ei enää tarvittu senaatilta vaan lääninhallitukselta. Ilmeisesti yhdistyksellä oli ollut aikaisemminkin säännöt. Yhdistyksen alkuvuosien paperit ovat kadonneet. Tämän johdosta ei ole tietoa ensimmäisessä johtokunnassa vaikuttaneista naisista. Käkisalmessa oli totuttu siihen, että erilaisesta kielestä, uskonnosta ja kansallisesta syntyperästä huolimattat naiset toimivat yhdessä. Vuonna 1893 johtokuntaan kuuluivat mm. venäläissyntyinen kauppiaanrouva ja saksalaissyntyinen opettajatar.[33]

Vuoden 1888 säännöt oli otsikoitu ”Sääntöehdotus Käkisalmen Kaupungin Rouvasväen Yhdistykselle”. Sääntöjen 1. pykälän mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli ”sopivan työn hankkiminen kaupungin varattomille henkilöille, käsityön parantaminen paikkakunnalla käsityökoulun perustamisella ja köyhien kansakouluoppilaiden auttaminen vaatteilla yhdistyksen varojen mukaan, sekä siveellisyyden, ahkeruuden ja hyvän järjestyksen kartuttaminen kansan alempiin kerroksiin”. Toisen pykälän mukaan ”jokainen hyvämaineinen nainen, joka suorittaa vähintään yhden markan jäsenmaksua vuodessa, saakoon oikeuden olla yhdistyksen jäsenenä”. Yhdistyksen johtokunnassa sai olla miesjäseniäkin (6. §). Kaupunki oli jaettu kahteen piiriin, joita hoitivat naiskaitsijat (direkterit). Heidän tehtävänsä oli hankkia tietoja piirinsä oloista (10. §). Yhdistyksen pohjarahasto oli 25.000 markkaa. Pohjarahasto oli vain koron kartuttamista varten. Toiminta rahoitettiin kertyneillä koroilla ja lahjoituksilla sekä jäsenten ”soveliaalla tavalla” keräämillä tuloilla (11. ja 12. §). Kun varoja oli saatu tarpeeksi kokoon, aloitti köyhäinkoulu vuonna 1859. Sorvarinkisälli J. Hämäläinen kirjoitti köyhäinkoulun alusta seuraavasti: ”Vaan on täällä pantu muutakin hyvää toimeen; muutamat vallas-naiset kolme vuotta takaperin alkoivat koota rahoja köyhäin-koulun tarpeeksi ja saivat kumminkin niin kauas, että tänä talvena pantiin koulu ylös, jossa opetetaan lukemaan, kirjoittamaan, lukua laskemaan, ompelemaan, pesuja toimittamaan ja m.s. Eivät vanhemmat ensin tahtoneet panna tyttäriänsä kouluun, pelkäsivät että tulevat liian viisaiksi eli, miten sanonen, selviksi; vaan  – ei muuta kuin onnea ja menestystä tälle koululle”. Oppilaita koulussa vuonna 1868 oli viisitoista ja opettajina useita kaupungin mamselleja. Köyhäinkoulu toimi vuoteen 1876 asti, jolloin Käkisalmessa perustettiin varsinainen kansakoulu. Rahavaikeuksista huolimatta yhdistys perusti käsityökoulun, ja sitä pidettiin nimellä ”koulu naiskäsitöitä varten” vuodesta 1885. Nälkävuosina 1860-luvulla autettiin muualta tulleita hädänalaisia ja sairaita. Yhdistyksellä oli monenlaista toimintaa. Pidettiin keittokouluja, perustettiin köyhien saunarahasto, josta annettiin rahaa vapaisiin kylpypaikkoihin. Yhdistys yritti löytää työtä työttömille ja hätäaputöitä naisille, muistettiin ns. ”kainoja köyhiä”, maksettiin stipendejä seurakunnan poikakerholle, suojeluskunnalle, yhteislyseolle ja kirkon urkurahastoon. Onnettomuuden kohdanneille annettiin avustusta. Järjestettiin joulujuhlia lapsille ja käsityökoulun kevätnäyttelyitä. Vuodesta 1904 yhdistys osallistui seurakunnan diakonissan palkkaukseen ja palkkasi itse oman sairaanhoitajattaren.[34] Seurakunnan diakonissa ei ollut Viipurin Diakonissalaitoksen sisaria eikä Helsinginkään vaan Sortavalan sisaria. Sisälähetysseuralla on luettelo seurakuntiin sijoitetuista sisarista: ”Sisälähetysseuran (ent. Sortavalan) Diakonissalaitoksen sisarten sijoittuminen seurakuntasisariksi seurakuntiin vv. 1895-1910-1915”. Luettelon mukaan Käkisalmelle sijoitettiin vuonna 1903 sisar Ida Sofia Nordberg (s. 23.7.1877 Kymissä). Hän toimi seurakunnassa aluksi oppilaana, joksi hänet oli otettu Sortavalan laitokseen vuonna 1901.  Koesisareksi hänet oli ”päästetty” 21.6.1904. Riittävän pitkäksi katsotun seurakuntaharjoittelun jälkeen Sortavalan Diakonissakoti, mikä oli laitoksen nimi kyseisenä aikana, puolsi tuomiokapitulille 12.10.1909 hänen vihkimistään diakonissaksi.[35] Käkisalmen Kaupungin Rouvasväen Yhdistys on Suomen vanhin suomenkielinen edelleen toimiva naisyhdistys.[36]

Ensimmäisillä rouvasväenyhdistyksillä oli myös arvostelijansa. Arvostelua tuli radikaalien ja liberaalien taholta. Radikaalit ja liberaalit pitivät toimintaa vajavaisena. Äärikonservatiivit sitä vastoin kauhistuivat siitä, että kaupungin hienot naiset alkoivat vaeltaa köyhälistökortteleissa. On hyvä muistaa, ettei sen ajan yhteiskunnassa naisella ollut juuri muuta mahdollisuutta ammattiin. Köyhien auttaminen oli säädyllinen ammatti. Arvostelua on herättänyt myös auttajien holhoava asenne. Mitä ilmeisimmin auttamisen periaatteiden juuret olivat patriarkaalisesta sääty-yhteiskunnasta.[37]

Lehdistössä rouvasväenyhdistykset saivat tunnustusta ja kritiikkiä. Sanomalehti Ilmarinen kirjoitti pitkässä artikkelissa vuonna 1851 ”Något om fruntimmersföreningar”. Artikkeli julkaistiin lehden numeroissa 26.2., 1.3. ja 28.5.1851. Kirjoittaja oli lehden toimittaja ja koulumies, lehtori Ludvig Leonard Laurén. Hän viittaa artikkelissaan ruotsalaisiin esikuviin ja Kaiserswerthin laitokseen. Lehdessä kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen henkeen, jossa hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Hän antoi tukensa rouvasväenyhdistyksille ja näki niiden mahdollisuudet siunausrikkaaseen toimintaan. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä niitä keinoja, joilla varoja hankittiin. Oikean vakaumuksen hän näki kristillisessä diakoniassa, joka oli lähtenyt Kaiserswerthin Diakonissalaitoksesta. Kaiserswerthiläinen diakonia oli pastori Theodor Fliednerin näkyyn perustuvaa toimintaa. Käsitellessään Vaasan Rouvasväenyhdistystä Laurén näki parempiosaisten naisten velvollisuudeksi suunnata toimintansa koko siihen yhteiskuntaan, jossa elivät. Hänen mielestään yhdistyksessä tuli olla jäseniä kaikista kansankerroksista. Yhdistyksen pitäisi olla hädänalaisten ystävä eikä almujen jakaja. Tärkein sen tehtävistä oli antaa opetusta kehruuta ja kutomista varten sekä pitää huolta köyhien lasten koulunkäynnistä.[38]

Suomessa vapaamielisten aatteiden lipunkantajaksi tuli Viipurissa vuonna 1855 ilmestymisen aloittanut Wiborg-lehti. Sanomalehti ei jättänyt käsittelemättä uskonnollisiakaan kysymyksiä ja sen kulttuuriliberalistinen julistus oli voimakasta. Uskonnollisiin kysymyksiin lehti sai aiheen hyväntekeväisyysyhdistyksistä. Se suositteli kirkolle rouvasväenyhdistysten tukemista. Kirkon ei pitänyt käydä muuttamaan yhdistysten luonnetta, vaan se oli säilytettävä filantrooppisena. Lehden mukaan rouvasväenyhdistykset tarjosivat sivistyneille naisille mahdollisuuden jaloimman kutsumuksen toteuttamiseen köyhien kansanluokkien auttamisessa ja sivistämisessä. Rouvasväenyhdistykset muodostivat yhteyden säätyläisnaisten ja kansannaisten välillä. Rouvasväenyhdistykset olivat naisten urbaaneja, kansainvälisiä ja emansipoituneita yhdistyksiä.[39]

Orpokoti (lastenkoti) Viipurissa Saunalahden rannalla

Filosofian tohtori Sven-Erik Åström artikkelissaan ”Kuinka herrasväenrouvat löysivät köyhälistön” esittää, ettei Viipurin Rouvasväenyhdistyksellä ollut kirjoitettuja sääntöjä. Se oli jäsenmäärältään suljettu, sillä siihen kuului vain 12 jäsentä.[40] FT Åströmin väite, ettei Viipurin Rouvasväenyhdistyksellä ollut sääntöjä, pitää osittain paikkaansa.

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen keulahahmo Sofie Örn selvitteli yhdistyksen toimintaperiaatteista 10.12.1849 Viipurin läänin kuvernöörille, paroni Casimir von Kothenille lähettämässään asiakirjassa. Aluksi hän totesi edellä mainitun yksityisiä seuroja ja yhdistyksiä koskevan keisarillisen määräyksen velvoittavan myös Viipurin Rouvasväenyhdistystä. Yhdistyksellä ei kuitenkaan ollut sääntöjä eikä ohjesääntöä. Rouva Örn kertoi yhdistyksen toimineen vuodesta 1835 lukien ja siinä oli 12 jäsentä. Yhdistys oli päättänyt periaatteista, joita se toiminnassaan oli noudattanut. Se oli hoitanut, pitänyt huolta ja kasvattanut köyhiä, orpoja ja huonotapaisia tyttöjä. Kirjeen lähettämisen aikoina yhdistys piti huolta kahdeksasta lapsesta. Sen lisäksi yhdistys oli harjoittanut muuta hyväntekeväisyyttä. Varansa yhdistys oli saanut jalomielisiltä ja anteliailta kansalaisilta. Lisäksi vuosittain oli järjestetty naamiaiset ja arvottu naisväen käsitöitä. Selvityksensä lopussa Viipurin Rouvasväenyhdistyksen puolesta Sofie Örn anoi yhdistykselle edelleen oikeutta toimia ja kerätä varoja.[41]

Edellä selostettujen periaatteiden mukaan yhdistys oli toiminut ja jatkoi toimintaansa.  Tehtävänsä toteutumista varten yhdistys osti 25. tammikuuta 1850 Viipurin esikaupungista Saunalahdesta tontin nro 136 (myöhemmin tontit n:o 2 ja 3) orpolapsien hoitolaitokseksi 2.000 hopearuplalla. Tontilla oli vähäpätöinen päärakennus, asuinrakennus ja piharakennus. Peruskorjaus tuli maksamaan 888,32 hopearuplaa ja keittiökalusto 128,79 hopearuplaa. Seuraavana vuonna 12. tammikuuta avattiin ”vallasnais-yhteyden toimittama kasvatus-huone köyhille orvoille ja hoitamattomille tyttölapsille”.[42]

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Viipurin Rouvasväenyhdistyksen arkistossa olevassa ”diaarissa” eli jonkinlaisessa tapahtumaluettelossa oli 1.12.1870 maininta orpokodin säännöistä, joista oli saksan- ja ruotsinkielinen versio. Rouvasväenyhdistys oli pitänyt 12. marraskuuta 1870 kokouksen J. Fr. Hackmanin talossa. Yhdistyksen jäsenistä olivat paikalla presidentinpuoliso Nordenheim, kenraalinleski Oker Blom, everstiluutnantinleski Mendt, pormestarinrouva Poppius, kapteeninpuoliso Koskull, konsulinpuoliso Hackman ja kauppaneuvoksetar Hackman. Pöytäkirjanpitäjiä olivat Caroline Nordenheim ja Julia Oker Blom. Kokouksessa hyväksyttiin yhdistyksen lastenkodin säännöt. Konsulinrouva Julia Hackman valtuutettiin toimittamaan säännöt senaatin tarkasteltaviksi ja hyväksyttäviksi. Senaatin hyväksyvä päätös saatiin 13. joulukuuta 1870.[43]

Sääntöehdotuksen ensimmäinen pykälä kertoi yhdistyksen lastenkodin toiminta-ajatuksen. Sinne otettiin korvauksetta köyhiä orpoja ja luterilaista uskoa tunnustavia tyttöjä kasvatettaviksi palvelijattariksi. Mikäli tilat sallivat, lastenkotiin voitiin ottaa myös eläkeläisiä, joiden piti suorittaa johdon määräämä maksu. Toinen pykälä tarkensi kriteerit, joiden mukaan orpokotiin otettiin asukkaaksi. Etusijalla olivat Viipurin kaupunkiseurakunnassa asuvat lapset. Heidän lisäkseen orpoja lapsia voitiin ottaa Viipurin maaseurakunnasta. Myös sellaiset lapset, jotka olivat menettäneet äitinsä ja joiden isä ei kyennyt huolehtimaan lapsista, pääsivät lastenkotiin. Kotiin kelpuutettiin myös heitteille jätetyt lapset. Tytöt asuivat orpokodissa 8-10 vuotta. Kotiin ei otettu kolmea vuotta nuorempia ja kahtatoista vuotta vanhempia lapsia. Lastenkodin tytöt olivat johtokunnan holhouksen alaisia 18 ikävuoteen asti.  (3. §). Ilmeisesti tästä pidettiin kiinni, mikä on pääteltävissä eräästä kirjeestä, jossa muuan henkilö Wilgrén halusi lapsiaan kotiin. Anomus evättiin. Vanhemmille, jotka halusivat ottaa lapsensa pois orpokodista, lähetettiin kirjelmä, jonka sisällöstä ei ole tietoa, mutta se liittyi edellä mainittuun tapaukseen Wilgren. Kukaan lapsista ei saanut siirtyä palvelijantehtäviin, ennen kuin oli käynyt rippikoulun. Mikäli joku lapsista oli päässyt perheeseen palvelijan tehtäviin, tuli perheen huolehtia rippikoulunkäynnistä. Lasten myöhempiä elämänvaiheitakin seurattiin.

Rouvasväenyhdistyksen diaari kertoo esimerkiksi yhden ”tyttären” naimisiin menosta ja päätöksestä antaa sata markkaa kodinperustamiseen [44]

Lapset suorittivat orpokodissa suomenkielisen alkeisoppikurssin, kansakoulun oppimäärän suomen kielellä ja saivat opetusta neulomisessa, ompelemisessa, kehräämisessä ja kankaankudonnassa sekä tavallisissa naispalvelijan tehtävissä ja siirtyivät yleensä palvelijattariksi (4.§). 1800-luvun lopulla kodin päiväjärjestys oli seuraava:
”klo 5                   arkiaamuina herätetään vanhimmat lapset ja tekevät käsitöitä kunnes
nuoremmat nousevat, joita he auttavat pukeutumisessa ja huoneiden
siistimisessä
klo 8                     aamiainen
klo 9                     aamurukous ja koulutunnit
klo 1                     päivällinen
klo 2                     käsityökoulu, ”joka paitsi 1 tunnin hämärää   väliaikaa kestää”
klo 7                     soitetaan illalliselle
klo 8                     iltarukous ja sitten nukkumaan”.

Vuonna 1911 päiväjärjestys oli jonkin verran toisenlainen.
”klo 6                   nousevat kaikki
klo 7                     aamurukous ja aamiainen
klo 8-1                 koulutunnit (klo 10 välipala)
klo 1                     päivällinen
klo 2-4                 käsitöitä
klo 5                     illallinen
klo ½7                 iltarukous, jonka jälkeen nuorimmat ja koulua käyvät lapset menevät
nukkumaan. Vanhimmat istuvat vielä käsitöineen työhuoneessa, missä
iltaa kulutetaan lukemista kuunnellen, keskustellen, laulaen ja väliin
leikkienkin, kunnes
klo 9                     lauletaan joku iltalaulu tai -virsi ja mennään levolle”.[45]

Kansakoulukurssin suoritettuaan lapset auttoivat kodin töissä. He huolehtivat kodin puhtaudesta, vaatteiden valmistamisesta itselleen ja nuoremmille. Kodissa valmistettiin kenkiä lukuun ottamatta kaikki vaatteet. Myös leninki-, hame- ja mattokankaat kudottiin itse. Vuorollaan jokainen sai olla apuna ruuan valmistuksessa, karjanhoidossa, vaatteiden pesussa, silittämisessä ja muissa keittiötöissä. Kesällä hoidettiin kasvimaata. Kullakin lapsella oli oma pieni penkkinsä viljeltävänä. Uima- ja marjaretkiä tehtiin usein. Talvella lasketeltiin kelkoilla ja suksilla. Orpokodissa oli juhlahetkiäkin. Esimerkiksi suurmiesten merkkipäivinä oli lyhyt esittely päivän merkkihenkilöstä, kertomuksia, runoja, lauluja ja kuva-arvoituksia. Joulujuhlaan kutsuttiin mukaan kodin entisiä kasvatteja. Pastori puhui joulun merkityksestä. Johtokunnan jäsenet olivat varustaneet runsaan pöydän lahjoineen ja makeisineen.[46] Lapsille ilmeisesti pyrittiin järjestämään ”jatko-opintopaikkoja”. Diaaritiedot varmistavat, että ainakin yksi lapsi päätettiin lähettää vuonna 1924 emäntäkouluun Orimattilaan.[47]

Ilmeisesti sääntöjen oleellisin osa oli palvelijattariksi kasvattaminen. Tämä kasvatustehtävä edellytti siveellisyyteen kasvattamista ja erilaisia kotitaloudessa tarvittavien taitojen opettamista. Päiväohjelmasta on pääteltävissä, että käsitöiden teko oli keskeisellä sijalla. 1800-luvun loppupuolen päiväohjelmasta näkee, että käsitöiden opettamiseen ja tekemiseen oli varattu jonkin verran enemmän aikaa kuin varsinaisiin koulutunteihin. Aamupäivän koulutuntien lisäksi koko iltapäivä kului käsityökoulussa.  Käsitöitä tehtiin myös jo aamuvarhaisesta alkaen. Vuoden 1911 päiväjärjestyksessä iltapäivällä ja illalla kaksi ja puoli tuntia ennen nukkumanmenoa tehtiin vielä käsitöitä.. Hetkeen oli sisällytetty myös henkistä ohjelmaa kuten lukemisen kuuntelemista, laulamista ja jopa leikkimistä.

Lapset saivat ilmeisesti jonkinlaista pientä korvausta ahkerasti tekemästään työstä.  Viipurin Diakonissalaitoksen arkistossa ovat vastaanottokoti Elimin vuosikertomukset vuosilta 1938 ja 1939. Niissä mainitaan, että yksi kurinpitokeino oli ahkeruudesta johtuvien rahojen (jonkinlainen taskuraha) epääminen. Vuonna 1927 rouvasväenyhdistyksessä keskusteltiin lasten ”säästöönpanoista” Diaarimerkinnästä ei käy ilmi, mistä oli kysymys. Voisi kuvitella, että kyse oli ahkeruudesta johtuvista rahoista ja mahdollisesti niihin liittyvistä ongelmista. Yhdistyksen diaarissa kerrotaan, että Emmi Laitiselle myönnettiin 25 markan pankkikirja. Kyse oli ilmeisesti orpokodin kasvatista.[48]

Sääntöjen mukaan rouvasväenyhdistyksen hallintoon kuului 12 naista. Hallinnon tehtävä oli valita puheenjohtajan lisäksi pappi, lääkäri ja liikemies, joka toimi yhdistyksen kassanhoitajana (5. §). Säännöt eivät mainitse mitään mahdollisten opettajien valinnasta. Johtokunnan tehtäväluettelossa mainitaan kuitenkin johtokunnan oikeudesta ottaa ja erottaa lastenkodin johtajatar ja muu tarvittava henkilökunta (6. §). Lähteissäkään ei ole mainintoja orpokodin opettajista. Luonnollisesti johtajatar toimi opettajana. Johtajaluettelosta voi panna merkille, että johtajat olivat neitejä, rouvia tai leskirouvia, ilmeisesti ilman lastenhoitoon liittyvää koulutusta. Osa opetuksesta hoidettiin mitä todennäköisimmin vapaaehtoisvoimin. Viipurin Diakonissalaitoksen historiasta tiedetään, että rouvasväenyhdistyksen lastenkodin opettaja kävi diakonissalaitoksen orpokodissa ohjaamassa kirjoitus-, luku- ja laskemisharjoituksia. On syytä olettaa, että uskontoa opetti vastavuoroisesti diakonissalaitoksen opettaja, Jyväskylän alkeisopiston käynyt Kaarlo Rahikainen.

Rouvasväen lastenkodin juhlissa Jumalan sanaa julisti pastori Otto Segersvärd, joka oli diakonissalaitoksen johtokunnan jäsen. Johtajattaren ja opettajien koulutuksesta ei ole tarkempaa tietoa.  Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaarissa on kuitenkin yksi maininta. Vuonna 1918 johtokunta päätti lähettää johtajatar neiti Immosen Helsinkiin lastenhoitokurssille. Kysymys oli vuonna 1913 valitusta neiti Matilda Immosesta [49]

Lastenkodin olosuhteita ja toimintamahdollisuuksia yritettiin parantaa koko ajan. Vuonna 1855 saatiin lupa rakentaa sauna orpokodin tontille. Vuonna 1880 anottiin lupaa rakentaa navetta ja halkovaja. Konsuli (kauppaneuvos) W. Hackman anoi vuonna 1884 lastenkodin puolesta lupaa saada asentaa vesijohto maantien ali Monrepos´sta lastenkotiin. Edellisenä vuonna W. Hackman oli anonut lupaa saada kattaa lastenkotirakennukset ”asfalttihuovalla”pärekaton tilalle. Lisärakennusta varten saatiin lupa 1890. Vuonna 1896 käsiteltiin pikkulastenkoulun uudisrakennusta ja sen piirustuksia. Vuonna 1920 johtokunta päätti hankkia mankelin. Huomattavan parannuksen jokapäiväiseen elämään toi 7.11.1926 tehty päätös vetää ”sähkövalojohdot” orpokotiin.[50]

Vuonna 1901 laadittiin palovakuuttamiseen liittyen Viipurin Rouvasväenyhdistyksen ilmoitus, josta ilmenee, minkälaisia rakennuksia kyseisenä ajankohtana yhdistyksen omistuksessa oli. Luettelossa ovat ensiksikin tonttitiedot. Yhdistyksen tontit rajoittuivat pohjoisessa Wilhelminkadun, idässä Sofiankadun ja etelässä Saunalahdenkadun varrelle. Tontinkoko oli 9.851,64 m2. Tontilla ei ollut kaivoa, mutta keittiötä ja saunaa varten vettä johdettiin etäämpänä olleesta kaivosta pumpun avulla. Luettelossa vakuutettaviksi on ilmoitettu kuusi rakennusta sekä aita ja portti. Ensimmäinen rakennus oli hirsinen hyväkuntoinen asuinrakennus, joka oli rakennettu 1846 ja peruskorjattu 1890. Siinä oli 13 asuinhuonetta, kahdeksan kaakeliuunia ja kaksi keittiöuunia, joissa oli leipäuunit. Toinen rakennus oli kahteen eri siipeen vuonna 1901 rakennettu hirsinen asuinrakennus, jossa oli 11 huonetta ja sama määrä kaakeliuuneja. Kolmas rakennus oli piharakennus, joka oli rakennettu 1847. Neljäs rakennus oli hirsinen asuinrakennus, joka oli rakennettu vuonna 1848 ja peruskorjattu 1896. Siinä oli viisi huonetta, kuusi kaakeliuunia, keittiöhella ja muurattu pata. Viides rakennus oli vuonna 1852 rakennettu piharakennus. Kuudentena oli hirsinen hyväkuntoinen saunarakennus, joka oli rakennettu vuonna 1852. Tonttia kiersi 350 metriä pitkä öljyvärillä maalattu aita. Alueelle johti kolme hirsistä porttia. Lisäksi oli kuusi piharakennusta, joita ei sisällytetty vakuutuksen piiriin.[51]

Ensimmäisen neljännesvuosisadan aikana orpokoti oli pitänyt suojissaan ja kasvattanut 90 tyttöä, joista useimmat olivat kodissa 8-10 vuotta. Vuonna 1875 suojattien määrä oli 24, vuonna 1911 19, joista nuorin oli viisivuotias ja vuonna 1932 kodissa oli 25 lasta. Nuorempien, 3-7 -vuotiaitten päivä kului neulomisen ja ompelemisen opettelussa, lastentarhatöitä tehdessä, leikeissä ja pikkupalveluksissa. 7-12 -vuotiaitten aika kului suurimmaksi osaksi koulutöissä.[52]

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen avustustoiminta saattoi olla vaikuttamassa kansakoulusta käytyyn keskusteluun. Ensimmäistä kansakoulua alettiin suunnitella Viipuriin jo 1840-luvulla. Hankkeen kannattajia löytyi ylemmästä kansanosasta, mutta myös tavallisten kansanihmisten keskuudesta. Vuonna 1847 Sanan Saattaja Wiipurista -niminen lehti kirjoitti artikkelin ”Kansa-Koulun laitoksesta Wiipuriin”. Artikkelin kirjoittajan mielestä Viipuriin ei saada kansakoulua, elleivät kaupungin varakkaammat ihmiset ryhdy näkemään koulun tarpeellisuutta. Lehden mielestä kansakoululaitos vastaisi eniten suomalaisen seurakunnan tarpeita, mutta kyseinen seurakunta oli köyhä ja se olisi tarvinnut väestön yläluokan ja valistuneitten, ”korkiampi säätyisten ja walistunempain” ohjausta. Nämä kuitenkin kuuluivat muihin seurakuntiin.[53]

Lehti otti esille kuopiolaisen koulun. ”Kuopion säädylliset naiset owat ylistettävällä ihmislemmellä hankkineet wähäisen koulun kaupungin työwäen tyttö lapsille”. Tämän jälkeen lehti totesi, että Viipuri oli Suomen rikkaimpia kaupunkeja ja kyseli, eikö Viipurissakin menestyisi sellainen koulu. Samalla se otti esille, että Viipurissa ”kaupungin säädylliset naiset owat jo monta wuotta, ja ennen kuin koko Suomessa paljon kuultiinkaan tällaisista seuroista, Nais-Seuran nimellisessä yhteydessä ylistettäwällä kiiwaudella ja ihmisrakkaudella alettaneet kaupungin säädyllisiä köyhiä ja kasvattaneet niiden turwattomia lapsia”.[54]

Sanan Saattaja Wiipurista näki rouvasväen toiminnan edesauttavan kansakoulun syntymistä. ”Tämän seuran waikutus wähän laajennettuaan, ja autettu muita kansan etua harrastawilta woisi ehkä ulottuu kansan-koulun laitokseenkin, jos ei muuta niin tyttölapsia warten”. Koulu olisi 50 tyttöä varten, jotka jo kotonaan olivat oppineet lukemaan.  Lehden mielestä tällainen koulu saataisiin aikaan pienillä kuluilla. Lehti esitti omat kustannuslaskelmansa. Tarvittaisiin isohko huone luokaksi, joka lämmityksineen maksaisi 50 hopearuplaa. Naisopettajan palkka vuodessa olisi 140 hopearuplaa. Muihin tarpeisiin menisi 10 hopearuplaa. Samansuuruisilla 200 hopearuplan kustannuksilla saataisiin aikaiseksi myös koulu pojille. Lehti myös opastaa, mistä rahat saataisiin. Yhden koulun kulut saataisiin siitä, mitä ”yhtenä iltana menetetään teatterissa”. Kahdesta ”iltahuwituksesta” voisi koota molempien koulujen vuotuiset kulut.  Omaa kuluarviotaan opettajan palkan osalta lehti pitää ehkä liian pienenä, mutta uskoo, että useimmat oppilaiden vanhemmat voisivat maksaa koulunkäynnistä hopearuplan vuodessa. Lehti uskoi lisäksi löytyvän ihmisiä, jotka silloin tällöin muistaisivat koulua. Artikkeli päättyy luottavaiseen toteamukseen. ”Me olemme nähneet, millä menestyksellä muut nykyaikoina yhteistä hyvää tarkoittawat Seurat kaupungissa owat toimeen tulleet. Luultavasti ei tällainen koulun laitos Seura olisi onnettomampi muita. Sen tarkoitusta ei voisi kukaan olla tuntematta”.[55] Kirjoittaja mitä ilmeisimmin tarkoitti Viipurin Rouvasväenyhdistyksen toimintaa. Yhdistyshän oli ennen lastenkotinsa perustamista vuosina 1835-1850 auttanut orpoja ja turvattomia lapsia. Tähän toimintaan yhdistys oli käyttänyt huomattavan osan keräämistään varoista.[56]

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen toiminnan rahoitus ja hallinto

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen toimintaa rahoitettiin vuosittaisilla tammikuun 7. päivän juhlilla. Arpajaiset ja naamiohuvit kuuluivat juhlien ohjelmaan. Rouvasväenyhdistyksen toiminnasta ja sitä varten kerätyistä varoista saa käsityksen ilmoituksesta 28. toukokuuta 1850. Siinä kerrotaan, paljonko varoja oli ja miten ne oli hankittu. Tavoitteena varojenkeräyksessä vuosina 1835-1850 näytti olleen lastenkodin perustaminen.

Varoja (luvut ovat hopearuplia) oli saatu seuraavasti:
käsitöiden ja esineiden myynnistä                             7.856,35
tammikuun 7. päivän juhlista (naamiaisista)           5.286,46
vapaaehtoinen avustus, jossa oli mukana viipurilaisen
sadan ruplan lahjoitus                                                     305,45
Monrepos`in omistajalta                                                225,-
Musiikinystävien konsertista                                        125,45
kolmesta teatteriesityksestä                                          592,52
korkotuloja                                                                    3.088,98
Hopearuplia 15.457,69

Ilmoituksessa todettiin, että kyseinen pääoma oli liian pieni, jotta koroilla voitaisiin perustaa lastenkoti. Yhdistys muisti kiitollisuudella vapaaehtoisia lahjoittajia ja toivoi varoja niiden lasten auttamiseen, jotka olivat elämässään kokeneet kurjuutta, mutta joista voitaisiin kasvattaa hyödyllisiä lapsia.[57]

Edellä mainitusta summasta yli viisi ja puolituhatta hopearuplaa käytettiin orpojen ja suojattomien lasten kasvatukseen, vuonna 1848 yli neljäsataa Haminan tulipalon hädänalaisten auttamiseen, lähes yhdeksänsataa arpajaisvoittojen hankkimiseen ja vähän yli kaksi tuhatta hopearuplaa orpokodille tarkoitetun rakennuksen hankkimiseen.  Näiden hankintojen jälkeen yhdistyksellä oli vuonna 1850 6.741,45 hopearuplaa.[58]

Yhdistys sai runsain määrin avustuksia testamenteista ja ystävien lahjoina sekä Viipurin kaupungilta ja Säästöpankilta. Suurimpia lahjoituksia saatiin seuraavilta: Monrepos´in puiston omistajat olivat avustaneet lastenkotia vuodessa 400-800 markalla. Vuonna 1861 pietarilaisen kauppias Sutthoffin  perilliset lahjoittivat 2.000 hopearuplaa. Kollegineuvoksetar S. Örnin perilliset antoivat vuonna 1870 omistusoikeuden Vanhassakylässä olevaan tilaan, joka myytiin 3.500 markalla ja kiinnitetyn velkakirjan 500 hopearuplaa. Vuonna 1880 maksoi paroni Turnau anoppivainajansa kenraalitar Weinrauchin viimeisen määräyksen mukaan 1.330 markkaa. Vuonna 1885 sai orpokoti 2.000 mk. Sen oli testamentannut leskirouva Elisabeth Sandell. Vuonna 1889 perustivat edesmenneen kauppaneuvos Wilhelm Rothen perilliset rahaston turvattomien lasten hyväksi. Rahastoa tuli kartuttaa ja vuotuisilla koroilla avustaa oprpokotia etupäässä palkkaamalla opettaja johtajattaren apulaiseksi. Vuonna 1895 lahjoittivat professori A. Palmberg ja hänen puolisonsa 2.000 markkaa Anna Timbergin apurahaston nimellä. Vuonna 1907 arkkitehti E. Dippell antoi lahjoituksena 5.000 markkaa edesmenneen veljensä konsuli W. Dippellin muistoksi. Samana vuonna hovioikeudenneuvos G. W. Homén lahjoitti edesmenneen puolisonsa Fanny Homénin muistoksi 500 markkaa sekä Hackmanin perheen jäsenet 15.000 markkaa kauppaneuvos J. F. Hackmanin ja hänen puolisonsa Julie Hackmanin muistoksi ja kauppias V. F. Grönroos lahjoitti 250 markkaa. Vuonna 1910 orpokoti sai kenraaliluutnantti E. Mendtin testamentin perusteella 3.000 markkaa. Vuodesta 1882 alkaen kaikkina vuosina Säästöpankki on sääntöjensä sallimalla tavalla lahjoittanut osan vuosivoitostaan. Orpokoti sai myös Anniskeluyhtiön voittovaroja.[59]

Vuosittain 7. tammikuuta järjestettävät arpajaiset lienevät olleet lahjoitusten ohella tärkeä tulonlähde yhdistykselle. Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaarissa kerrotaan anomuksista saada toimeenpanna arpajaisia ja iltamia lastenkodin tukemiseksi. Lupa saatiin kenraalikuvernööriltä. Samoin usein on mainintoja arpajaisten järjestämisestä, arpajaistoimikunnista ja arpajaisvoitoista, joita ei annettu rahana.[60]

Wiborgs tidning kertoi vuonna 1875 kaupungissa olleen kolme hyväntekeväisyysjärjestöä. Lehden mielestä Frauen-Verein oli yksi toimivimmista. Eläessään yhdistyksen perustaja kollegineuvoksetar  Sofia Örn oli kasvattanut sen yhteistyössä kaupungin rouvien kanssa. Lehden mukaan tuloja kartutettiin edelleen arpajaisten ja naamiaisten avulla. Naamiaisten tuotto vuonna 1874 oli 40.368 markkaa. Lisäksi yhdistyksellä oli talo, joka toimi orpojen tyttöjen opetussalina.[61]

Yhdistyksen omaisuuden arvosta saa käsityksen seuraamalla rakennusten vakuutusarvoja. Rakennukset vuonna 1865 oli palovakuutettu 16.200 markasta ja vuonna 1901 62.850 markasta. Kaupunkien Yleisen Palovakuutusyhdistyksen vakuutuskirjasta 11.5.1922 ilmenee vakuutetun omaisuuden laatu ja vakuutusmäärä; asuinrakennus 30.660 mk, asuinrakennus 266.000 mk, asuin- ja koulurakennus 76.000 mk, saunarakennus 8.300 mk, kuusi piharakennusta vakuutettuna 28.000 markan arvosta sekä portti ja aita 5.040 mk ja vuonna 1932 ne oli vakuutettu ja arvioitu 73.700 markan arvoisiksi. Vuonna 1932 pohjarahasto oli 58.000 markkaa.[62]

Rouvasväenyhdistyksen taloudesta sääntöjen (8. §) mukaan kassanhoitaja teki kalenterivuoden lopussa selvityksen. Seuraavan vuoden helmikuussa laskelmat esitettiin johtokunnalle. Tarkastuksen jälkeen kassanhoitajalle myönnettiin vastuuvapaus. Vuonna 1873 varojen hoidosta laadittiin painettu selostus 19 kappaleena ja vuonna 1874 ainoastaan yhtenä kappaleena. Viborgs tidningissä oli ainakin vuonna 1875 ja 1877 selostus edellisen vuoden taloudesta. Sääntöjen (9. §) mukaan vuosittain julkaistiin kertomus orpokodin toiminnasta sanomalehdissä.[63]

Rouvasväenyhdistyksen lastenkodin säännöissä on säädetty myös hallinnoinnista. Yhdistyksellä oli johtokunta, joka keskuudestaan valitsi puheenjohtajan. Yhdistyksen kahdestatoista jäsenestä kukin vuorollaan oli kuukauden eräänlainen hallinnointivastuu. Hänen piti valvoa laitoksen toimintaa ja tehdä merkintä jokaisella käynnillään tekemistään havainnoista päiväkirjaan. Kuukauden ensimmäisenä päivänä johtokunta kokoontui käsittelemään edellisellä kuukaudella tehtyjä päiväkirjamerkintöjä. Samassa kokouksessa käsiteltiin myös saapuneet lastenkotiin pääsemistä koskevat anomukset. Puheenjohtajalla oli oikeus kutsua johtokunta kokoon useamminkin, mikäli tarvetta ilmeni. Äänestettäessä enemmistön mielipide voitti. Äänten mennessä tasan puheenjohtajan ääni ratkaisi asian.

Vuosien varrella rouvasväenyhdistyksellä on ollut monia jäseniä, mutta vain neljä puheenjohtajaa vuoteen 1932 mennessä, jolloin toiminta siirtyi diakonissalaitokselle. Perustaja ja ensimmäinen puheenjohtaja oli kollegineuvoksetar Sophie Örn. Hänen jälkeensä puheenjohtajaksi tuli hänen tyttärensä everstinna Lina Mendt. Seuraavat puheenjohtajat kuuluivat Hackmanin sukuun nimittäin kauppaneuvoksetar Julie Hackman ja viimeisenä puheenjohtajana edellisen miniä Alice Hackman. Yhdistyksen rahastoa ovat hoitaneet kauppaneuvos J. F. Hackman 1835-1879 ja hänen poikansa Wilhelm Hackman vuodesta 1879 alkaen.[64]

Hallinnollisista sidonnaisuuksista ei ole tarkempaa tietoa. Se kuitenkin tiedetään, että rouvasväenyhdistyksen edustajat osallistuivat Viipurin huoltokeskuksen kokoukseen. Johtokunnan kokouksessa 6.5.1919 päätettiin lähettää rouvat Hackman ja Ekros edustamaan orpokotia huoltokeskuksen kokouksessa. Johtokunnan käsittelyssä oli Viipurin seudun huoltokeskuksen sääntöehdotus ja rouvasväenyhdistykselle osoitettu kehotus liittyä huoltokeskukseen. Diaarista puuttuu aikamerkintä. Ilmeisesti orpokodin johtajan valintaankin liittyi tiettyjä hallinnollisia sidonnaisuuksia. Vuonna 1893 Viipurin kansakoulun johtokunta lähetti kirjelmän, joka koski johtajattaren ja opettajan vaalia ja eläkeoikeutta. Seuraavana vuonna kansakoulun johtokunta ilmoitti hyväksyneensä johtajattaren ja opettajan vaalin.[65]

Lastenkodin toiminnan luovuttamisen aikoina johtokuntaan kuuluivat rouvat Alice Björkstén, Maisie Hackman, Frida Sergejeff, Hertta Ohrenschall, Moen Ullberg, Lore Starkjohann, Mailis Lagervall, Inez Landsdorff, Maju Hanssen, Hilli Jaatinen, Elna Herold ja Mary Hackman sekä vuonna 1931 eronneet Dagny Svatström ja Berta Mahkonen.[66]

Orpokodin luovutus Viipurin Diakonissalaitokselle

Kun kyseinen yhdistys luovutti vuonna 1932 omaisuutensa, kaksi tonttia, niillä olevat rakennukset ja irtaimiston naapurissa toimivalle Viipurin Diakonissalaitokselle, lahjakirjassa velvoitettiin diakonissalaitosta jatkamaan sitä työtä, jota pykälät 2 ja 5 rouvasväenyhdistyksen säännöissä edellyttivät. Näillä säännöillä tarkoitettiin mitä ilmeisimmin orpokodin sääntöjä. Milloin ensimmäiset säännöt ilmestyivät vai olivatko vuoden 1870 säännöt ensimmäiset, jää arvailujen varaan.[67]

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen johtokunta oli ilmoittanut kirjelmällä Viipurin Diakonissalaitokselle suunnitelleensa johtamansa Saunalahden lastenkodin lahjoittamista diakonissalaitokselle. Johtokuntien kesken käytyjen neuvottelujen jälkeen diakonissalaitos sai vastaanottaa lahjakirjan, jolla lastenkoti (orpokoti) lahjoitettiin. Lahjoituksen kohteena oli yli 81 vuotta toiminut lastenkoti ja lahjoittajana sitä lähes sata vuotta ylläpitänyt yhdistys. Lastenkoti toimi Saunalahden kaupunginosassa diakonissalaitoksen vieressä ja oli siis diakonissalaitosta vanhempi. Johtajattarena oli neiti Matilda Immonen.[68] Mistään asiakirjasta ei käy ilmi, miksi rouvasväenyhdistys luopui lastenkodin ylläpitämisestä. Ehkä painavin syy oli köyhiin lapsiin suuntauneen toiminnan rationalisoiminen. Lastenkodin sijainnin takia sen toimintaa oli yksinkertaista hoitaa viereisellä tontilla olevalta diakonissalaitokselta käsin. Luovuttamisella saavutettiin synergiaetu. Toiminta voitiin yhdistää diakonissalaitoksen johtoon ja toimintaa ylläpitävään huoltoon. Voisi kuvitella, että eräs syy toimintojen yhdistämiseen oli se, että Hackmanin suku oli tässäkin toiminnassa kantamassa hallinnollista ja taloudellista vastuuta, kuten edellä on esitetty.

Vuonna 1932 Viipurin Diakonissalaitoksen Elimin toimintoihin liitettiin Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diakonissalaitokselle lahjoittama orpokoti. Elim oli perustettu vuonna 1919 vapaussodan orpoja varten.[69] Lahjakirja allekirjoitettiin 28. helmikuuta 1932. Viipurin Rouvasväenyhdistyksen lastenkodin puolesta sen allekirjoitti Alice Björksten, joka oli johtokunnan jäsen. Rouvasväen yhdistys luovutti täydellä omistusoikeudella Viipurin kaupungissa Saunalahden kaupunginosassa omistamansa kaksi tonttia numerot 2 ja 3 ja näillä tonteilla olevat kaksi rakennusta sekä rouvasväenyhdistykselle kuuluvan irtaimen omaisuuden.[70]

Luovutuksessa oli kolme ehtoa. Ensksikin Viipurin Diakonissalaitos velvoitettiin jatkamaan sitä työtä, mitä Viipurin Rouvasväenyhdistyksen säännöissä 2. ja 5. pykälässä edellytettiin, kuitenkin sillä lisäyksellä, ettei lapsia tarvitse kasvattaa vain palvelijattariksi, vaan johonkin muuhun hyödylliseen toimeen. Toinen ehto velvoitti huolehtimaan rouvasväenyhdistyksen velvoitteista ent. johtajatarta neiti Matilda Immosta kohtaan eli turvaamaan hänen vanhuutensa päivät. Kolmannessa ehdossa diakonissalaitos velvoitettiin varaamaan sairaalassa sopiva määrä vapaapaikkoja varattomille lapsille, mikäli diakonissalaitos olisi pakotettu lopettamaan lastenkodin toiminnan.[71]

Ensimmäisen ehdon toteuttamiseen eli toiminnan jatkamiseen ryhdyttiin välittömästi. Viipurin Diakonissalaitoksen vuosikertomuksessa todettiin ulkonaisten tilojen yhtäkkiä laajentuneen ja tuoneen monenlaisia järjestelyvaikeuksia ja monta vaikeaa tehtävää ratkaistavaksi. Lastenkoti Elimin lapsiluku lisääntyi enemmän kuin kaksinkertaiseksi. Elim siirrettiin Hiekan kaupunginosasta rakennukseen, joka sijaitsi diakonissalaitoksen vieressä. Kun entisen lastenkotirakennuksen suojat olivat liian ahtaa näin suurelle lapsijoukolle, vuokrattiin tämä rakennus kaupungille ja muodostettiin entisestä Saunalahden orpokotirakennuksesta asunto Elimille. Siirron yhteydessä myös Elim-nimi siirtyi uuteen rakennukseen. Kodin johtajattarena toimi entisen Elimin johtajatar sisar Evi Aaltonen.[72]

Elim, joka vapaussodan jälkeen oli perustettu sotaorpoja varten, ja samalla lahjaksi saatu Viipurin Rouvasväenyhdistyksen lastenkoti kokivat pian uuden käänteen. Elimissä sotaorpolasten määrä väheni koko ajan samoin kuin valtionapukin. Vuonna 1934 oli hoidossa enää kaksi sotaorpoa. Diakonissalaitoksen johdolle oli selvinnyt, että oli olemassa tarpeellisempiakin lastenkotimuotoja kuin rouvasväenyhdistyksen säännöissä oli esitelty. Valtion elimien ja kunnallisen lastensuojelun johdon kanssa käydyissä neuvotteluissa oli tullut ilmi, että kipeimmin tarvittaisiin tyttöjä varten toimivaa lastenkotia, jota suunnitteilla ollut lastensuojelulaki edellytti. Ensimmäinen lastensuojelulaki astui voimaan vuonna 1937. Uuden lain mukaan lapset eivät tarvinneet hoitoa vain aineellisten syiden takia, vaan jotkut tarvitsivat kasvuympäristön muutosta psyykkisten vaikeuksien vuoksi. Tällaisia lapsia varten Elimiä käytiin suunnittelemaan vastaanottokodiksi. Vastaanottokoti aloitti toimintansa 1. syyskuuta 1936. Kodin paikkaluku vuonna 1938 oli 25 (1.12.1938 alkaen 30) ja sinne otettiin vain häiriytyneitä tyttöjä. Rakennus ei kuitenkaan sijaintinsa puolesta sopinut uuteen käyttöön. Vastaanottokoti Elim muutti 1. joulukuuta uuteen paikkaan Suomenvedenkadulle. Rakennus oli ollut vanhainkodin käytössä. Nyt tilaa oli 32 tytölle. Uudet tilat mahdollistivat tehokkaamman työopetuksen. Samalla saatiin kahden huoneen erityisosasto eri rakennuksesta. Johtajattareksi kutsuttiin koesisar Kerttu Vainikainen.  Lääkärinä toimi E. K. Backman. Piispa Yrjö Loimaranta suoritti kodin vihkimisen 11. joulukuuta 1938.[73]

Uuden laitoksen perustamispäivä oli samalla vanhan Elimin toiminnan päättymispäivä. Osa lapsista siirrettiin vastaanottokotiin lokakuun 1936 alussa ja osaa hoidettiin diakonissalaitoksen yhteydessä. Ennen Elimin lopettamista ja lasten siirtojen toteuttamista neuvoteltiin Viipurin Rouvasväenyhdistyksen johtokunnan kanssa. Johtokunta hyväksyi vastaanottokotitoiminnan sellaiseksi lastenkotimuodoksi, jonka ylläpitämisellä diakonissalaitos täytti lahjakirjan velvoituksen.[74] Viipurin Rouvasväenyhdistyksestä ei ole tämän jälkeen tietoa. Ehkä se katosi talvisodan pyörteissä

Toinen lahjakirjan ehdoista koski lastenkodin entistä johtajaa neiti Matilda Immosta. Hänen osaltaan piti huolehtia rouvasväenyhdistyksen velvoitteista eli turvata hänen vanhuutensa päivät.

Vuoden 1932 Betel-lehden mukaan neiti Matilda Immonen oli ollut johtajattarena 31.8.1899-12.1.1930 eli yli 30 vuotta. Hänen johtajattarena olonsa 25-vuotisjuhlaa ilmeisesti vietettiin rouvasväenyhdistyksen diaarin mukaan vuonna 1924. Wilhelm Hackman orpokodin 60-vuotisjuhlassa pitämässään puheessa toteaa neiti Aina Immosen olleen johtajattarena vuodesta 1899 alkaen. Rouvasväenyhdistyksen diaarissa on merkintä, että neiti Aina Immonen erosi johtajattaren tehtävästä vuonna 1913 ja tilalle valittiin hänen sisarensa neiti Matilda Immonen. Immosen neitien kohdalla eri lähteissä on eroavaisuuksia. Joka tapauksessa neiti Matilda Immosen jälkeen johtajattarena toimi 15.12.1929 valittu neiti O. Löfberg. Sisar Evi kirjoitti Betel-lehdessä muistokirjoituksen neiti Matilda Immosesta. Diakonissalaitoksen lähimpänä naapurina neiti Immonen oli vuosien varrella osallistunut laitoksen juhlatilaisuuksiin. Sisaret oppivat tuntemaan hänet vain juhlatilaisuuksissa, sillä hänen vaativa elämäntyönsä vei hänen aikansa ja rikkaan hengen voimat. Neiti Immosesta tuli sisarkunnalle perheenjäsen tämän viimeisinä elämänvuosina. Lastenkodin luovutuksen yhteydessä jo pari vuotta eläkkeellä ollut neiti Immonen siirtyi vanhainkoti Emmauksen asukkaaksi. Elimin hyväksi toiminut ompeluseura sai hänestä innokkaan jäsenen. Lukemattomin keinoin hän palveli Elimin asukkaita vielä eläkevuosinaan. Kodin jäsenten merkkipäivät olivat hänelle mieluisia tilaisuuksia muistaa asianomaista. Sairauden ja huolten painaessa sai olla varma, että ”vanha täti” tullessaan toi rohkaisua ja lohdutusta. Jumalan valtakunnan työ oli hänelle rakasta. NNKY ja Valkonauhaliitto olivat hänen sydäntään lähellä. Pyhäkoulua hän piti viimeisinä vuosinaan Hiekan kappelissa. Viimeiset ajat diakonissalaitoksen sairaalassa olivat vaikeita riisumisen aikoja. Sairaala oli lyhyt leposija, jossa väsynyt ruumis lopullisesti riisuttiin ja kirkastettu henki sai erota kohtaamaan elämän Herraa. Tarmokkaat kädet, jotka olivat olleet päivittäin työtä täynnä, lepäsivät nyt voimattomina. Ääni, joka heleästi oli laulellut lastensa kanssa ja monelle uupuneelle lausunut rohkaisevia toivon sanoja, oli vain heikko huokaus. Hän oli sisar Eville viimeisen tapaamisen yhteydessä kuiskannut: ”Kotihin pyrkii vaivainen, väsynyt matkastaan”. Hänen elämänsä sammui 21. tammikuuta 1938.[75] Viipurin Diakonissalaitos oli täyttänyt lahjakirjan ehdon.

Ennen neiti Immosta lastenkodilla oli ollut yhdeksän johtajatarta. Ensimmäinen johtaja oli leskirouva Fors (1851-1854). Häntä seurasivat johtajattaren tehtävissä neiti S. Alftan (1854-1857), leskirouva Björkman (1857-1859), rouva Andersin (1859-1861), leskirouva Björkman (1861-1862), neidit Wilhelmine Elfström (1862-1868), Ch. Ahnger (1868-1875), Sofi Nylund (1875-1893) ja pastorin rouva Agnes Silvenius 1893-1899. Seuraavat johtajattaret ovat ilmeisesti neiti Aina Immonen 1899-1913 ja neiti Matilda Immonen 1913-1930. Hänen jälkeensä tuli neiti O. Löfberg, joka ilmeisesti toimi johtajattarena kodin luovuttamiseen asti.[76]

Viipurin Rouvasväenyhdistyksen lastenkodin merkitys

Humanitääristä toimintaa harjoittaneet yhdistykset ja niiden työntekijät ovat varmasti päivittäin voineet nähdä toiminnan myönteisiä vaikutuksia. Lastenkodin toiminta on mitä ilmeisimmin ollut kokonaisvaltaista auttamista. Lapset on otettu suojaan, heidän hyvinvoinnistaan, henkisestä ja hengellisestä kasvustaan sekä koulutuksesta, jonka tehtävänä oli ammattiin valmistaminen, on pidetty huolta. Kiitoksen ovat saaneet varmasti ne yläluokkaiset naiset, jotka ensimmäistä kertaa elämässään saivat itsenäisesti ottaa osaa järjestötoimintaan sen johtopaikoilla.

Harvemmin jälkeenpäin monikaan lastenkodin kasvateista on kiittänyt saamastaan avusta. Monet ovat ilmeisesti kiitollisin mielin muistelleet kotia ja niitä jotka sen olivat perustaneet ja sitä ylläpitivät. Tämä artikkeli on hyvä päättää Viipurin Rouvasväenyhdistyksen lastenkodin 60-vuotisjuhlaan 12. tammikuuta 1911. Juhlassa oli mukana kodin ystäviä, avustajia ja entisiä kasvatteja. Köynnöksillä koristetussa koulusalissa laulettiin yhdessä virsi 363, 1.7. Viirsi alkoi sanoilla ”Me kiitoksen Nyt sinullen Tuom´ rakas Isä, nöyrän”. Rovasti E. Hannula piti juhlapuheen, jonka aiheena oli kasvatus ja hyväntekeväisyys. Isommat lapset lauloivat kolmiäänisesti Schnabelin hymnin ”Suur´Herra oot”. Kaikki lapset lauloivat harmonin säestyksellä Wennerbergin ”Ps. 103”. Kauppaneuvos Wilhelm Hackman piti esitelmän ”Rouvasväen yhdistyksestä sekä yhdistyksen Orpokodin synnystä ja kehityksestä”. Lopuksi lapset lauloivat Sibeliuksen ”Soi kiitokseksi luojan” ja isommat lauloivat kolmiäänisesti Cherubinin ”Elon korjattua”.[77]

Juhlan parhainta antia saattoivat olla useiden entisten kasvattien puheenvuorot, jotka olivat kiitosta siitä, mitä koti oli heille merkinnyt. Suuri osa kodista lähteneistä lapsista on ollut kelpo ihmisiä ja hyvin toimeen tulevia.[78]

Sopiva loppu tälle artikkelille on lastenkodin 60-vuotisjuhlaan tullut kirje, jossa 35 vuotta aikaisemmin kodista lähtenyt kirjoitti: ”… Sehän olis kovin hauskaa ja liikuttavaa, että vielä kerran monesta ajasta sais olla entisessä kodissa riemujuhlaa viettämässä. Muistuu usein mieleeni ne onnellisimmat lapsuuden ajat ja ne toivotut Jouluillat, kun joulukuusen ympärille pääsimme ja rakas pastorimme Segersvärd tuli puhumaan kalliimman joululahjamme Jeesus lapsen syntymisestä Betlehemin seimessä. Ja myös kiitollisuudella ja rakkaudella muistelen sitä rakasta, hellää ja ystävällistä everstinna Mendt´iä. Hän oli todellinen orpojen ystävä. Siunattu olkoon hänen muistonsa. Hän on jo saanut muuttaa täältä ikuisiin rauhan majoihin, missä vielä kaikki toivomme saada nähdä toisemme. Ja myöskin siunattu Orpokoti, jota hänkin rakkaudella hoiteli. Niin myös kiitetyt ja siunatut ne herrasväet, jotka nykyään orpoja hoitelevat ja heidän ajallista ja tulevaista etuaan huolehtivat. Joka Herralle lainaa, hän on monenkertaisesti saapa sen takaisin…”

Ilmeisesti saman kirjoittajan on lapsille suunnattu runo:
Täällä ruoho lakastuupi,                       Tulkaa tekin, lapsukaiset,
Kukka tuoksuu hetken vaan,               Tykö armaan Jeesuksen!
Ihmis ilo katoaapi,                                 Riemu, rauha pysyväiset
Kuin ei olisi ollutkaan;                           Saadaan kautta Kristuksen;
Mutta kuka Herraan luottaa,               Ne ei puutu, raukee koskaan,
Sit´ei mikään hukuta,                            Ainiaan ne kestää vaan.
Vaan hän saapuu kanssa Herran          Tulkaa luokse ystävänne,
Iloon, riemuun taivahan.                         Hän ei teitä halveksu![79]

Lähteet ja kirjallisuus

Lähteet

Lahden Diakoniasäätiön arkisto (LDSA), Lahti
          Vuosikertomukset (vsk.)  1904, 1905.

Kansallisarkisto (KA) Helsinki
          Kenraalikuvernöörinkanslian aktit 1849
Valtionsihteerinviraston aktit 1850

Kansalliskirjasto (KAKI), Helsinki
          Kansalliskokoelma
Viipurin Rouvasväenyhdistyksen asiakirjoja 1835-1866.
Orpokoti v. 1851-1911. Kirjoittanut Wilhelm Hackman. Viipuri 1911. (Hackman
1991)

Lehdet

Betel 1925, 1932, 1933, 134, 1936, 1937, 1948

Ilmarinen 1851

Sanan Saattaja Viipurista 1936

Kanawa, Sanansaattaja Wiipurista. 1847

Wiborg 1855

Kirjallisuus

Aliska Ritva
1959                      Viipurin Diakonissalaitoksen synty ja toiminta vuosina 1869 – 1906.
Helsingin Yliopisto Käytännöllisen teologian laudaturtyö. Helsinki.

Erkamo Pentti
1969                      Vuosisata diakoniaa Viipurissa ja Lahdessa. Pieksämäki.  

Geschichte der Frauenverein in Deutschland
2009                      htpp:///wikipedia.org/wiki/Faruenverein.

Grogan Susan
2000                      Philantropic women and the state: Te sociéte de carité materbelle in
Avignon, 1802-1917. – Frech Histroy, Vol 14 NO. 3, 295-321.

Helsingin Raamattukoulu
1991                       Helsingin Raamattukoulu 1951 – 1991. s.l.

Jallinoja, Riitta
1983                     Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Naisasialiike
naisten elämäntilanteen muutoksen ja yhteiskunnallis-
aatteellisen murroksen heijastajana. Juva.

Kansanaho Erkki
1960                      Sisälähetys ja diakonia Suomen kirkossa 1800-luvulla. Pieksämäki.

Koho Paula
2000                     Valpas ja tarmokas. Käkisalmen Kaupungin Rouvasväenyhdistys ry
1855-2000.

Koho Paula
2001                      Käkisalmen Kaupungin Rouvasväen Yhdistys ry. Saarijärvi. –
Käkisalmemme. Saarijärvi.

Matikainen Taru
2001                      ”Jalot ihmisystävät”? Turun Rouvasväenyhdistys vähempiosaisten
auttajana vuosina 1849-1910. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.

Naiset ja verkostoitumisen voima
2006                      Naiset ja verkostoitumisen voima. -100 vuotta naisten ääniä ja
toimintaa. 100 years of women´s voced and action.

Myyryläinen Heikki
1999                      Hyväntekeväisyysyhdistysten aika. -www.internetix.fi

Nissilä Viljo
1958                       Viipurin koulut. – Viipurin kirja. Pieksämäki.

Pieni Tietosanakirja
1929                      Pieni Tietosanakirja I osa. Toimituskunta: Jaakko Forsman, fil. tohtori,
päätoimittaja J. A. Wecksell, fil. kand., toimitussihteeri I. Havu,
fil. tohtori,  Hannes Salovaara, lehtori. Helsinki.

Ramsay Alexandra
1993                      Huvudstadens hjärta. Filantropi och social förändring i Helsingfors  – två
fruntimmersföreningar 1848-1865. Diss. Ekenäs.

Ruuth J. W.
1908                      Wiipurin kaupungin historia II. Viipuri.

Ruuth, J. W.
1981                      Viipurin kaupungin historia IV. Uudistanut Erkki Kuujo. Lappeenranta.

Sjöblom Hannes
1910                      Myllärinpoika Mäntyharjulta II. Heksinki.

Suomalainen Wirsikirja
1900                      Suomalainen Wirsikirja. Oulu.

Theodor Fliedner
1896                      Theodor Fliedner. Hans lif och verksamhet. Helsingfors.

Vappula Kari
2001                      Diakonissakoulutuksen aloittaminen suomalaisen naisen aseman
muutosprosessin valossa 1860-luvun loppupuolella. – Anno Domini.
Diakoniatieteen vuosikirja 2001. Tampere.

VDL
1944                      Viipurin Diakonissalaitos 1869-1944. Lahti

Wirén Edvin
1942                      Uskon ja rakkauden kylvöä. Helsingin Diakonissalaitos 1867-1942.
Helsinki.

 Wirilander, Kaarlo
1974                      Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721-1870. Forssa.

Virrantola Osmo
1965                      Yhdistykset Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella.
Yleiskatsaus. Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun pro gradu –
tutkimus.

 Åström Sven-Erik
1950                      Kuinka herrasväenrouvat löysivät köyhälistön. – Heikki Waris ja 15
tohtoria. Juhlakirja Heikki Wariksen täyttäessä 60 vuotta 25.10.1961.
sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja 7. Porvoo 1961.

 


[1] Ruuth 1908, 863-864. Ruuth 1981, 56. Hackman 1911, 1-2. Betel 1932/4-5, 49. Erkamo 1969, 14, 131. Virrantola 1965, 243-244.
[2] Hackman 1911, 3-4. Betel 1932/4-5, 49.
[3] Sanan Saattaja Viipurista 18/30.4.1836. Åström 1950, 24.
[4] Naiset ja verkostoitumisen voima 2006. Ranskalaisesta vuonna 1784 perustetusta Sociéte de la charité maternelle -yhdistyksestä enemmän Grogan 2000, 295-321. Lisäaineistoa www.oxfordjournals.org.
[5] Naisjärjestöjen Keskusliiton email 20.7. kirjoittajalle. Maritta Pohlsin email 20.7.2009 kirjoittajalle.
[6] Ramsay 1993, 11, 17, 35, 45, 66, 72, 89, 91, 94, 99,  101, 117 ja 150.
[7] Åström 1950, 14-17.
[8] Geschichte der Frauenverein in Deutschland 2009.
[9] Viipurin Diakonissalaitoksen esikuvana oli saksalainen Kaiserswerthin Diakonissalaitos. Erkamo 1969, 43.
[10]Åström 1950, 15-16.  Myyryläinen 1999, yksisivuinen artikkeli.
[11] Åström 1950, 16-17.
[12] Jallinoja 1983, 56.
[13] Wirilander 1974, 395-398. Jallinoja 1983, 34-42, 91-94. Vappula 2001, 62-63.
[14] Åström  1950, 17. Koho 2001, 96-97. Matikainen 2001, 22.
[15] [15] Sofia Wilhelmina Örn (s. 1795, k. 1869) oli pormestari Jaakko Juhana Sesemanin ja Anna Sutthoffin tytär. Hän oli ollut naimisissa sairashuonelääkärin, hovineuvos  C. G. Örnin (k. 1833) kansa. Hänen tyttärensä everstirouva Alexandrina Mendt on tullut tunnetuksi hyväntekeväisyydestään ja toiminnastaan hätääkärsivien avuksi. Ruuth 1908, 863. Hackman 1911, 15.
[16] Hackman 1911, 1-2. Betel 1932/4-5, 49. Erkamo 1969,131.
[17] Kansanho 1960, 115, 142-143. Ramsay 1993, 9-11. Åström 1950, 17-24.
[18] Åström 1960, 17-19. Kansanaho 1960, 115. Ramsay 1933,45, 131.
[19] Ramsay 1993, 45. Kanava 44/10.11.1847.
[20] Åström 1950, 18.
[21] Ramsay 1993, 97. Åström 1950, 18-19.
[22] Åström 1950, 18-19.
[23] Ramsay 1993, 103. Åström 1950, 18-19.
[24] Ramsay 1993, 92. Åström 1950 20.
[25] Ramsay 1993, 9, 98. Åström 1950, 18-19.
[26] Ramsay 1993,103.
[27] Ramsay 1993, 13.
[28] Matikainen 2001, 22.
[29] Åström 1950, 20-21. Matikainen 2001, 23-24. Yhdistyksen nimen valinta ei käynyt saumattomasti. Matkaisen pro gradu -työssä todetaan, että yhdistyksen perustaneet henkilöt olivat ruotsinkielisiä ja nimeksi otettiin ”De Nödlidandes vänner eller Köyhäin Ystävät”.  Ramsay 993, 101, 108.
[30] Åström 1950, 211, 26. KA Kenraalikuvernöörinkanslian akti 135/1849 ja KA Valtionsihteerinviraston aktit 143-145/1850.
[31] Åström 1950, 22. Julistus 4.6.1949. Ramsay 1993, 99.
[32] Matikainen 2001, 136.
[33] Koho 2000, 9, 11-12. Aamun koitto -lehdessä 21,1995 on FM Paula Kohon kirjoittama artikkeli Käkisalmen Rouvasväenyhdistyksen historiasta. Koho 2001, 98. Entisen luutnantin Rafail Alensandrovitš Tšernovitovin vaiheista ks. Koho 2000, 9-10.
[34] Koho 2000, 12-15. 12. sivun jälkeen on käsinkirjoitetut säännöt (sääntöehdotus), jotka on hyväksytty Rouvasväenyhdistyksen kokouksessa 13. huhtikuuta 1888. Allekirjoittajina ovat Josephine Ullner, Hilma Himanen ja E. Wallenius. Säännöissä oli 15 pykälää. Fil. maist. Koho on varmasti oikeassa todetessaan, että naiset olivat vasta opettelemassa yhdistyselämää. Sovinnainen tapa vaati mieshenkilöitä hoitamaan johtotehtäviä. ”Kainot köyhät” olivat köyhtyneitä säätyläisnaisia.  Koho 2001, 98-99.
[35] LDSA vsk. 1904, 4. Vuonna 1904 Viipurin sisaria oli 11. Vain yksi sisar työskenteli seurakunnassa, Elisa Pykäri Viipurin maaseurakunnassa. LDSA vsk. 1903, 5, 1904, 4. 1905, 2. Sisaria oli 1903 11, 1904 11 ja 1905 12. Edelleen vain yksi Viipurin sisarista työskenteli laitoksen ulkopuolella. Helsingin Diakonissalaitokselta Pirkko Probstin email kirjoittajalle 29.7.2009; Ei Helsingin sisar. Pieksämäeltä Airi Jäppisen email kirjoittajalle 30.7.2009; Sortavalan sisar Liitteenä on luettelo Sisälähetysseuran (ent. Sortavalan) Diakonissalaitoksen sisarten sijoittuminen seurakuntasisariksi seurakuntiin vv. 1895-1910-1915 ja Ida Sofia Nordbergin todistus.
[36] Koho 2001, 100.
[37] Åström 1950, 25. Vappula 2001, 63.
[38] Ilmarinen 16/26.2.1851, 17/1.3.1851ja 52/28.5.1851. Åström 1950, 22-23.
ansanaho 1960, 117-118. Erkamo 1969, 15. Theodor Fliedner. Hans lif och verksamhet 1896, 14-16 ensimmäiset vuodet Kaiserswerthissä, 17-22 matkat Saksassa, Hollannissa ja Englannissa, 22-32 vankilatyö,  32-47 diakonissalaitoksen perustaminen.
[39] Wiborg 38/15.5.1855 ja 39/18.5.1855. Ramsay 1993, 11. Erkamo 1969, 15-16.
[40] Åström 1950, 24.
[41] KA STO BD 426/343 1849. Aktiin on liitetty Viipurin Rouvasväenyhdistyksen selvitys 10.12.1849 ja Viipurin läänin kuvernöörin paroni  Casimir von Kothenin  muistio 24.12.1849. Ruuth 1981, 56.
[42] Hackman 1911, 5. Betel 1932/4-5, 50. Ruuth 1981, 349-350. Ruuth 1908, 864 avaus oli 7.2.1851. KAKI Viipurin Rouvasväenyhdistyksen ilmoitus (Anzeige) 28.5.1850. Rouvasväenyhdistyksen ilmoituksessa rakennuksen ostamiseen ja lisärakentamista varten hankittuun rakennusmateriaaliin hupeni 2.069,22 hopearuplaa. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari (käsinkirjoitettu lyijykynällä): rouvasväenyhdistyksen ja Popoffin väliset kauppakirjat 25.1.1850, kauppaa koskevat maistraatin päätökset 17.8.1850 ja 26.8.1850. Diaari sisältää myös myöhemmin tehtyjä tonttikauppoja ja tontinvuokrauksia 14.12.1878, 20.5.1881, 14.11.1882, 10.9.1895. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen arkisto; ote Viipurin maistraatin pöytäkirjasta 17.8.1850, joka koskee rouvasväenyhdistyksen anomusta saada ostaa maakaitale.
[43] LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; merkintä 1.12.1870. KA STO AD 1509/82 1870 Viipurin Rouvasväenyhdistyksen  kokouksen ptk. 12.11.1870. Kokouksessa ”Fru Presidentskan Nordenheim” oli hovioikeuden presidentin Claes Gabriel Nordenheimin puoliso Caroline. KA STO AD 1509/82 1870 anomus, sääntöehdotus ja senaatin päätös.
[44] KA STO AD 1509/82 1870 sääntöehdotus. Hackman 1911, 5-6. Kokemuksen perusteella johtokunta määräsi myöhemmin ikärajan 3-5 vuodeksi. Betel 1932/4-5, 50. Hackman 1911, 5-6.. Ruuth 1908, 863-864. Ruuth 1981, 56, 349-350. Aliska 1959, 59. Erkamo 1969, 23.  LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; 1.3.1916 päätös avustuksesta kodinperustamiseen,  24.5.1923 Wilgrenin anomusta saada lapsensa kotiin ei hyväksytty. Kirjelmäkonsepti niille vanhemmille, jotka halusivat ottaa lapsensa pois orpokodista s.a
[45] Hackman 1911, 10-11.
[46] Hackman 1911, 11-12. LDSA Vastaanottokoti Elimin vsk:t 1938 ja 1939.
[47] LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; päätös 29.9.1924 lähettää yksi lapsi emäntäkouluun Orimattilaan.
[48] LDSA Rouvasväenyhdistyksen diaari; johtokunnan keskusteluista lasten ”säästöönpanoista“ 11.11.1927, päätös Emmi Laitiselle myönnetystä 25 markan pankkikirjasta 31.11.1911. Merkintä 25:- tarkoittanee markkoja. LDSA Vastaanottokoti Elimin vuosikertomus 1938 ja 1939.
[49] KA STO AD 1509/82 1870 sääntöehdotus. VDL 1944, 4. Hackman 1911, 15. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; päätös lähettää neiti Immonen lastenhoitokurssille 17.10.1918, neiti Aina Immonen oli sanoutunut irti johtajattaren tehtävästä ja tilalle oli valittu neiti Matilda Immonen diaarimerkintä 26.4.1913. Erkamo 1969, 31. Hackman 19111,7 mainitsee rahastosta, jonka varoista mm. tuli palkata opettaja johtajattaren avuksi. Kaarrlo Rahikaisesta ja uskonnonopetuksesta Sjöblom 1910 II, 6-10.
[50] LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; päätös saunan rakentamisesta 1.4.1855, päätös navetan ja halkovajan rakentamisesta 28.7.1880, valtion rautateitten ratainsinöörin suostumus vesijohtoon 10.4.1884, lupa kattaa rakennukset asfalttihuovalla 30.6.1883, lupa lisärakennukseen 11.8.1890, anomus läänin kuvernöörille pikkulastenkoulun uudisrakennusta varten 28.5.1896 ja kuvernöörin lupa, koulun piirustukset 1.1.1896, johtokunnan päätös mankelin hankkimisesta 26.4.1920 ja päätös ”sähkövalojohdoista” 7.11.1926. Asfalttihuopa on pellavasta ym. jätteistä valmistettu huopa, joka on kyllästetty kiehuvalla asfaltilla ja hiekalla ja kuivattu. Pieni Sanakirja, 1929, asfalttihuopa. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen arkisto, ote maistraatin pöytäkirjasta 30.6.1883 § 5. Päätös koski kattojen päällystystä. Myönteinen päätös perustui keisarilliseen julistukseen 16.1.1877, ote maistraatin pöytäkirjasta 31.3.1884 § 1. Asia koski vesijohdon rakentamista. Päätös oli myönteinen. Mukana oli rautateitten ratainsinöörin lausunto 10.4.1884, jossa edellytettiin, ettei vesijohto aiheuta haittaa rautatielle. Suomen ja koko Pohjoismaiden ensimmäinen sähkövalo otettiin käyttöön jo vuonna 1882 Tampereella Finlaysonin suuressa kutomosalissa. Vaikka sähkön käytön lisäämiseksi kotitalouksissa  1930-luvulla käytettiin suunnitelmallista propagandaa, korostettiin myös sähkön järkiperäistä käyttöä.
[51] LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen arkisto; yhdistyksen paloviranomaisia varten laatima luettelo 29.11.1901. Luettelon on allekirjoittanut Alice Hackman.
[52] Betel 1932/4-5, 52-53. Ruuth 1908, 864.
[53] Ruuth 1908, 884.
[54] Kanawa, Sanan Saattaja Viipurista 44/10.11.1847.
[55] Kanawa, Sanan Saattaja Viipurista 44/10.11.1847. Viipurin kansakouluista Nissilä 1958, 222-223. Viipurin ensimmäisen ”kansakoulun” perustaja oli konttoristi Juho Pynnönen, jonka monista anomuksista kaupunki myönsi varoja koulun perustamiseen vuonna 1849.
[56] KAKI Viipurin Rouvasväen yhdistyksen ilmoitus (Anzeige) 28.5.1850. Yli 15.000 hopearuplan tuloista käytettiin noin kolmannes orpojen ja köyhien hyväksi.
[57] KAKI Viipurin Rouvasväenyhdistyksen ilmoitus (Anzeige) 18. toukokuuta 1850. Vuoden 1850 alkuperäisessä julkaisussa näkyy hyvin, kuinka toiseen kappaleeseen on mustekynällä korjattu päälle vuosiluvuksi 1835 (kohdassa ”..im Jahre 1835 bis zum…”), siihen on alunperin kirjapainossa painettu (virheellinen?) vuosi 1839.
[58] KAKI Viipurin Rouvasväenyhdistyksen ilmoitus (Anzeige) 18. toukokuuta 1850.
[59] KA STI AD 1509/82 1870 sääntöehdotuksessa (6. §) oli selvitys yhdistyksen omaisuudesta 1.1.1870. .Betel 1932/4-5, 51-52. Hackman 1911, 7-8. Erkamo 1969, 131-132.
[60] LDSA Rouvasväenyhdistyksen diaari; anomuksia arpajaisten ja iltamien järjestämisestä vuosina 1912-1916, anomuksia Viipurin läänin kuvernöörille arpajaisista 1914, 1915 ja 1917, päätöksiä arpajaistoimikunnista ja arpajaisista  5.10.1910, 3.11.1913, 7.5.1914, 1.3.1916,  25.4.1917,  5.5.1919, 7.11.1926.
[61] Wiborgs Tidning 104/7.9.1875. Lehden mainitsemista kolmesta hyväntekeväisyysjärjestöstä yksi oli Frauenverein. Toinen oli J. W. Ruuthin Viipurin kaupungin historiassa mainitsema vuonna 1862 pastorinrouva Stegerin perustama vaivaisyhdistys.  Ruuth 1908, 864. Yhdistys tunnetaan myös nimellä Frauen-Armen-Verein. KAKI tiedote S.D.G s.a. Kolmas saattaisi olla venäläisten säätyläisten ylläpitämä kreikkalais-katolista uskoa tunnustavien köyhien ”venäläinen elätyskomitea”. Ruuth 1908,864.
[62]LDSA Direktionen för Städernas Brandstots-Bolag i Finland, vakuutuskirjat 19.4.1865, 16.10.1873 ja 5.12.1901,  Kaupunkien Yleisen Palovakuutusyhdistyksen vakuutuskirjasta 11.5.1922. Betel 1932/4-5, 52. Vuoden 1922 ja 1932 vakuutusmäärissä on huomattava ero. Vakuutusmäärät ovat vakuutuskirjoista paitsi vuoden 1932 Betel-lehdestä.
[63] KA STO AD 1509/82 1870 lastenkodin säännöt. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; diaarimerkinnät alkavat vuodesta 1865 ja päättyvät vuoteen 1932, merkintä suoritetusta talouden yhteenvedosta 1909-1918, merkintä painetusta talousselvityksestä 1873 ja 1874.
[64] Hackman 1911, 9. Ruuth 1908, 863 mukaan everstinna Mendtin etunimi oli Alexandrina.
[65] LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; kansakoulun johtokunnan kirjelmä 11.12.1893 johtajattaren ja opettajan vaalista ja eläkeoikeudesta, kansakoulun johtokunnan kirjelmä 1.11.1894 johtajattaren ja opettajan vaalin hyväksymisestä. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen johtokunnan päätös 6.5.1919, huoltokeskuksen sääntöehdotus ja kehotus liittyä huoltokeskukseen s.a.
[66] Betel 1932/4-5, 53.
[67]. Tässä tutkimuksessa diaarilla tarkoitetaan luetteloa yhdistykseen liittyvistä tapahtumista, ei lähtevän eikä saapuvan postin luetteloa. KA Kenraalikuvernöörinkanslian akti 135/1849 ja KA Valtionsihteerinviraston aktit 143-145/1850.
[68] Betel 1932/4-5, 47-48. Erkamo 1969, 130. Lahjakirja 28.2.1932.
[69] LDSA vsk. 1918, 7. Elimin toiminnasta Betel 1925, 13-14  (vuoden 1924  vuosikertomus).
[70] Betel 1932/4-5, 47-48.
[71] Betel 1932/3-4, 48, 1933/2-3, 24, 27.
[72] Betel 1933/2-3, 27. Erkamo 1969, 130.
[73] Betel 1934/3-5, 38-39, 1936/9, 102-104, 1937/3-4, 32-33 (vuoden 1936)vsk.).  Erkamo 1969, 133-134. LDSA Viipurin Diakonissalaitoksen synnystä. Ks. Kerttu Vainikaisesta Helsingin Raamattukoulu 1991, 4-8.
[74] Betel 1937/3-4, 33-35 (vuoden 1936 vuosikertomus).
[75] Betel 1932/4-5, 51, 1938/1, 6-7. Sisar Evi  (Evi Aaltonen) oli lastenkoti Elimin johtaja. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; johtokunnan päätös neiti Immosen 25-vuotisjuhlasta 23.2.1924,  uuden johtajattaren valintapäätös 15.12.1929. Rouvasväenyhdistyksen diaarissa on maininta, että neiti (Aina?) Immoselle myönnettiin 17.11.1905 lupa, että hänen sisarensa (Matilda?) sai asua hänen luonaan. Tieto, johtokunnan kokouksesta 26.4.1913, että neiti Aina Immonen sanoi itsensä irti johtajattaren toimesta. Hänen tilalleen valittiin Matilda Immonen. Diaarissa on myös maininta M. Immoselle 1.11.1911 annetusta todistuksesta paikan hakua varten ja kansakoulutodistus 1886. Diaarimerkintöjen perusteella voisi päätellä, että neiti Aina Immonen oli johtajattarena vuoteen 1913 asti ja hänen jälkeensä hänen sisarensa Matilda Immonen.
[76] Betel 1932/4-5, 51.
[77] Hackman 1911, 14-15. LDSA Viipurin Rouvasväenyhdistyksen diaari; 22.2.1926 päätös lastenkodin 60-vuotisjuhlasta. Suomalainen Wirsikirja 1900.
[78] Hackman 1911, 12-13.
[79] Hackman, 1911, 15. Kirjoittaja on ollut orpokodissa ennen vuotta 1874. Kirjoituksesta saa sen kuva, että hänen uskonnollisuutensa juuret ovat orpokodissa. Ilmeisesti usko on matkan varrella syventynyt ja kantanut 35 vuotta.

Mainokset