Kaiserswerthiläisyys Viipurin ja Lahden Diakonialaitoksen 140-vuotisessa historiassa

Kaiserswerthiläisyys Viipurin ja Lahden Diakonialaitoksen 140-vuotisessa historiassa

 Diakoniatyö orastaa Viipurissa – Nälästä nousi laupeus – Yhteydet Kaiserswerthiin

 

Viipurin Diakonissalaitoksen syntyyn vaikuttivat monet syyt, mut­ta painavin niistä oli lähimmäi­sen avun huutava tarve. Suo­messa elettiin joukkoköyhyyden aikaa. Tapahtumien kulkua kiiruhtivat suuret katovuodet 1866–1868, jotka avasivat kaikkien silmät näkemään hädän laajuu­den ja laupeuden­työn välttämättömyyden. Laupeudentyöstä oli saatu tietoa Saksasta. Sen perusajatuksena oli uskon hedelmänä syntyvä rakkaus.

Diakonissalaitosten perustamista Suomeen suosittelivat ilmeisesti ensimmäisen kerran veljekset Juhana ja Julius Bergh kaksi vuotta Kaiserswerthin laitoksen perustamisen jälkeen. Ensimmäinen Kaiserswerthissä Fliedneriin tutustunut suomalainen oli Kuopion tuomiorovasti Aaron Kustaa Borg vuonna 1859. Häntä kiinnosti Fliednerin vaatimaton persoona. ”Ei ollut kowolta eikä näwöltä erinomainen mikään, sen vähemmän puvultansa. Vaan tuhanten seassa hänet olisin tuntenut ”, kirjoitti Borg Fliedneristä. Yhdessä Fliednerin kanssa hän kuunteli kivitornista diakonissojen laulua, jonka hän käänsi seuraavasti: ”Lennä, lennä kyyhkynen. Kanna öljy-lehtinen Kristukselta maailmahan”. Borgilla oli sangen vapaa käännös laulusta Taube Christi (Diakonissenliedbuch 1857 Lied Nr 78)  ”Taube Christi, schwing’   Dich empor, und bring’ Allen, die auf Hülfe warten,  Friedens- Oelzweig aus dem Garten  Gottes, ihres Herrn!  Er giebt ihn dir gern“.  Tornissa liehui sininen vaate, johon oli kuvattu Kaiserswerthin symboli, kyyhkynen, öljypuun lehti suussa. Borgista tuntui, että kyyhkynen olisi ollut halukas lentämään myös Suomeen. Kaiserswerthissä Borg koki diakoniaherätyksen. Eräässä puheessa oli kysytty, mitä me vastaamme, kun meitä kerran vaaditaan tilille lähimmäisenrakkaudesta. Borg jatkoi: ”Minä lyyhistyin alas; minun sydämeni oli täysi – minä itkin omaa ja Suomenmaan syntivelkaa”.

Ennen diakonissalaitosten perustamista diakoniaharrastus oli levinnyt Suomessa. Raumalla eräässä puutavarakauppiaassa ja laivanvarustajassa oli herännyt diakoniaharrastus. Kerran Tukholmassa käydessään hän oli nähnyt outopukuisia naisia. Poliisi kertoi heidän olevan diakonissoja, jotka kävivät sairaiden ja köyhien luona. Hän myös kuuli, että Tukholmassa oli diakonissalaitos. Se herätti hänessä kiinnostuksen asiaan ja johti myöhemmin hänen taloudellisella tuellaan ensimmäisen seurakuntasisaren palkkaamineen. Suomesta oltiin yhteydessä kirjeitse Fliedneriin  vuonna 1864. Lähetysjohtaja K. J. G. Sirelius oli tiedustellut Fliedneriltä suomalaisten neitosten kouluttamismahdollisuutta diakonissoiksi Kaiserswerthissä. Vastauskirjeessään Fliedner oli lausunut ilonsa sen johdosta. että ”kaukaisessa Suomessakin oli otettu ensimmäiset askeleet diakonissatoiminnassa” ja lausui suomalaiset kristisisaret milloin tahansa tervetulleiksi Kaiserswerthiin. Fliednerin kuoleman jälkeen Sirelius vahvisti sopimuksen uuden johtajan Fliednerin vävyn Julius Disselhofin kanssa. Hän lupasi ottaa mielellään vastaan suomalaiset ”autuaan appi-isän ilmoittamilla ehdoilla”.

Dresdenin laitokselta saadut kokemukset ja Pietarin Evankelinen Hospitaali ja Diakonissakoti (Das Evangelische Hospital und Diakonissenhaus)Venäjällä, jonka yhteydessä Suomi eli autonomisena valtiona, olivat herätteinä Viipurin Diakonissalaitoksen syntyyn.  Pietarin Evankelinen Hospitaali oli perustettu 1859.  Hospitaalin perustaja oli valtioneuvos, lääketieteen tohtori Carl von Mayer, jolla oli halu käyttää saamansa lääketieteellinen koulutus ja virinnyt uskonelämä köyhien auttamiseen. Tutustuttuaan Kaiserswerthin ja Dresdenin laitoksiin hän oli halunnut perustaa sairaaloita ja turvakoteja käsittävän diakonissalaitoksen. Venäjän hallitus ei kuitenkaan hyväksynyt hanketta. Sen sijaan perustettiin pienimuotoisempi hospitaali. Laitoksen ensimmäisenä johtajattarena oli Kaiserswerthissä koulutuksensa saanut sisar Luise Sorgenfrei, joka von Mayerin kanssa avioiduttuaankin toimi johtajattarena. Hänen kuolemansa jälkeen johtajattareksi kutsuttiin sisar Angelica Eschholtz.

Auguste Köhler – diakonia-aatteen tuoja

Diakonia-aate levisi porvariston Saksan yhteyksien lisäksi erityisesti niiden sisar­ten välityksellä, jotka olivat tulleet käynnistä­mään Viipurin orpo­kodin toimintaa ja tekemään työtä kärsivien ja kuole­vi­en parissa. Viipurin seurakunnan kirkkoherra Julius Steger oli kirjoittanut Dresdenin diakonissalaitoksen johtajalle suomalaisten hädästä. Dresdenin laitokselta lähetettiin Suomeen kaksi diakonia ja yksi diakonissa vuonna 1867.

Kuuluisimmaksi saksalaisista sisarista tuli dia­konissa Auguste Köh­ler (s. 1.7.1831), joka oli lähetetty vuonna 1858 Dresdenistä Viipurista tulleen avunpyynnön johdosta ja jonka nimi on piirtynyt lähtemättömästi Viipurin Diakonissalaitoksen historiaan. Sisar Auguste oli vihitty diakonissaksi 1858. Sisar Augustelle lähtö tuntemattomaan maahan oli vaikea. Hänen turvanaan oli Raamatun lupaus: ”Herra on meidän väkevyytemme, sen tähden emme pelkää” ”Gott ist unsere Stärke. Darum fürchten wir nicht”. Häntä rohkaisi myös ennen matkaa nautittu Herran ehtoollinen. Sisar Augusten matkaa Viipuriin oli varsin värikäs läpi Baltian kohti Pietaria, minkä rautatieasemalla muodollisuudet matkatavaroiden saamiseksi kestivät pitkään. Sisar Auguste muisteli rautatieasemalla kirjoitetun ainakin 300 asiapaperia. Venäjän hitaan viranomaiskäytännön juuret näyttävät olleen jo 1800-luvun Pietarissa!  Pietarista ”hellin suudelmin ja siunauksin hänet lähetettiin kohti outoa nälkämaata”. 

Sisar Auguste otti hoitoonsa lastensairaalan apunaan hampurilainen sisar Frieda.  Sisar Auguste toimi vuoden päivät yksin 60 lapsen hoitajana. Kirjeessään hän kuvasi ensivaikutelmiaan: ”Ahtaissa tiloissa keh­noilla olkivuo­teilla virui 19 vaikeasti sairasta, enimmäk­seen kuolevaa lasta. Eräällä vuoteel­la oli ruumis, pikemminkin neljä­toistavuotiaan tytön luu­ranko. Minut valtasi tämän nähdessäni ja tun­tiessani kauhean löyhkän huoneessa suorastaan kauhu ja mitä syvin sääli. Sydän oli pakahtua nähdes­säni, kuinka lapset mätänivät jo elä­es­sään. Ja kun he kuoli­vat, asetettiin kohta heidän vuoteilleen uusia lap­sia.” Käytössä oli yksi suuri kattila, kolhiintuneita kulhoja ja pari tusinaa puulusikoita. Lapset söivät samoista kulhoista ja toiset odottivat vuoroaan lusikoiden puuttuessa. Rahaa ei ollut kylpyammeeseenkaan, joka olisi ollut tarpeellinen lasten syyhyjen kannalta. Sisar Auguste kertoi lähettäneensä lapsia pienen matkan päässä olleeseen venäläiseen kylpytupaan, missä peseytyminen tapahtui kauheassa kuumuudessa. Olikohan kysymyksessä suomalainen sauna? Han­ka­limmaksi työksi näytti sisar Augustelle muo­dostu­neen taistelu syöpä­läisiä vastaan. Hän kertoo, miten yksi viikko käy­tettiin täiden ajami­seen lapsista, toisella erikois­tut­tiin lutei­den hävittämiseen. Helpotusta elämiseen toi ahtauden keskeltä muutto uuteen taloon, kesällä 1868 perustettuun orpokartanoon, josta tuli vähän myöhemmin Viipurin Diakonissalaitoksen kehto. Hän olisi halunnut nimitettävän uutta paikka ”Hyvän Paimenen majataloksi”.

Sisar Auguste opetti ja kasvatti lapsia hyviin käytöstapoihin ja työntekoon. Kuri orpokodissa oli kova. Sisar Auguste kertoi joskus olleen pakko antaa selkäsaunoja. Hän ymmärsi, että joutilaisuus oli vaarallista. Siksi päivät ohjelmoitiinkin hyvin tarkkaan. Sisar Augustella oli tarmoa, mutta suomen kieltä hän ei koskaan oppinut. Kuvaavaa oli, että lapset iltalaulun jälkeen kävivät toivottamassa ”äidille” saksaksi ”gute Nacht”. 

Viipurin Diakonissalaitos perustetaan

Diakonissalaitos Saunalahdessa vihittiin käyttöön mikkelinpäivänä 1869. Viipurin Dia­konis­sa­lai­toksen perustami­nen edellytti yhtäältä ih­misiä, jotka olivat syttyneet kärsivien asi­alle ja toi­saal­ta ra­haa heidän käytettäväkseen. Täl­laisia ihmisiä oli Hackmanin saksalaissyntyisessä kauppiassu­vussa.

Hackmanin perheen ja heidän johtamansa yrityksen yhteiskunnallisessa avustustoiminnassa diakoniatyö oli merkittävällä sijalla. Hackmanin suvun mielenkiintoon ja diakoniaharrastukseen ilmeisen voimakkaasti on vaikuttanut suvun apudiakonissa Olga ja hänen antautuneisuutensa rakkauden palveluun. Olga Helene Nicoline Hackman oli syntynyt 15. syyskuuta 1839. Leskeksi jäänyt kapteenin rouva Marie Hackman oli tyttäriensä Olgan ja Marien kanssa muuttanut Sak­saan ja joutunut siellä kosketuksiin Dresdenin diakonissalaitoksen kans­sa. Amalie Fröhlich muistelee, että Olga ja Marie auttoivat mielellään Pohjois-Dresdenin seurakuntapiirissä sisar Huldan apuna. Olga alkoi tuntea suurta vetovoimaa laupeu­den työhön ja pyr­ki Dresdenin laitoksen oppilaaksi. Ennen tätä ratkaisua tapahtui hengellinen murros. Uudenvuoden aattona hän oli ollut erääs­sä ystäväperheessä tanssiaisissa. Illan kulues­sa hänen sydämensä oli ollut levoton ja hän oli lähtenyt kesken juhlien kotiin. Kotiin palaavalle tyttärelle äidin sanat ”Olet viettänyt aikasi huonosti” olivat pisto sydämeen. Tytär otti ru­kouskirjansa ja se kädessään pyysi armoa ja an­teeksiantamusta, koska oli siirtynyt uuteen vuoteen laulun ja karke­lon tahdittama­na (mit Sang und Klang) ja vetänyt päälleen kirouksen eikä siu­nausta. Tuona yönä Juma­lan armo valtasi hänet ja hänelle alkoi vähitellen selvitä elä­män­tehtävä köyhien, sairaiden ja pienten palvelemisessa. Hengellinen herääminen ja antautuminen palvelun työhän kulkivat käsi kädessä. Hänen kerrottiin palvelleen sisarena palavalla innolla ja panneen alttiiksi terveytensäkin sairaiden hoidossa. Ennen kuolemaansa hän oli tehnyt testamentin ja määrännyt rahansa Dresdenin laitokselle. Lopulta asia järjestyi niin, että hänen sukulaisensa lahjoittivat 72.000 markkaa Viipurin Diakonissalaitoksen pohjarahastoksi. Sisar Olgan us­kollisuu­den tie kesti vain lyhyen aikaa. Nuorten sisarten piirissä keuhkotauti teki tuolloin tuhoaan. Joulun 1865 jälkeen hän joutui sairaalaan. Sairaalan sielunhoitajan kysellessä kuulumisia Olga vastasi: ”Jumalalle olkoon kiitos, taivasta kohti”. Vähän ennen kuolemaansa hänet nimitettiin apudiakonissaksi ja kohta sen jälkeen hän kuoli 7. maaliskuuta 1866. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Auta, Jeesus, auta”. Hänet on haudattu Dresdeniin. Hän ei ehtinyt palvella, mutta satoa korjat­tiin Vii­puris­sa.

Diakonissalaitoksen perustava kokous pidettiin 2.3.1869. Perustamisasiakirja päättyi toivomukseen: ”Herramme Jeesus Kristus, jonka kunniaksi tämäkin työ on koituva, antakoon sille parastansa, henkensä siunauksen”. Viipurin Diakonissalaitos syntyi saksalaisen seurakunnan ja Hackmanin suvun yhteyteen. Vaikka laitoksesta yritettiin luoda fliedneriläisten esikuvien mukaan toimiva laitos, perustavassa kokouksessa eikä säännöissä ollut minkäänlaista mainintaa vuonna 1861 perustettuun Kaiserswerthin liittoon kuulumisesta. Tosin säännöt noudattelivat fliedneriläisiä sääntöjä. Sisar Amalie Fröhlich kertoi myöhemmin laitoksen perustamisesta ja kertoi sen saaneen nimekseen Beetel. Joka tapauksessa Viipurin laitos on ollut liiton jäsen. Düsseldorfissa olevan Fliednerin Kulttuurisäätiön (Fliedner Kulturstiftung Kaiserswerth) johtaja tohtori Friedrich Norbert on pyynnöstäni selvittänyt Viipurin laitoksen jäsenyyttä Kaiserswerther Generalkonferenzissa. Hänen suorittamassaan tutkimuksessa on ilmennyt, että Viipurin Diakonissalaitos osallistui ensimmäisen kerran Kaiserswerthissä pidettyyn yleiskokoukseen 8.-9. syyskuuta 1875 jäsenenä numero 37. Kyseisen vuoden diakonissalaitoksen vuosikertomus ei mainitse asiasta sanaakaan, ei kokousta, ei osallistujaa. Tätä vaikenemista voi pitää varsin kummallisena.

Ensimmäinen johtajatar Dresdenistä

Ennen laitoksen vihkimistä oli pitänyt ratkaista johtajatarkysymys. Edellä mainittu sisar Auguste oli osoittautunut erittäin tarmokkaaksi, mutta päättäjät halusivat ilmeisesti johtajattaren paikalle toisenlaista henkilöä. Sisar Augusten suurena rasitteena oli se, ettei hän oppinut edes auttavasti suomen kieltä. Hän palasi vuonna 1871 takaisin Saksaan. Viipurin Diakonissalaitoksen johtajattareksi tuli sisar Amalie Fröhlich. Laitoksen vihkiminen ja johtajattaren tehtävään siunaaminen oli saksalaisen seurakunnan  Pietari-Paavalin kirkossa. Sanoma­lehdet eivät silloin kertoneet tapahtumasta mitään. Suomen toisen (Helsinki oli ensimmäinen vuonna 1867) diakonissalaitoksen perustaminen ei ylittänyt uutiskynnystä!!

Sisar Amalie Fröhlich s. 4.2.1844 vihittiin diakonissaksi Dresdenin Diakonissalaitoksessa vuonna 1865. Hänet vihittiin Viipurin laitoksen johtajattareksi laitoksen juhlapäivänä 29.9.1869. Tätä tehtävää hän hoiti vuoteen 1883 saakka neljäntoista vuoden ajan. Kielen oppimisen kanssa ahkeroivasta sisar Amaliesta  (Fröhlich) sanottiin, että hänen tärkein kielensä oli ”iloinen rakkaus liittyneenä alttiiseen palvelemiseen ja tarmokkaaseen työteliäisyyteen ”. Hän oli kyvykäs johtajatar ja sisarten äidillinen kasvattaja.  Sisar Amalie oli myös ensimmäinen ”seurakuntasisar”. Hän kävi Viipurissa köyhissä kodeissa välittäen aineellista apua ja antaen sairaanhoidollisia neuvoja. Laitoksella jaettiin köyhille ruokaa, mitä sisar Amalie jonkun tiedon mukaan oli kerännyt rikkaitten talouksista. Itse hän kertoi laitoksen talouden olleen niin hyvässä kunnossa, että köyhiä voitiin ruokkia. 

Sisar Amalie hyvästeli laitoksen lopullisesti syyskuun alussa 1883 toivoen, että Jumala kääntäisi parhaaksi sen, minkä hän oli tietämättään ja tahtomattaan väärin tehnyt ja että laitos kasvaisi ja menestyisi Jumalan kunniaksi ja monille sieluille siunaukseksi. Myöhemmin Viipurin Diakonissalaitoksen synnystä kertoessaan han päätti kertomuksensa seuraavasti: ”Peitä se, minkä olen elänyt, ohjaa se, minkä vielä elän”. Kotimaassaan hän palveli diakonissana, kunnes iäkkäänä siirtyi Dresdenin laitokseen, missä hän Feierabendheimissa, sikäläisessä vanhojen sisarten kodissa kuoli 79-vuotiaana.

Dresdenin laitoksen merkittävä osuus Viipurin laitoksen toiminnan alkuaikoina näkyi siinä, että se lähetti sisaria Viipurin laitokselle. Viipurille tärkein Dresdenin lahja oli sisar Amalie Fröhlich.  Dresdenin laitoksella oli jonkinlainen tytärlaitosten ”perustamisohjelma”, jollainen alkuaan oli ollut Kaiserswerthin laitoksella, joka oli perustanut laitoksia eri puolille Eurooppaa. Dresdenistä suuntauduttiin Venäjän Itämeren keskuksiin. Tähän dresdeniläiseen aaltoon oli kuulunut myös Viipurin laitos. Tytärlaitosajatuksen puolesta kertoi sekin, että dresdeniläiset vetäytyivät laitosten toiminnasta, kun niiden katsottiin olevan itsenäisiä ja tulevan toimeen oman työvoimansa turvin. Uutta johtajatartakaan Dresdenistä pyynnöistä huolimatta ei lähetetty. Dresdenissä haluttiin keskittyä oman maakirkon alueella suoritettavaan työhön. Viipurin Diakonissalaitos joutui toimimaan suomalaisvetoisena. Johtoon löytyi sopivia henkilöitä. Ensimmäinen oman laitoksen kasvatti tuli johtajaksi vuonna 1931 yli kuusikymmentä vuotta laitoksen perustamisen jälkeen.

Sodanaikaisia- ja jälkeisiä yhteyksiä

Sodan jälkeen Kaiserswerthin yleiskokouksen jäseniltä vuonna 1951 kysyttiin halukkuutta kuulua tähän yhteisöön. Merkille pantavaa on, että Viipurin laitos, joka sodan myrskyissä oli siirtynyt Lahteen (Lahden Diakonissalaitos Beetel), oli säilynyt Generalkonferenzin jäsenenä. Diakonissalaitos Beetelin vastauksessa ilmoitettiin, että sisarkotijärjestelmä laitoksella jatkuu, mutta se saatetaan lopettaa, koska kirkkoon on perustettu lakiin perustuva virka ja kirkko alkaa maksaa diakoniatyöntekijälleen eläkettä, eikä laitosten tarvitse heistä enää huolehtia. Lakkauttamisen ajankohtaa ei osattu arvioida. Laitoksen johtaja toivotti Kaiserswerthin yleiskokoukselle siunattua joulujuhlaa näinä vaikeina aikoina. Kirjejäljennöksestä vaikeat ajat tosin oli kuitenkin yliviivattu.  Saadusta kirjeestä ja vastauksesta on pääteltävissä, että Diakonissalaitos Beetel (Viipurin/Lahden Diakonissalaitos) ei Saksan sodanaikaisen tai -jälkeisen tilanteen takia ollut anonut eroa tai ollut henkisesti erossa kaiserswerthiläisestä liikkeestä, kuten tämän kirjoittaja usealta taholta on kuullut esitetyn.

Mutterhaus-järjestelmä lakkasi Suomessa 1950-luvun lopulla, mutta edelleen haluttiin elää kaiserswerthiläisessä hengessä tietoisesti tai tietämättä. Suomi valitsi oman tiensä. Se kasvatti ja koulutti diakonissoja, jotka vihittiin diakonian virkaan. Vihkimyksen jälkeen sisaret työskentelivät diakonissalaitoksella, seurakunnissa ja yhteiskunnan erilaisissa tehtävissä. Tätä ennen vuonna 1944 Suomessa astui voimaa laki, jonka mukaan jokaisessa seurakunnassa tuli olla diakonian virka. Ainutlaatuista maailmalla! Tähän päivään asti laitokset ja 2000-luvun alusta Diakonia-ammattikorkeakoulu ovat kouluttaneet näihin tehtäviin. Valitettavasti koulutustehtävä on siirtynyt laitoksilta Diakonia-ammattikorkeakoululle. Kaiserswerthiläinen henki on mennyt tämän muutoksen myötä koulutuksesta, mutta joissakin laitoksissa se elää edelleen, ainakin Lahdessa.

Yhtenä todisteena henkisen yhteyden säilymisestä oli ahdistuksessa olleiden saksalaisten sisarten muistaminen vuonna 1952. Jossakin tilaisuudessa oli saatu rahaa kokoon 6.600 markkaa. Rahalla hankittiin tavaroita, mitkä lähetettiin sisar Augusta Möhrmannille Berliiniin. Tämä kirjoitti kiitoskirjeessään: ”Teidän rakkautenne, josta eilen saapuneet paketit kertovat, tekee niin hyvää. Kiitos, sydämellinen kiitos. Näin Jumala virvoittaa lapsiaan. Me elämme parhaillaan vaikeata aikaa.  Minkälaiseksi muodostuukaan meidän tiemme? Rukoilkaa meidän puolestamme, niinkuin mekin teidän”. Sota ja hävitys eivät pystyneet katkaisemaan sisaryhteyttä ja rukouksen siteitä.

Suomessa seurattiin mielenkiinnolla diakonian uutta nousua Saksassa. Esimerkkinä uusista suhteista oli sisar Kerttu Vainikaisen oleskelu Saksassa. Hän kävi mm. Kaiserswerthissä, Bethelissä ja Neuendettelsaussa vuonna 1950. Matkakuvauksissaan hän totesi, että Saksan diakonia on kulkenut tulen ja veren läpi ja on kuitenkin säilyttänyt alkuperäisen palvelemisen ihanteen.

Saksalaisvierailut vahvistivat kaiserswerthiläisyyttä. Tukholmassa vuonna 1951 pidetyn pohjoismaisen kokouksen päätyttyä suomalaisten mukana paluumatkalla oli  Kaiserswerthin laitoksen entinen johtaja, kreivi Siegfried von Lüttichau, joka vieraili Lahden, Helsingin ja Pieksämäen laitoksissa. Hän puhui Lahdessa kahdesti sisarille ja jätti muisteltavaksi raamatunlauseen Joh. 3:30 ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” ”Er muss wachsen, ich aber muss abnehmen”. Vielä viiden vuoden kuluttua hän muisteli johtajalle lähettämässään kirjeessä käyntiään Lahden laitoksessa. Kirje oli varsinaisesti osanottokirje sisar Siviä Saarisen kuoleman johdosta. Myös Kaiserswerthin laitoksen uusi johtaja Robert Frick lähetti osanottokirjeensä. Vuonna 1957 laitoksella vieraili niin ikään Kaiserswerthistä sihteeri Heinrich Leich. Vierailuista ja kirjeistä saattoi päätellä, että Lahden laitoksella oli toimivat suhteet Kaiserswerthiin.

Sodan jälkeen ensimmäinen Kaiserswerthin yleiskokoukseen kuuluneiden laitosten kokous pidettiin Saksassa Schwäbisch Hallisssa vuonna 1953. Diakonissalaitos Beetelin johtokunta Lahdessa oli päättänyt, ettei laitoksesta osallistuta kokoukseen. Helsingin laitosta edusti sisar Aino Luhanti.

Suomalaiset osallistuivat Diakonialaitosten liiton vuosikertomuksiin perustuvan tiedon mukaan Kaiserswerthin yleiskokoukseen vasta vuonna 1979. Kokous pidettiin Itä-Saksassa Dresdenissä. Sodan aikana saksalainen diakonia oli joutunut eristyksiin muusta maailmasta. Tämä yhdessä Suomessa vallinneen sodanjälkeisen vaikean poliittisen tilanteen kanssa vaikutti suomalaisten haluttomuuteen osallistua kaiserswerthiläisiin kokouksiin.

Tie kaiserswerthiläiseen yhteyteen avattiin Tukholmassa

Kaiserswerthin yleiskokous oli vuonna 1984 Tukholmassa Erstan laitoksella. Suomalaisia osallistui kokoukseen Helsingin, Lahden, Porin ja Oulun laitoksista. Kokouksessa päätettiin Lahden laitoksen vuosikertomuksen mukaan, että kyseisen liikkeen piiriin sopii jälleen siitä aikanaan irtaantunut pohjoismainen laitosdiakonia. Kokouskertomuksessa todettiin pannun merkille, että skandinaaviset laitokset ovat ”meitä kaikkia lähellä”. Tarkemmin sanottuna asiakirjassa viitattiin uuteen sukupolveen, joka kunnioittaa diakonian äitejä ja isiä. Menneet haavat voitaisiin kuitenkin sitoa. Olisi siunaus, jos koko kaiserswerthiläiseen traditioon kuuluva diakoniaväki voisi löytää uudelleen kaiserswerthiläisen järjestelmän ja yhdessä kulkea sen osoittamaa tietä. Tämä ilmeisesti tarkoitti sitä, etteivät pohjoismaiset laitokset olleet liiemmälti osallistuneet kokouksiin. Ainakin Lahden laitoksen yhteydet olivat säilyneet sodan myllerrysten yli.

Yhteydenpito vilkastuu

1980-luvulla yhteydenpito alkoi virkistyä Kaiserswerthin liiton kanssa. Vuonna 1989 yleiskokoukseen Magdeburgissa osallistuttiin kahden henkilön voimin. Vuonna 1989 Kaiserswerthin liiton puheenjohtaja pastori Günther Freytag ja Kaiserswerthin yleiskokouksen presidentti Werner Fink vierailivat Oulun, Lahden ja Helsingin diakonissalaitoksissa. He esittivät toivomuksen, että vuoden 1992 yleiskokous pidettäisiin Suomessa. Seuraavana vuonna yleiskokouksen uusi presidentti Karl-Gerhard Wien, sihteeri Günther Freytag ja Präsidiumin jäsen Gudrun Persson tutustuivat ehdolla olleisiin kokouspaikkoihin.  He valitsivat kokouspaikaksi Karjaalta Lärkkullan. Kokous järjestettiin 9.-14. kesäkuuta 1992 ja se keräsi n. 200 osanottajaa 16 maasta. Kaukaisimmat vieraat olivat Brasiliasta, Tansaniasta, Koreasta ja Intiasta. Tämän kirjoittajalle kokous oli ensimmäinen kosketus kaiserswerthiläisyyteen. Sisäänajoa hoitivat taitavasti ja lämmöllä Erstan sisaret Stina Nilsson ja Gertrud Persson.

Tämän jälkeen Lahden Diakonissalaitos oli aktiivisesti mukana kaikissa yleiskokouksissa ja ammattipäivillä (Fachtagung). Valitettavasti vain johtaja osallistui kokouksiin. Sisaret eivät kiinnostuneet asiasta lähinnä kielivaikeuksien takia. Suomalaiset pääsivät mukaan myös hallintoon. Ensimmäinen suomalaisedustaja Präsidiumissa oli pastori Olli Hollmstöm Helsingin Diakonissalaitokselta. Potsdamin kokouksessa vuonna 2001 Lahden Diakoniasäätiön johtaja teologian tohtori Kari Vappula valittiin Präsidiumin jäseneksi. Lahdessa vuonna 2007 valittiin Präsidiumiin uusia jäseniä erovuoroisten tilalle. Suomen edustajaksi valittiin apulaislehtori Terttu Pohjolainen Lahdesta. Lahteen siirtyneen Viipurissa perutetun kaiserswerthiläisen diakonissalaitoksen riveistä löytyi jälleen kaiserswerthiläisyydelle syttynyt henkilö. Suuri ilon aihe on se, että hän on nainen ja diakonissa! Kaiserswerthiläisyys elää Lahdessa myös nykyisen johtajan aikana.

Lahden Diakonissalaitoksen kunniatehtävä oli järjestää Kaiserswerthiläisen diakonialiikkeen  40. yleiskokous. Kokous pidettiin Lahden Diakonissalaitoksella 18.-22. kesäkuuta 2007. Lahdessa pidetyssä yleiskokouksessa kokousvieraita oli noin 100 yli kymmenestä eri maasta. Kaukaisimmat olivat Koreasta, Intiasta ja Brasiliasta. Suomen lisäksi Pohjoismaista edustajia oli Tanskasta ja Norjasta. Päivien teemaksi oli valittu Diakonie – eine ”andere” Art zu helfen und leben”, Diakonia – erilainen tapa auttaa ja elää.

Viipurin/Lahden laitoksen synty ja kasvaminen perustuu Theodor Fliednerin henkeen ja hänen aikanaan luomaansa järjestelmään. Sellaisenaan se on kadonnut laitoksen elämästä. Kaikki aikaan sidotut asiat ovat muuttuneet. Mutta voiko Fliedner innoittaa 2000-luvun diakoniatyötä? Fliednerin kyky vaistota ajan tarpeet, hänen taitonsa samaistua avuntarvitsijoihin ja taito nähdä tarvittava apu pätee yhä edelleen niin kuin yli 170 vuotta sitten. Fliedner ymmärsi myös, että ei kannata vain etsiä auttajia ja innoittaa heitä, vaan myös kouluttaa heitä auttamaan muita. Tässä on Lahden diakonialaitokselle fliedneriläinen haaste. Jumalalla on näyttänyt olleen Viipurin/Lahden

laitoksen suhteen vain yksi vastaus ilon ja murheen keskellä: ”Rientäkää, älkää pysähtykö”. ”So ziehet nun hin, und haltet euch nicht auf” (Jer 51, 50).

Kari Vappula